Pitääkö valkoista heteromiestä ymmärtää?

Valkoista herravaltaa vaaniva intersektionaalinen feminismi pyrkii lisäämään jaettua tietoisuutta sorron moninaisista muodoista, mikä saa reaktionaariset konservatiivit tuntemaan, että ”tasa-arvo on mennyt liian pitkälle”. Todisteina tästä marssitetaan esiin kaikenlaista woke-suvaitsevaistosta cancel-kulttuuriin, jotka nähdään omaa arvomaailmaa uhkaavina kolonialistisina tuhovoimina.

Vaikka minutkin selvästi ja ”teknisesti ottaen” voi lukea etuoikeutettujen valkoisten cisheteromiesten ryhmään, ei ”valkoisuus” tai ”heterous” tai edes ”mieheys” ole koskaan määritellyt tietoista identifioitumisen tapaani. Tiedostamattomalla tasolla nämä tietenkin ovat vaikuttaneet kaikkeen paljonkin. Syntyminen valkoiseksi heteromieheksi ei ilman muuta ole minun vikani, mutta on toki merkitsevää, millä tavoin pyrin ymmärtämään paikkani ja identiteettini vaikkapa suhteessa luokkaan tai etnisyyteen.

Aloitusvirkkeeseeni voi siten vastata kriittisesti: aivan, valkoisuus tai heterous tai mieheys eivät kenties ole koskaan määritelleet tietoista identifioitumisen tapaasi, mutta vähintään yhtä selvää on, että ne ovat mahdollistaneet monenlaisia luokkaetuja ja sosiaalisen tilan ”annettuja”, jollaiseksi on ajateltavissa myös kykysi olla ei-tietoinen identifikaatiosi mainituista luokkasidonnaisista mahdollisuusehdoista.

Köyhänä ja työttömänä luokkastatuksessani on myös kiistattoman proletaarisia ja prekaarisia piirteitä. Samaan aikaan olen valkoisuuteni ja seksuaalisen normin mukaisen heterouteni kautta sidoksissa etuoikeutettuihin piireihin: aivan kiistattomasti olisin yhteiskunnallisesti tukalammassa tilanteessa, jos esimerkiksi olisin köyhä ja työtön romanitransihminen. Samaan aikaan tällainen ”liberaali puhe” seksuaalisten ja rodullistettujen vähemmistöjen oikeuksista tympii valkoisen vallan puolesta pelkääviä nationalisteja, minkä kuitenkin voi ajatella merkiksi tavasta, jolla hegemoninen valta joutuu tunnustamaan, ettei se enää voi olla tunnistamatta systeeminsä toiseuttaman ja kieltämän ”ylimäärän” ääntä kielenä, jolla on ilmaisu ja merkitys.

Nationalisteja ja reaktionaareja (sekä useita konservatiiveja) ärsyttävä nykytilanne kertoo näin siitäkin, että – toisin kuin vielä aiempina vuosikymmeninä – valkoinen patriarkaalinen valta joutuu paitsi vastaamaan ”kielletyn ylimääränsä” kieleksi muuttuneeseen ääneen, myös tiedostamaan ja tuntemaan etuoikeutensa. Ei ole ihme, että se kokee itsensä uhatuksi ja alkaa kapitalismin ja syntipukittamisen logiikan mukaisesti kilpailla ”uhriuden pääomasta” pyrkimällä kolonisoimaan sen itselleen niiltä, joilla näkee sitä olevan. Jos 1800-luvun teollisuuskapitalismi tahtoi säätää lakeja, jotka pakottivat omaisuudettomina harhailevat talonpojat irtolaispykälien nojalla orjatyöhön, voi tämän yhtenä modernina vastineena pitää kansallismielistä mentaliteettia, jolle vaeltavan pakolaisen hahmo merkitsee yhteiskuntajärjestystä häiritsevää reaalista tuhovoimaa. Uhripääoman anastaminen ja kasaaminen ei kenties sittenkään ole niinkään osoitus valkoisen vallan impotenssista kuin sen harjoittaman kapitalistisen strategian looginen, tuotannollinen ja kulttuurinen jatke.

Valkoista herravaltaa vaaniva intersektionaalinen feminismi pyrkii lisäämään jaettua tietoisuutta sorron moninaisista muodoista, mikä saa reaktionaariset konservatiivit tuntemaan, että ”tasa-arvo on mennyt liian pitkälle”. Todisteina tästä marssitetaan esiin kaikenlaista woke-suvaitsevaistosta cancel-kulttuuriin ikään kuin nämä ilmiöt olisivat mittakaavaltaan rakenteelliseen rasismiin ja kolonialismiin verrattavia tuhovoimia.

