Juridiikka on muutakin kuin pykäliä (vastine: Rautio – HS)

Kolumneista tulee mieleen ”tolkun ihmisen” käsite. Nähdäkseni kyse on ”tolkun” suhtautumisesta siihen keskeiseen oikeuden osaan, joka pyrkii takaamaan mm. ihmisarvoista elämää, ja jota vasten uusia lakeja, lakimuutoksia ja lainkäyttöä varsin painavasta syystä tarkastellaan.

Helsingin Sanomien pääkirjoitustoimittaja Paavo Rautio soimaa ”yliherkkää legalismia” kolumnissaan Suomi uskoo pykäliin enemmän kuin muu Eurooppa (HS 9.12.2021). Raution ydinsanoma tiivistyy ingressissä: ”Yliherkkä legalismi näyttää johtavan suhteellisuudentajun puutteeseen ja kyvyttömyyteen priorisoida.” Tämän ”legalismin” hän näkee olevan suomalaisten outo erityispiirre.

Rautio määrittelee ongelman seuraavasti: ”ankaraa pidättäytymistä lakiin ja sen kirjaimeen”. Rautio julistaa ”yliherkän legalismin nostavan oikeudelliset normit irti yhteiskunnallisesta yhteydestään, tekevän niistä jumalisia ja hukkaavan normien tavoitteet”. Rautio on suorittanut omakätisen oikeusvertailun keskustelemalla ranskalaisen keskustelukumppaninsa kanssa. Ranskassa on kunnon tekemisen meininki, kun taas Suomessa kitistään turhuuksista. Rautio siis jatkaa samalla linjalla kuin perustuslakivaliokuntaa parodioivassa kolumnissaan Saako niin tehdä? Ei kai niin saa tehdä? (HS 20.11.2021).

Rautio käyttää esimerkkinä Euroopan unionin elvytyspakettiin liittyvää prosessia. Rautio toteaa, että ”EU-järjestelmän laillisuus ja sen puntarointi ei kuulu perustuslakivaliokunnalle”. Tosiasiassa valtioneuvosto on sidottu perustuslakiin myös EU-sääntelyn kansallisessa valmistelussa, ja perustuslakivaliokunnalla on siinäkin tärkeä rooli, josta säädetään perustuslain 74 §:ssä. Jäsenvaltioiden on ratifioitava elpymispaketti kansallisesti, ja tähän kuuluu sen laillisuuden tarkastelu, mikä on aivan normaalia. Itse asiassa Saksassakin perustuslakituomioistuin välillä keskeytti ratifiointiprosessin.

EU:n toimivalta on annettua toimivaltaa1. Jäsenvaltiot ovat itsemääräämisoikeuttaan käyttäen siirtäneet toimivaltaansa EU:lle muodostaen yhteisön, joka on enemmänkin kuin tavanomainen kansainvälisoikeudellinen järjestely – ja enemmän kuin osiensa summa. On selvää, että siinä, mistä unioni voi jäsenvaltioidensa ylikin päättää, on ja pitääkin olla rajat. Rajat seuraavat siitä, missä määrin ja millaista toimivaltaa on annettu. Sen selvittäminen, pysyykö unioni toimivaltansa rajoissa, ei ole jäsenvaltioiden itsemääräämisoikeuden kannalta lainkaan yhdentekevää. Rautio ihmettelee ”legalistista syynäystä” myös velkakriisiin liittyen. Sama vastaus pätee tähänkin.

Rautio tuo Puolan tapauksen esille: ”Puola ryhtyi — samaan hommaan ja tarkisti omien perustuslakiensa sopivuuden EU-oikeuteen. Puola päätyi siihen, että oma perustuslaki on mansikka ja EU-sääntö mustikka. Väärin meni, sanoi muu Eurooppa. Tähän ei kuitenkaan päädytty ensisijaisesti juridiikan pohjalta vaan katsomalla lopputulosta.”

Kyse ei ole ollenkaan samasta asiasta. Puolan tapauksessa jäsenvaltio nosti perustuslakinsa EU-sääntelyn yläpuolelle vastoin EU-oikeuden etusijaperiaatetta. Sen sijaan perustuslakivaliokunnan lausunnossa PeVL 16/2020 vp todetaan suoraan: ”EU:n lainsäädäntöehdotuksen oikeusperustan asianmukaisuus on unionin oikeuden mukaan ensisijaisesti EU-oikeudellinen kysymys, jonka viime kädessä ratkaisee auktoritatiivisesti ja ainoana tulkitsijana Euroopan unionin tuomioistuin.”

