Pitääkö valkoista heteromiestä ymmärtää?

Valkoista herravaltaa vaaniva intersektionaalinen feminismi pyrkii lisäämään jaettua tietoisuutta sorron moninaisista muodoista, mikä saa reaktionaariset konservatiivit tuntemaan, että ”tasa-arvo on mennyt liian pitkälle”. Todisteina tästä marssitetaan esiin kaikenlaista woke-suvaitsevaistosta cancel-kulttuuriin, jotka nähdään omaa arvomaailmaa uhkaavina kolonialistisina tuhovoimina.

Vaikka minutkin selvästi ja ”teknisesti ottaen” voi lukea etuoikeutettujen valkoisten cisheteromiesten ryhmään, ei ”valkoisuus” tai ”heterous” tai edes ”mieheys” ole koskaan määritellyt tietoista identifioitumisen tapaani. Tiedostamattomalla tasolla nämä tietenkin ovat vaikuttaneet kaikkeen paljonkin. Syntyminen valkoiseksi heteromieheksi ei ilman muuta ole minun vikani, mutta on toki merkitsevää, millä tavoin pyrin ymmärtämään paikkani ja identiteettini vaikkapa suhteessa luokkaan tai etnisyyteen.

Aloitusvirkkeeseeni voi siten vastata kriittisesti: aivan, valkoisuus tai heterous tai mieheys eivät kenties ole koskaan määritelleet tietoista identifioitumisen tapaasi, mutta vähintään yhtä selvää on, että ne ovat mahdollistaneet monenlaisia luokkaetuja ja sosiaalisen tilan ”annettuja”, jollaiseksi on ajateltavissa myös kykysi olla ei-tietoinen identifikaatiosi mainituista luokkasidonnaisista mahdollisuusehdoista.

Köyhänä ja työttömänä luokkastatuksessani on myös kiistattoman proletaarisia ja prekaarisia piirteitä. Samaan aikaan olen valkoisuuteni ja seksuaalisen normin mukaisen heterouteni kautta sidoksissa etuoikeutettuihin piireihin: aivan kiistattomasti olisin yhteiskunnallisesti tukalammassa tilanteessa, jos esimerkiksi olisin köyhä ja työtön romanitransihminen. Samaan aikaan tällainen ”liberaali puhe” seksuaalisten ja rodullistettujen vähemmistöjen oikeuksista tympii valkoisen vallan puolesta pelkääviä nationalisteja, minkä kuitenkin voi ajatella merkiksi tavasta, jolla hegemoninen valta joutuu tunnustamaan, ettei se enää voi olla tunnistamatta systeeminsä toiseuttaman ja kieltämän ”ylimäärän” ääntä kielenä, jolla on ilmaisu ja merkitys.

Nationalisteja ja reaktionaareja (sekä useita konservatiiveja) ärsyttävä nykytilanne kertoo näin siitäkin, että – toisin kuin vielä aiempina vuosikymmeninä – valkoinen patriarkaalinen valta joutuu paitsi vastaamaan ”kielletyn ylimääränsä” kieleksi muuttuneeseen ääneen, myös tiedostamaan ja tuntemaan etuoikeutensa. Ei ole ihme, että se kokee itsensä uhatuksi ja alkaa kapitalismin ja syntipukittamisen logiikan mukaisesti kilpailla ”uhriuden pääomasta” pyrkimällä kolonisoimaan sen itselleen niiltä, joilla näkee sitä olevan. Jos 1800-luvun teollisuuskapitalismi tahtoi säätää lakeja, jotka pakottivat omaisuudettomina harhailevat talonpojat irtolaispykälien nojalla orjatyöhön, voi tämän yhtenä modernina vastineena pitää kansallismielistä mentaliteettia, jolle vaeltavan pakolaisen hahmo merkitsee yhteiskuntajärjestystä häiritsevää reaalista tuhovoimaa. Uhripääoman anastaminen ja kasaaminen ei kenties sittenkään ole niinkään osoitus valkoisen vallan impotenssista kuin sen harjoittaman kapitalistisen strategian looginen, tuotannollinen ja kulttuurinen jatke.

Valkoista herravaltaa vaaniva intersektionaalinen feminismi pyrkii lisäämään jaettua tietoisuutta sorron moninaisista muodoista, mikä saa reaktionaariset konservatiivit tuntemaan, että ”tasa-arvo on mennyt liian pitkälle”. Todisteina tästä marssitetaan esiin kaikenlaista woke-suvaitsevaistosta cancel-kulttuuriin ikään kuin nämä ilmiöt olisivat mittakaavaltaan rakenteelliseen rasismiin ja kolonialismiin verrattavia tuhovoimia.