Myös väite, jonka mukaan EU-oikeuden etusija Puolan perustuslakiin nähden syntyisi lopputuloksen katsomisen eikä juridiikan pohjalta, on virheellinen. Kyse on nimenomaan juridiikasta, ja lopputuloksen katsominen liittyy siihen vahvasti. Raution mukaan ”EU:n toiminta kävisi mahdottomaksi, jos jäsenmailla olisi oikeus valita ne normit, joita noudatetaan”. Tämä pitää paikkansa, ja juuri siksi EU-oikeuden etusijaperiaate on keskeisiä EU-oikeudellisia normeja – siis juridiikkaa. Etusijaperiaate soveltuu myös kansallisiin perustuslakeihin. Periaatteeseen päädyttiin juurikin juridiikan ja lopputuloksen katsomisen kautta.2

Koronapandemian hoito on Raution mukaan myös todistanut suomalaisten yliherkkää legalismia. ”Juristit ja puristit” sovittivat koronapassia, vaikka olisi pitänyt vain tehdä eikä mukista. Rautiolle se, että perustuslakivaliokunnan kuuleminen on osa lainvalmistelua, tuntuu olevan ongelma.

Toisin kuin pykäliä tuijottavassa Suomessa, Raution mukaan ”Keski-Euroopassa koronapassi otettiin ilman isoa parkua käyttöön”. Todellisuudessa Keski-Euroopassa on suoritettu perustuslaillista arviointia (jota Rautio tarkoittanee parkumisella). Esimerkiksi juuri Ranskassa asiaa käsiteltiin maan perustuslakituomioistuimessa.3 Saksassa perustuslakituomioistuin on käsitellyt koronarajoituksia.4

Raution mukaan Keski-Euroopassa ”[t]ulkinta oli, että nyt on kiire ja terveysturvallisuus on perusoikeus, joka tulee turvata ja joka voi ohittaa ainakin hetkeksi muutamia muita perusoikeuksia”. Tämä on oikeusnormien punnintaa, ja se on juuri nimenomaisesti sitä, mitä Raution pilkkaama perustuslakivaliokunta tekee. Raution peräänkuuluttamat suhteellisuudentaju ja priorisointikyky liittyvät tähän olennaisesti. Tähän (epäsuoraan) väitteeseen, jonka mukaan (Suomessa) perusoikeuksia kohdeltaisiin absoluuttisina ja punnintaa ei harjoitettaisi, tulee törmättyä aika ajoin eri yhteyksissä, usein esim. sananvapauteen liittyvien asioiden yhteydessä. Väite on joka kerta yhtä vaivaannuttava. Koko perus- ja ihmisoikeusjärjestelmä olisi täysin mahdoton, jos oikeuksia ei voitaisi punnita keskenään. Punninnan on ymmärrettävästi oltava tarkkaa ja äärimmäisen harkittua, sillä perus- ja ihmisoikeuksissa on kyse perustavanlaatuisimmasta elämää määrittävästä oikeudesta.

Rautio on huolissaan siitä, että ”yliherkkä legalismi — hukkaa normien tavoitteet”. Kun tavoitteena on tulkita lakia siten, mikä parhaiten vastaa lain tarkoitusta, puhutaan teleologisesta laintulkinnasta. Raution peräänkuuluttamat lopputuloksen tarkastelu ja normien yhteiskunnallisen yhteyden huomioiminen näkyvät mm. juurikin tässä. Väite siitä, että lakia ei tulkittaisi, on yleinen jupina. Toinen klassikko on se, että lakia voisi muka tulkita miten huvittaa. Jos perustuslakivaliokunnan tehtävänä olisi vain katsoa, mitä lakikirjassa lukee, sen työ olisikin varsin vaivatonta. Tästä ei – onneksi – ole kyse, toisin kuin minkä kuvan Raution kolumnista, ja edellisestäkin kolumnista, saa. Olkiukkoja vastaan taistellaan antaumuksella.

Vaivaannuttava väite siitä, että perustuslakitalebanit, kaiken maailman dosentit ja perusoikeusfundamentalistit eivät anna tehdä mitään, elää ja toistuu aika ajoin. Tosiasiassa perustuslakivaliokunnan lausunnot, joissa suoraan ehdotetaan lakialoitteiden hylkäämistä, ovat varsin harvinaisia suhteessa kokonaismäärään. Asian voi tarkistaa perustuslakivaliokunnan sivuilta.5

Näistä kolumneista tulee mieleen ”tolkun ihmisen” käsite. Nähdäkseni kyse on ”tolkun” suhtautumisesta siihen keskeiseen oikeuden osaan, joka pyrkii takaamaan mm. ihmisarvoista elämää, ja jota vasten uusia lakeja, lakimuutoksia ja lainkäyttöä varsin painavasta syystä tarkastellaan. Yleisemmin, ”tolkun” suhtautumista pakottavaan sääntelyyn, tai ”joustavuutta” – tarkoittaen vahvemman valtaa jyrätä, haluttaisiin varmastikin lisää vaikkapa työ- ja vero-oikeuden aloille.

Rautio mainitsee, että ”EU-päätännässä säännöt ja pykälät joustavat aina hieman, jos tavoite on tärkeä”. En tiedä, mitä Rautio tällä haluaa tarkalleen ottaen sanoa – ainakin hänen tekstissään käsittelemänsä asiat ovat tiukan oikeudellisen tarkastelun alaisia. Tästä kuitenkin mieleeni tulee kolumnin hengen ajankohtaisuus. Tämä on myös syy sille, miksi tästä asiasta kannatti kirjoittaa. ”Tolkun” suhtautumisesta perus- ja ihmisoikeuksiin on viime aikoina saatu surullisia esimerkkejä mm. ehdotuksissa unionin turvapaikkapolitiikkaa koskien. Unionin oikeutta ei noudateta, ja ihmisoikeuksiin suhtaudutaan väheksyvästi.6 Toisena esimerkkinä, Puolan ja Unkarin tilanteet oikeusvaltioperiaatteen suhteen ovat äärimmäisen huolestuttavat. ”Tolkku” on todellinen ongelma – siis se, että velvoitteita ei noudateta, eikä se, että niitä noudatettaisiin.

Jos oikeaa ”yliherkkää legalismia” haluaa Suomesta etsiä, sitä kyllä löytyy aivan muualta kuin mistä Rautio sitä löytää. Tästä on saatu esimerkkejä viime aikoina vaikkapa moralisoivassa suhtautumisessa kansalaistottelemattomuuteen: Elokapinan laiton autotiellä istuminen nähdään absoluuttisena vääryytenä. Toisaalta, samojen ihmisten mielestä laittomat rajakäännytykset nyt vaan ovat ”realistisesti” tarpeen ja hyväksyttäviä. Ehkä kyse onkin vain tekopyhästä valikoivuudesta ja yliherkästä legalismista keinona omien arvojen pönkittämiseen.

Simo Sairanen

1SEU 5 artikla
2Periaate vakiinnutettiin Euroopan yhteisöjen tuomioistuimen tuomiossa Costa v ENEL (asia 6/64), jossa todettiin: ”Perustamalla — yhteisön, — joka perustuu jäsenvaltioiden toimivallan rajoittamiseen tai siirtämiseen yhteisölle, jäsenvaltiot ovat — luoneet säännöstön, jota sovelletaan niiden kansalaisiin sekä jäsenvaltioihin itseensä. — Mitään kansallisia säännöksiä ei voida asettaa tuomioistuimessa etusijalle perustamissopimukseen perustuvaan oikeuteen nähden, joka on itsenäinen oikeuslähde –, koska muuten perustamissopimuksen nojalla annettu lainsäädäntö menettää yhteisöluonteensa ja itse yhteisön oikeudellinen perusta saatetaan kyseenalaiseksi.”
3Decision no. 2021-824 DC of 5 August 2021
4HS 1.12.2021
5Pyytämällä saa halutessaan Excel-tiedoston PeV:n 2015-2021 lausunnoista ja mietinnöistä: hamaraprojekti ät gmail piste com.
6Mm. laittomat summaariset käännytykset (ns. pushbackit), ehdotukset turvapaikanhakuoikeuden eväämisestä Valko-Venäjän kautta saapuville… Ks. esim. ECRE:n ja muiden järjestöjen vetoomus.