Samalla paljastuu, ettei tämä ”kulttuurisota” ole olennaisesti muuta kuin luokkataistelun muuntunut momentti. Woke- ja cancel-kulttuurien sinänsä melko marginaaliset ilmiöt tarjoavat patriarkaaliselle vallalle oikeutusta harjoittaa aktiivista torjuntaa liberaalia peilikuvaansa kohtaan. Vastaavasti liberaali valta – joka hyväksyy patriarkaaliset ja ankaran hierarkkiset rakenteet, kunhan ne pysyvät näkymättömissä kapitalistisen tuotannon laskoksissa – hyötyy näistä ilmiöistä sikäli kuin saa niistä korvikeobjekteja, joilla hämärtää ja kätkeä tasa-arvo- ja oikeudenmukaisuuskäsitteidensä abstraktia (ja hallitsevaa luokkaa yhtäläisesti hyödyttävää) tyhjyyttä.

Tarvitseeko sitten kokemus ”valkoisen heteromiehen uhatusta asemasta” ymmärrystä – ja jos tarvitsee, niin millaista?

Oman kokemukseni mukaan yksipuolinen, holhoava ja tuomitseva moralismi hyödyttää tässä lähinnä liberaalia valtaa, jota ei yleensä kiinnosta pohtia, miksi valkoinen heteromies reagoi vihamielisesti toiseutettujen vähemmistöjen tunnistettavaksi muuttuneeseen huutoon. Jos empatia kuuluu rodullistetuille, miksei se kuuluisi meille muillekin – eihän kyse ole katoavasta luonnonvarasta tai yleensäkään jaettaessa vähenevästä resurssista? Vaikka näenkin ongelmallisena idean empatiasta tasa-arvon politiikan viimekätisenä horisonttina, ei sen roolia ole syytä väheksyä etenkään silloin, kun panoksena on pyrkimys ymmärrykseen siitä, keitä ja millaisia poliittisen kamppailun osapuolet todella ovat. Empaattinen ja keskusteleva lähestymistapa, jossa dialogikumppania kohdellaan vertaisena, auttaa vähintäänkin purkamaan holhoavan ja liberaalin ylenkatseen tuottamia emotionaalisia varauksia. Eettisenä perusteluna dialogiselle vertaisuudelle voi pitää jo yksinkertaista huomiota siitä, ettei edes valkoista heteroa ole järkeä syyllistää syntymässä saamistaan ominaisuuksista.

Tämäntyyppinen ”ystävyyden ja hyvien tapojen politiikka” ei tarkoita liberaalien abstraktioiden julistamista, vaan moraalisesti oikeaa toimintaa käsillä olevan tilanteen kontekstissa. Kyse ei myöskään ole – yhtä lailla liberaalista – luulottelusta, että poliittiset kamppailut ratkeaisivat tuosta vain, kunhan ”järkevät ihmiset” sopivat asioista ”rationaalisesti”. Hallitseva luokka ei yleensä luovu eduistaan muuten kuin pakottamalla (kuten historia opettaa). Dialogitilanne ei kuitenkaan pakottamisesta ja moralismista parane, mutta tarjoaa kylläkin mahdollisuuden avata keskustelullisesti poliittisen kamppailun horisontteja. Tämä edellyttää empatiaa, jossa vastapuoli nähdään kontekstissaan toimivana subjektina pikemmin kuin vihamielisen viiteryhmänsä ehdollistamana objektina. Pelkkä tilanteessa tuotettu subjektiuden kokemus – kokemus kuulluksi tulemisesta – on poikkeuksetta voimauttava ja luottamusta herättävä.

Ystävyyden politiikkaa tarvitaan, mikäli mielimme kyetä nimeämään vihollisen oikein. Vasemmistolaisesta perspektiivistä käsin on selvää, ettei vihollinen ole sen enempää nationalistinen valkoinen heteromies kuin väkivaltainen fundamentalistikaan. Kriittinen kysymys koskee tässäkin sitä, mikä tällaiset subjektit yleensä tekee mahdollisiksi ja olemassa oleviksi. Kukaan ei synny valkoista valtaa kannattavaksi nationalistiksi: identiteetit tuotetaan sosiaalisen todellisuuden verkostoissa ja kulttuurisen toisen kautta. Onkin kysyttävä, mikä liberaalissa kulttuurissamme ja sitä tukevassa järjestelmässämme on vikana. Mikä synnyttää väkivaltaista oikeistoradikalismia ja saa ihmiset syyttämään oloistaan rodullistettua toista? Vasemmistolaisuus on toimimista muun muassa näiden kysymysten horisonteissa.