Kansainvälisyydestä ja vasemmiston EU-kriittisyydestä

Suurvallat ja isommat globaalit toimijat yhä edelleen toimivat kuten haluavat näkemättä yhteistä etua. Tästä huolimatta kansainvälisten sopimusten ja EU:n sekä YK:n kaltaisten yhteistyöelinten merkitystä ei tule vähätellä.

”Vihdoinkin maailma muuttuu” ajattelivat monet ilmastonmuutoksesta jo pitkään puhuneet koronapandemian iskiessä yhteiskuntaan. ”Tällaista tämä tulee olemaan, joten muutammeko suuntaamme kohti kestävämpää tulevaisuutta?”

Todellisuudessa mikään ei kuitenkaan näytä muuttuvan, kunnes on aivan polvia pakottava kuolemanpakko, ellei silloinkin ratkaisun hetkellä ole vaihtoehtona lentää Elon Muskin SpaceX-avaruusaluksilla Marsiin perustamaan uutta järjestelmää hyödynnettäväksi ja riistettäväksi.

Väärässä oli Alan Moore kirjoittaessaan Watchmen-sarjakuvassaan, että valtava ulkoinen uhka (kuten vaikkapa maailmanjärjestystä uhkaava jättimäinen mustekala) yhtenäistäisi kylmän sodan suurvallat yhdeksi liitoksi, taistelemaan maapallon yhteisen tulevaisuuden puolesta. Sen sijaan suurvallat ja isommat globaalit toimijat yhä edelleen toimivat kuten haluavat näkemättä yhteistä etua. Tästä huolimatta kansainvälisten sopimusten ja EU:n sekä YK:n kaltaisten yhteistyöelinten merkitystä ei tule vähätellä. Vahvaa nationalismia ajavat tahot tuntuvat aliarvioivan sitä, kuinka vaikeaa laajamittaisen, kaikkia osapuolia edes jokseenkin hyödyttävien sopimusten ja toimintatapojen sopiminen onkaan. Mitä voimakkaampaa kansallismielisyyttä valtio edustaa, sen vähemmän sillä on tahtoa sitoutua muuhun kuin omaan itsekkääseen kansalliseen etuunsa. Mikäli kansainvälinen järjestelmä siirtyy yhä kansallismielisempään suuntaan, niin se hyödyttää ainoastaan suurvaltoja, minkä takia Venäjän, Yhdysvaltojen ja Kiinan kaltaiset maat jättävät usein joko sitoutumatta ICC:n (kansainvälinen rikostuomioistuin) tapaisiin kansainvälisiin elimiin, tai ne pyrkivät painostamaan niitä oman tahtonsa mukaisiksi. Suomen kaltaisille pienille maille on kuitenkin elintärkeää sitoutua kansainvälisiin sopimuksiin, yhteistyöelimiin ja järjestöihin, joiden kautta ne voivat joukkovoiman kautta painostaa voimakkaampia valtioita suostumaan kompromisseihin. Ilman EU:n ja kansainvälisten yhteistyöelinten tukea Suomen olisi merkittävästi vaikeampaa vastustaa vaikkapa Venäjän ja Kiinan vaikutuspyrkimyksiä.

Pohjois- ja Itä-Euroopan maat ovat historiallisesti jääneet jatkuvasti voimakkaampien naapurimaidensa jalkoihin. Kansainvälisiä järjestöjä ja EU:a kohtaan tuntemastaan kriittisyydestä huolimatta myös äärioikeiston edustajat ovat yleensä ymmärtäneet kansainvälisen yhteistyön elintärkeän merkityksen erityisesti pienille valtioille. Pohjoismaisen ja itä-eurooppalaisen äärioikeiston keskuudessa onkin pitkälti tästä syystä kehitelty uudelleen alun perin maailmansotien väliseltä ajalta peräisin olevaa ajatusta jonkinlaisesta itsenäisten ja suvereenien, äärikansallismielisten valtioiden liitosta, joka vastustaisi niin Venäjän, Yhdysvaltojen kuin länsieurooppalaisten suurvaltojenkin vaikutusta. Intermarium-nimellä tunnettu liike ei ole toistaiseksi saavuttanut äärioikeiston keskuudessa kovinkaan laajaa suosiota, mutta ei liene mahdotonta, että kiinnostus sitä kohtaan voisi kasvaa.