Markus Niemi

Jari Ehrnrooth ja taiteen politiikka

Kun Ehrnrooth vaatii taidetta luopumaan poliittisuudesta, hänen todellinen viestinsä ei ole, että taiteen tulisi luopua establishmentin valtataisteluja myötäilevästä näennäisvallankumouksellisuudestaan. Pikemminkin taiteilijoiden toivotaan jättävän politiikka ammattilaisille, sillä tunnetustihan oppimaton sählääminen vain sotkee kitkattoman digikapitalismin voittokulkua.

”Sivistysporvarien” suosikkinarratiivi länsimaiden moraalikadosta ja ajattelun, arvojen ja taiteen rappiosta pääsee jälleen ääneen – tällä kertaa Ylellä, jonka verkkosivuilla Jari Ehrnrooth julistaa inhoavansa sitä, ”mihin tämä kehitys johtaa”. Kauneuden, totuuden ja hyvyyden kumoamisen jälkeen on koittanut rumuuden aika, eikä länsimainen kulttuurievoluutiokaan auta enää taidetta huippusuorituksiin:

”Itseisarvojen vaativan tavoittelun tilalle postmodernit uudistajat tuovat löysän arvorelativismin ja kiivaan identiteettipolitiikan. Näin kulttuuri lahoaa ja jalostavat erottelut häviävät, kun taistelu vallasta täyttää arvotyhjiön.”

Ehrnroothin saarna tiukkuu ja pullistelee ”totuusinstituution” ja ”universaalin moraalilain” kaltaisia liberaalin herra-ajattelun kiteytymiä (vain liberalismissa totuus voi olla instituution etuliite ja universaali moraali tulla representoiduksi Lain kirkkautena). Tämä on silti epäkiinnostavaa, kuten muutenkin liberaalien porvarien puhe abstraktioina leijuvien itseisarvojen ”vaativasta tavoittelusta” yleensä.1 Aivan, jos näille arvoille on olemassa omat totuus- ja taideinstituutionsa,niiden tavoittelussa ei ole mitään muuta vaativaa kuin kysymys ostovoiman tai kulttuurisen statuksen riittävyydestä…

Pari sanaa voisi sanoa siitäkin, että taidehistoriaa valikoivasti kertaavalta Ehrnroothilta jää ikään kuin huomaamatta, kuinka suuri osa hänen ihannoimastaan museotaiteesta joutui muinoin aikalais-Ehrnroothien hampaisiin. Esimerkiksi kristinuskon tematiikan inspiroimia kuvanveistäjiä moitittiin varhaiskeskiajalla muun muassa siitä, etteivät he jaksaneet työstää marmoria kunnolla ja muutoinkin tyytyivät varsin rumiin ja epäilyttäviin lopputuotteisiin. Homeerisen kerskailun sijaan heitä kiinnosti kristinuskon peruskertomusten ulkoisen karuuden esiin marssittama sisäisyys.

Nykyporvarillehan tämä aiempi, kriitikkojen tuomitsema ulkonainen rumuus näyttäytyy sinä värähtelevän sielun syvyyksiin työntyvänä mystisyytenä, jonka oletetulla katoamisella rappionarratiivin evankelistat tukevat modernin taiteen vastaisia aksioomiaan. Mutta tämäkin on tylsää jaarittelua ja viisastelua, pelkkä simppeli havainto siitä, ettei Ehrnrooth tunnista muutosta ja taiteen mahdollistumisen ehtoja tyypillistä kulttuurikonservatiivia fiksummin, vaan jakelee ajattelemattomia dogmeja taiteen muuttumattomasta lajiolemuksesta siinä kuin nationalistit kansasta ja identiteetistä.

Se, mikä Ehrnroothin tekstissä on kiinnostavaa, liittyy hänen suorasukaiseen vaatimukseensa taiteen epäpoliittisuudesta:

”Kun kulttuurin kattauksena on antikapitalismia, uhripääomaa ja luontouskontoa, minä nostan kytkintä. Haluan taiteen taiteena, politiikan politiikkana ja itse elämän vapaana elämänä. Pandemian jälkeen pakenen Wienin taidemuseoihin, joiden mestariteokset eivät koskaan petä.”

Kiinnostavaa ei tässäkään ole se, että Ehrnrooth tuo mieleen Igor Stravinskin ja Robert Craftin kirjeenvaihdossa vilahtaneen viheliäisen arkkiporvarihahmon – sen, joka pyytää taiteilijaa soittamaan pianolla malliksi kappaleitaan, jotta tietäisi, ovatko ne hänen rahojensa arvoisia – vaan Ehrnroothin diskurssiin kätkeytynyt mahdollisuus lukea häntä erityisellä tavalla vastakarvaan.

Ehrnrooth nimittäin vaatii yhtäältä taiteelta, että sen on oltava epäpoliittista ja toisaalta, että sen yhdeksi ehdottomaksi lähtökohdaksi asetetaan – toki ”asiantuntijoiden” anonyymin klaanin määrittelemien esteettisten arvokokoelmien ja kriteeristöjen kunnioittamisen ohella – ihmissielun värähdykset, joiden kautta ”kirkkaasti näkevät” voivat pujotella luotilankojaan aina ”mystisiin syvyyksiin” saakka. Taiteen ideaan siis kuuluu, että se tuo näkyville jotain, millä ei aiemmin ole ollut osaa nähdyn kokonaisuudessa.

Tässä taidekäsityksessä – käsillä olevan vastakarvaisen ja kiistattoman interventionistisen luennan valossa – kiinnostavaa on ennen muuta sen edellyttämä suhde aistittavaan tai, rancièrelaisittain ilmaisten, aistisen jakoon eli estetiikkaan termin laajassa mielessä.

Mennään kuitenkin ensiksi politiikkaan, jonka tietoisen puolueellisesti ja antagonistisesti määrittelen kamppailuksi aistittavan rajoista.

Politiikka on olennaisesti osattomien muodostaman ylimäärän tunkeutumista ”julkisen keskustelun” tilaan, tuon tilan ja siihen liittyvän puheen uudelleen asemoitumista ja määrittelyä. Osattomilla viittaan yhteiskunnan representoituun ja laskettuun ”kokonaisuuteen”, sen määriteltyyn ja tilastoituun ”väestöön” lukeutumattomaan luokkaan, jonka olemassaolo on reaalista, muttei statistista. Antiikin Rooman ajoilta esimerkiksi tällaisista osattomista käyvät plebeijit, nyky-yhteiskunnassa vaikkapa monenlaiset vähemmistöt romaneista maahanmuuttajiin. Molempien olemassaolo muodosti ja muodostaa välttämättömän palvelevan reservin ja eräänlaisen tuotannon lähteen yläluokalle, joka ei kuitenkaan halua tietää siitä mitään, sillä tämä edellyttäisi palvelevan luokan kohtelemista vähintään implisiittisesti tasa-arvoisena, eräänlaisena ymmärrettävää kieltä puhuvana keskustelukumppanina. (Ristiriita muodostuu kuitenkin jo siitä, että yläluokankin on oletettava, että palvelijat ymmärtävät sen käskyt. Niinpä kiista on läsnä jo vasallisuhteen näennäisen yksipuolisessa käskyttämisasetelmassa ja odottaa vain puhkeamistaan esiin milloin mistäkin.)

Poliittinen tapahtuma on yksinkertaistetusti sellainen, jossa alempi (osattomien) luokka ilmaantuu julkisen keskustelun tilaan vaatimaan tunnustamista, lähtökohtaisen mutta siihen saakka kiistetyn tasa-arvonsa affirmaatiota. Poliittinen tapahtuma toisin sanoen paljastaa yhteiskunnan näennäisen eheyden hintana vaalittavan keinotekoisen epätasa-arvon, joka nyt asetetaan vastakkain reaalisen ja radikaalin tasa-arvon toteutumisen vaatimusten kanssa. Osaton tavallaan samastuu ”skandaalimaisesti” yhteiskunnan kokonaisuuteen ja esittää vaatimuksensa ”todellisen kansan” nimissä. (Tällä ei ole varsinaisesti mitään positiivista tekemistä tietynlaisen ”elitismiä vastustavan” oikeistopopulismin kanssa:2 oikeistopopulismi voidaan tässä ajatella reaktionääriseksi ja jopa ”yläluokkaiseksi” projektiksi, kyyniseksi tavaksi hyödyntää joidenkin osattomiksi jäävien ja statuksensa puolesta pelkäävien kaunan ekonomiaa.)