Kuvitelkaamme hetken, että tällaiseen äärinationalistiseen yhteistyöhön siirryttäisiin EU:n sijasta tai sen vaikutusvallan kustannuksella. Yhteiset viholliset eivät riitä ratkaisemaan valtioiden välisiä, voimakkaan nationalismin ympärille rakentuvia ongelmia. Miksi vaikkapa Puola ei jatkaisi Itämeren kalastuskiintiöiden ylittämistä tai Białowieżan metsän hakkuita, vaikka niiden seurauksena ympäristölle koituu ongelmia, jos puolalaiset kokevat ne kansallisen etunsa mukaiseksi toiminnaksi? Puolalaiset voisivat luottaa siihen, että Venäjän potentiaalinen sotilaallinen uhka ja Puolan oma asema sotilaallisesti vahvana alueellisena toimijana pakottaa esimerkiksi Baltian maat hyväksymään sen toimet. Ympäristöongelmiin ja ilmastonmuutokseen kohdistuvan välinpitämättömyyden ohella äärioikeiston vahvan eksklusiivinen käsitys siitä, ketkä kuuluvat ja ylipäänsä voivat kuulua osaksi kansakuntaa aiheuttaisi paljon inhimillistä kärsimystä etnisten, uskonnollisten ja seksuaalivähemmistöjen sekä erilaisten poliittisten vastustajien, tai sellaiseksi koettuen, vainoamisen johdosta, sillä äärinationalismiin on aina kuulunut käsitys kansallisen uudelleensyntymisen tarpeesta, joka edellyttää myös väkivaltaisia puhdistustoimia, jotta tavalla tai toisella kansakuntaan kuulumattomat saadaan hävitettyä. Siksi ei olekaan yllättävää, että myös Intermarium-liikkeen keskeisen edustajan, alkujaan Itä-Ukrainan sotaan osallistuneen Asovan-pataljoonan keskuudesta muodostuneen Kansalliset joukot-puolueen ( Ukr. Національний корпус) toimintaan ovat kuuluneet toistuvat väkivallanteot esimerkiksi Ukrainan seksuaali- ja romanivähemmistöjä vastaan.

Realiteetti on kuitenkin, että niin SDP kuin Vasemmistoliittokin ovat löysääkin löysempää keskustavasemmistolaisuutta, joille kapitalismi on ”ihan jees”, kunhan vaan saataisiin perustulo. EU:n nykyinen perusta, johon kietoutuu vaikutusvaltaisen Euroopan komission jäsenten valinta ilman kansanäänestyksiä sekä uusliberaalin markkinatalouden ideologia, on käytännössä kokonaan unohdettu haastaa. Tämä pallo on jätetty Suomessa lähes kokonaan perussuomalaisten harteille, joiden kritiikki perustuu pitkälti vaatimukseen ylikorostuneesta kansallisesta suvereniteetista, mikä toteutuessaan johtaisi nopeasti yhä vaikeampiin, ylläolevien esimerkkien kaltaisiin valtioiden välisiin ristiriitoihin ja pahimmillaan Suomen sekä Baltian maiden ajautumiseen autoritaarisen itänaapurin vaikutusvallan alle. Vasemmiston olisi niin Suomessa kuin myös muualla Euroopassa syytä jälleen muistaa, että EU:n kritisoinnin ei tarvitse lähteä äärinationalistisista lähtökohdista. Eurooppalaisen vasemmiston tulisi rohkeammin nostaa esille globalisaation ja uusliberaalin kapitalismin ongelmakohdat sekä tunnustaa se tosiasia, että EU nojaa viimekädessä juuri niihin. Vasemmistolaisen EU-kritiikin tulisikin yhdistää uusliberaalin kapitalismin vastustaminen ja vaatimus entistä paikallistasoisemman demokratian kehittämisestä, jossa alueellinen päätäntävalta nivoutuu sujuvasti yhteen internationalistisen yhteistoiminnan kanssa. Sopivan kritiikin avulla on mahdollista kehittää eurooppalaista ja kansainvälistä yhteistyötä kohti toimivampia rakenteita sekä varmistaa, ettei tulevaisuuden valtioiden välinen yhteistoiminta tule perustumaan Intermarium-liikkeen kaltaisten tahojen äärioikeistolaisiin lähtökohtiin nojaaviin toimimattomiin malleihin.

Toveri M ja A. Westman