Kun Ehrnrooth vaatii taidetta luopumaan poliittisuudesta, hänen todellinen viestinsä ei ole, että taiteen tulisi luopua establishmentin valtataisteluja myötäilevästä näennäisvallankumouksellisuudestaan – joka ilmiönä on todellinen ja ilmentää lähinnä taidemaailman tekopyhää, institutionalisoitunutta liberaalia elitismiä, jota ”porvarillisen yksilön” hajottaminen ei enää vähääkään kiinnosta. Sen sijaan viesti kuuluu: taiteilijat, lopettakaa kapitalismin kritiikki ja uppoutukaa mieluummin vaikka vanhan maailman mystiikkaan, sillä ihminen on henki. (Siksi tuotannon taso ei ole kiinnostava: siinä ei ole mitään mystiikkaa, ei sielun värähtelyä, vain tylsää jauhavaa elinvoimaa.) Ja ennen kaikkea: jättäkää politiikka ammattilaisille. Tunnetustihan oppimaton sählääminen vain sotkee digikapitalismin kitkatonta voittokulkua.

Tapani määritellä politiikka poikennee Ehrnroothin määrittelyn tavasta, joka tosin jää tekstissä rivien väliin. Sieltä taas on luettavissa tyypillinen liberaali linja, jolle politiikka ei totisesti ole aistisen jakoihin kiinnittyvää elämän ja kuoleman kamppailua, vaan asiantuntijavetoista rationaalista intressipiirien sovittelua, ”julkisessa tilassa tapahtuvaa dialogia, viestintää ja yhteisymmärrystä”. (Tuotannon taso – kysymys siitä, kuka määrittelee kulloisenkin julkisen tilan ja siinä tapahtuvan dialogin parametrit – ei tässäkään ole kiinnostava.) Siksi Ehrnrooth voisi kyllä väittää, ettei tuottamani ristiriitainen luenta ole todenmukainen.

Siltikin, ja kaiken ”todenmukaisuuden” asettuessa tämän yhteiskunnallisen puhetilanteemme panokseksi, jatkan.

Jos nimittäin taide on – kuten Ehrnrooth luonnehtii – ”näkymättömän tekemistä näkyväksi” eli teoreettisemmin ilmaisten eräänlaista aistisen jaon uusintamista ja problematisoimista tai olennaisesti siihen liittyvä projekti, on politiikka suoraan kirjautunut taiteen olemisen tapaan, eikä mitään sellaista taidetta, joka ei olisi ”yhteiskunnallista” (riippumatta siitä, onko se ”kantaaottavaa” eli tunnistaako liberaali establishment siinä kielen, jonka sovittaa määrittelemänsä julkisen tilan vuoropuheluun) ole olemassakaan. Toisaalta: jos politiikka on vain asiantuntijoiden johtamaa, tuottamaa ja toteuttamaa laskemista, mitään ristiriitaa ei ole. Tällöin Ehrnrooth näyttää vain haluavan, että taiteilijat lopettaisivat epäilyttävältä vaikuttavan olemattomuuksien laskemisensa ja keskittyisivät mystiikkaan.

Kirjailijana mystiikka ei kuulu etusijaistettuimpiin tutkimuskohteisiini. Muutenkin minulla on ikävä tapa vieroksua tällaisia sanattomia diskursseja niiden tiuhaan toistuvan ylimielisyyden vuoksi, vaikka saatankin näin tulla viskanneeksi lapsen pesuvadin mukana.

Toki enemmän kuin mystiikkaa vieroksun vaatimusta taiteen oikeamielisyydestä – tätä, mitä Ehrnroothkin omalla karikatyyrimäisellä tavallaan kuvittelee ”sivistyneenä ihmisenä” vastustavansa. Jos taide kuuluukin aistisen jaon uusintamisen sfääriin sikäli kuin taide ”olemuksellisesti” sisältää toteutumisensa mahdollisuuksissa taipumuksen lävistää yhteiskuntaa kannatteleva ”kokonaisuuden” fantasia osattomuuden ja ylimäärän jäsentävillä hajottavilla tendensseillään, sille ei voi langettaa mitään ulkoa annettua tehtävää ilman, ettei se ajan mittaan hysterisoisi ja suistaisi paikaltaan tuota tehtävää asettanutta herraa.

Jos siis Ehrnrooth on oikeassa siinä, että rumuus on nykytaiteen herra (mikä minusta vaikuttaa rappionarratiiviin uskovan sokealta liioittelulta), hänellä tuskin on syytä olla kovinkaan huolissaan – ellei taide sitten todella ala toimia hänen vaatimustensa mukaisesti. Se vasta rumaa olisi.

Markus Niemi

1Abstraktiot kuten ”oikeudenmukaisuus” voivat tosiaan näyttäytyä jopa mahdottomina saavutettavina sikäli kuin ne ylennetään omaan mahdottomuuteensa liberalismin vaatimassa yleisyydessä. Toisaalta tällainen ylentäminen tekee ne samalla, tyhjyydessään, äärimmäisen helpoiksi saavutettaviksi, ja Ehrnroothin paheksuma ”löysä arvorelativismi” onkin vain tämän helpon saavutettavuuden liberaali tosiasia. Kun nyt vaikkapa oikeudenmukaisuuden irrottaa kulloisestakin situaatiostaan ja paikallisesta kamppailustaan, siitä tulee samanaikaisesti lähes mahdotonta ja lähes äärettömän helppoa. Mahdotonta, koska universaalisuudessaan ja tyhjyydessään se kieltää periaatteessa minkä tahansa sisällön patologisena ja ”lokaalina”; helppoa, koska ”kaikesta” tulee totaliteetti, joka itseään puhkovan vastakkainasettelun (konkreettisen kamppailun todellisuuden) torjuessaan muuttuu hegemoniseksi itsestäänselvyydeksi vailla vaadetta saattaa itseään tilille kyvyttömyydestään lävistää fantasiaa.

2Tämä ei tietenkään tarkoita, etteivätkö oikeistopopulismi ja -radikalismi liittyisi olennaisella tavalla liberaalin yhteiskunnan ja ideologian tuottamiin ongelmiin ja osattomuuteen sinänsä.

Tolkun ihminen ja hänen varjonsa

Tolkun ihmisessä näemme itseään onnittelevan liberaalin, joka hämmästelee maailman menoa tajuamatta, että tuijottaa omaa varjoaan.

Vastine Sean Ricksin kolumniin ”Tämän vuoksi tarvitsemme taas tolkun ihmistä” (Yle 18.11.2020)

Aina löytyy niitäkin, jotka kaikesta kritiikistä huolimatta jaksavat puolustaa Tolkun ihmistä. Käsitteen teki tunnetuksi kirjailija Jyri Paretskoi Iisalmen sanomien mielipidekirjoituksessaan vuonna 2016. Samalla siitä muodostui hyvin nopeasti konformismiin ja konflikteja kammoavaan laumasieluisuuteen viittaava meemi. Sean Ricks onnistuu Ylen kolumnissaan rakentamaan Tolkun ihmiselle harvinaisen naiivin ja typerän puolustuksen.

Ricks esimerkiksi huomauttaa Tolkun ihmisen ymmärtävän, ”että Suomi on meidän kaikkien maa ja joudumme kohtaamaan toisiamme päivittäin kadulla, ruokakaupassa, muovinkeräysastialla tai lenkillä”. Lisäksi Tolkun ihminen tietää elämän olevan ”useammin sekä–että” kuin ”joko–tai”.

Yleisen Tolkun politiikan lausumattomien edellytysten mukaisesti tällaiset latteudet jätetään sopivasti täsmentämättä. Ricksin kolumnia lukiessa onkin hankala välttyä vaikutelmalta, että koko Tolkun ihmisen puolustus tuotetaan oudosti kaiken kattavan trivialisoimisen kautta. Tekstin liberaalin alentuvan ja teoreettisen metapositionsa kätkevän puheen yleistykset ja mutkien oikomiset ovat sitä luokkaa, että relevantit poliittiset jakolinjatkin näyttäytyvät jonkinlaisina porvarillisen individualismin mukaisina kuluttajavalintoina. Toinen tykkää riisimuroista ja toinen maissihiutaleista, Tolkun ihminen kenties hiukan molemmista – tai ainakin hän jos kuka ymmärtää, ettei muropaketin valitseminen voi olla este vaikkapa yhdessä saunomiselle!

Ricksiä on jopa kiusaus lukea freudilaisesti vastakarvaan. Hän huomauttaa painokkaasti: ”Tolkun ihminen voi tuijottaa syvään peilikuvaansa ja kysyä: Olenko varmasti oikeassa? Puhunko sellaisen tiedon varassa, mikä [sic] miellyttää minua eniten?” Kuitenkin juuri (liberaalin) peilikuvansa tuijottaminen voi tässä kohdin muodostaa Tolkun ihmisen suurimman ymmärryksen esteen. Mistä muustakaan koko luomuksessa olisi kyse kuin liberaalin subjektin triviaalista itseonnittelusta, joka eleessään kätkee sen poliittisen todellisuuden, että asioiden tahdotaan olevan kuten aina ennenkin, koska ne ovat aivan riittävän hyvin?

Arkisessa kielenkäytössä ”peiliin katsominen” ymmärretään toki usein osoitukseksi kriittisestä itsetuntemuksesta. Toisaalta peilaaminen muodostaa jo varhaislapsuudesta lähtien yhden keskeisistä keinoistamme eheän egon rakentamiseen ja siten uhkaavalta toiseudelta suojautumiseen. Peilikuvan tuijottaminen voi merkitä rehellisyyttä, mutta myös pyrkimystä hallita todellisuutta ruumiinkuvan kautta. Lacanilaisesti voineekin todeta, että ei ole mitenkään sattumaa, että yksi ja sama ele – peiliin katsominen – on osoitus paitsi itsetuntemuksesta, myös sen persoonallisuushäiriönä ilmenevästä puutteesta ja kieltämisestä. Tämä imaginaarinen vastakohtien vuorottelun logiikka pätee julkisessa poliittisessa puheessakin, jossa ”kaikki” näyttäytyy hallinnoitavana totaliteettina, minää vastapäätä olevana kohteena, johon minä vuoroin sisällyttää ja vuoroin on sisällyttämättä itseään.

Poliittisena puheenvuorona Ricksin kirjoitus päätyykin lähinnä uusintamaan kirjailija Jyri Paretskoin tunnetun avauksen vuodelta 2016 sisältämiä naiivisti artikuloituja ongelmallisuuksia. Paretskoin mukaan esimerkiksi ”Tolkun ihminen haluaa, että yhteiskuntaamme sopeutumattomat käännytetään takaisin, mutta osaa myös antaa arvoa niille, jotka kotoutuvat ja osallistuvat yhteiskuntaamme sen täysivaltaisina jäseninä”. ”Yhteiskuntaamme sopeutumattomat” on tässä (epäilemättä) kirjoittajan intentioiden vastaisesti, mutta liberaalin eetoksen julkilausumattoman ideologian mukaisesti, ymmärrettävä kaikessa antagonistisuudessaan: ne, jotka eivät suostu tulemaan tolkullisiksi eli hyväksymään liberaaleja arvoja ja kapitalismia.

Lauri Snellmanin kontekstualisoinnissa Tolkun ihminen näyttäytyy esivalta-autoritaristisena luomuksena, joka ”on valitettavan tuttu suomalaisille”:

”Valtaapitävät väittävät edustavansa ’kansan kokonaisetua’ eli konsensusta. Rationaalista kokonaisetua eli ’tolkkua’ kannattava ’tolkun ihminen’ taas alistuu ylhäältä tehtyihin valtaapitävien päätöksiin eikä kyseenalaista niitä. Moniarvoinen kansalaismielipide on taas joukko ’kuplia’, ja vallan riitauttaminen nähdään vaarallisena anarkismina.”

Snellmannin mukaan ”kolmipuoluejärjestelmän progressivismi / uusliberalismi / äärioikeisto muodostuminen” ja ”globaalien kansalaisliikkeiden leviäminen” työn ja pääoman ristiriitojen kärjistymisen ohella kuitenkin ”lisäävät moniarvoisuutta ja nakertavat konsensuksen pohjaa”. Tolkun ihminen alkaa vääjäämättä vaikuttaa vanhojen huonojen aikojen pahalta muistolta.

Tolkun ihminen onkin ennen muuta liberaalin ja uusliberaalin, teknokraattisen asiantuntijavallan symboli. Ricksin kaltaisten puolustajien puheenvuoroissa näemme sen ihmettelemässä maailman menoa ja ennen kaikkea omaa kääntöpuoltaan: rationaliteettinsa luomusta, rasistista ja populistista trollaajaa, joka vain hyödyntää yhden ja saman Tolkun ideologista potentiaalia, mutta tekee sen läpeensä kyynisesti.

Siinä missä Tolkun ihminen on konformistinen, auktoriteettiuskoinen ja salaa ylimielinen – onhan hän aina kiihkoilevien ”ääripäiden” ulkopuolella ja siksi järkevä –, yhdistyvät nämä piirteet häntä vastapäätä asettuvan trollin hahmossa eräänlaiseksi liberaalin järjen kriisioireeksi. Tolkun ihminen on trollin edessä lopulta aina aseeton, sillä kyse on hänen omasta varjostaan. Marko Ampujan ja Mikko Poutasen mukaan

”[t]rollauksen yhteiskunnallisen taustan muodostava auktoriteetin kriisi on kehittynyt keskellä sosiaalista ja taloudellista eriarvoistumista, aiempaa kilpailullisempia työmarkkinoita, tiukentuneita sosiaaliturvaehtoja ja pelkoja kokonaisten toimialojen työpaikkojen katoamisesta kapitalistisessa globalisaatiossa ja ilmastonmuutoksen aiheuttamassa tuotantorakenteen muutoksessa. Länsimaiden hallitsevat eliitit ovat vastanneet näiden kehityskulkujen aiheuttamaan sosiaaliseen tyytymättömyyteen lähinnä vetoamalla tarpeeseen tehdä kilpailukykyä vahvistavia rakenneuudistuksia, jotka kuitenkin lupaavat markkinamenestystä vain harvoille”.

Kun valtiollinen politiikka sidotaan talousohjelmiin erilaisin poliittista liikkumatilaa rajoittavin budjettikurivelvoittein ja välitetään ylhäältä alaspäin eliitin muotoilemana vaihtoehdottomuutena ja pakkoina, ”joiden toteutumista maailmanlaajuiset finanssimarkkinat ylimpänä auktoriteettina edellyttävät”, näyttäytyy Tolkun ihmisen vaalima ”yhteisen asian” konsensuspolitiikkakin pelkkänä valmiiksi käsikirjoitettuna teatterina, mikä edelleen luo otollista maaperää ”poliittiselle trollaukselle yleensä ja oikeistopopulistisille viestintästrategioille erityisesti”.

Näin Tolkun ongelmana on, että pyrkiessään ”ääripäitä” hallinnoivaan synteesiin se itse asiassa yhä uudelleen edellyttää, uusintaa ja affirmoi yhteiskunnallista jakautumista kiihdyttävän järjestyksen. Tolkkuun vetoaminen käy sitä epäuskottavammaksi, mitä selvemmäksi käy nykyisten eliittien kyvyttömyys vanhan vallan ja konsensuksen ylläpitämisessä.

Tässä mielessä Tolkku on osa uusliberaalin vallan harjoittamaa julkista diskurssia, jossa eliitin etu saadaan näyttämään kaikkien yhteiseltä edulta. Kun tämä diskurssi nyt murenee, olemme varsinaisen orgaanisen kriisin kynnyksellä: yläluokan impotenssi osoittautuu paljaaksi tosiasiaksi oikeistoradikalismin meemejä ja trolleja suoltavan halukoneen elinvoiman edessä. Tolkun ihmisen osa on toimia idioottina, joka ”ääripäiden” kritiikissään pelaa itsensä politiikan ulkopuolelle, mistä hän ei kuitenkaan löydä kaipaamaansa konsensusta, vaan pelkän atomisaation ja ”vapaiden yksilöiden” välisen loputtoman kilpailun paljaat ja raa’at realiteetit. Peiliin katsomisesta ei ole apua, sillä näky on kurja ja vieras.

Konsensusvallan symbolisen auktoriteetin katoaminen on seurausta vallan säilymisen edellytykset turvaavasta yhteiskunnallisesta kehityksestä, jossa Tolkku on vähitellen muuttumassa Tokkuraksi. Eipä ihme, että yleisen järjen puolesta saarnaaminen on paitsi epäilyttävää, myös jossain määrin epätoivoista, sillä Tolkun myötäilemisestä ei suinkaan seuraa liberaalien arvojen paratiisi, vaan systeemistä kriisiä kuumentava tervahauta, joka yhteiskuntaa jakavana voimana tuottaa Tolkkua kaihtavaa vierautta, sotaa ja regressiota.

Orgaanista kriisiä ei ratkaista annostelemalla eri tavoin farmakonia, joka sen on synnyttänyt. Tolkun muovaama järkeily ruokkii enenevissä määrin oikeistoradikalismin suosimia kyynisiä poliittisia strategioita ja sortuu toiveajatteluun, jolta puuttuvat kaikki edellytykset uudistaa länsimaiden poliittista ja taloudellista kehitystä ohjaavia rakenteita.

Markus Niemi