Samalla paljastuu, ettei tämä ”kulttuurisota” ole olennaisesti muuta kuin luokkataistelun muuntunut momentti. Woke- ja cancel-kulttuurien sinänsä melko marginaaliset ilmiöt tarjoavat patriarkaaliselle vallalle oikeutusta harjoittaa aktiivista torjuntaa liberaalia peilikuvaansa kohtaan. Vastaavasti liberaali valta – joka hyväksyy patriarkaaliset ja ankaran hierarkkiset rakenteet, kunhan ne pysyvät näkymättömissä kapitalistisen tuotannon laskoksissa – hyötyy näistä ilmiöistä sikäli kuin saa niistä korvikeobjekteja, joilla hämärtää ja kätkeä tasa-arvo- ja oikeudenmukaisuuskäsitteidensä abstraktia (ja hallitsevaa luokkaa yhtäläisesti hyödyttävää) tyhjyyttä.

Tarvitseeko sitten kokemus ”valkoisen heteromiehen uhatusta asemasta” ymmärrystä – ja jos tarvitsee, niin millaista?

Oman kokemukseni mukaan yksipuolinen, holhoava ja tuomitseva moralismi hyödyttää tässä lähinnä liberaalia valtaa, jota ei yleensä kiinnosta pohtia, miksi valkoinen heteromies reagoi vihamielisesti toiseutettujen vähemmistöjen tunnistettavaksi muuttuneeseen huutoon. Jos empatia kuuluu rodullistetuille, miksei se kuuluisi meille muillekin – eihän kyse ole katoavasta luonnonvarasta tai yleensäkään jaettaessa vähenevästä resurssista? Vaikka näenkin ongelmallisena idean empatiasta tasa-arvon politiikan viimekätisenä horisonttina, ei sen roolia ole syytä väheksyä etenkään silloin, kun panoksena on pyrkimys ymmärrykseen siitä, keitä ja millaisia poliittisen kamppailun osapuolet todella ovat. Empaattinen ja keskusteleva lähestymistapa, jossa dialogikumppania kohdellaan vertaisena, auttaa vähintäänkin purkamaan holhoavan ja liberaalin ylenkatseen tuottamia emotionaalisia varauksia. Eettisenä perusteluna dialogiselle vertaisuudelle voi pitää jo yksinkertaista huomiota siitä, ettei edes valkoista heteroa ole järkeä syyllistää syntymässä saamistaan ominaisuuksista.

Tämäntyyppinen ”ystävyyden ja hyvien tapojen politiikka” ei tarkoita liberaalien abstraktioiden julistamista, vaan moraalisesti oikeaa toimintaa käsillä olevan tilanteen kontekstissa. Kyse ei myöskään ole – yhtä lailla liberaalista – luulottelusta, että poliittiset kamppailut ratkeaisivat tuosta vain, kunhan ”järkevät ihmiset” sopivat asioista ”rationaalisesti”. Hallitseva luokka ei yleensä luovu eduistaan muuten kuin pakottamalla (kuten historia opettaa). Dialogitilanne ei kuitenkaan pakottamisesta ja moralismista parane, mutta tarjoaa kylläkin mahdollisuuden avata keskustelullisesti poliittisen kamppailun horisontteja. Tämä edellyttää empatiaa, jossa vastapuoli nähdään kontekstissaan toimivana subjektina pikemmin kuin vihamielisen viiteryhmänsä ehdollistamana objektina. Pelkkä tilanteessa tuotettu subjektiuden kokemus – kokemus kuulluksi tulemisesta – on poikkeuksetta voimauttava ja luottamusta herättävä.

Ystävyyden politiikkaa tarvitaan, mikäli mielimme kyetä nimeämään vihollisen oikein. Vasemmistolaisesta perspektiivistä käsin on selvää, ettei vihollinen ole sen enempää nationalistinen valkoinen heteromies kuin väkivaltainen fundamentalistikaan. Kriittinen kysymys koskee tässäkin sitä, mikä tällaiset subjektit yleensä tekee mahdollisiksi ja olemassa oleviksi. Kukaan ei synny valkoista valtaa kannattavaksi nationalistiksi: identiteetit tuotetaan sosiaalisen todellisuuden verkostoissa ja kulttuurisen toisen kautta. Onkin kysyttävä, mikä liberaalissa kulttuurissamme ja sitä tukevassa järjestelmässämme on vikana. Mikä synnyttää väkivaltaista oikeistoradikalismia ja saa ihmiset syyttämään oloistaan rodullistettua toista? Vasemmistolaisuus on toimimista muun muassa näiden kysymysten horisonteissa.

Markus Niemi

Mistä Hamarassa on kyse?

Miksi perustaa jälleen uusi vasemmistohenkinen verkkolehti sen sijaan, että liittäisi voimansa jo vakiintuneisiin toimijoihin? Eri kirjoittajien motivaatio ja fokus Hamaraan osallistumisessa voivat vaihdella paljonkin, ja näin on suotavaakin olla. Päätoimittajana itselleni keskeisin syy löytyy kuitenkin tarpeesta vastata väitteeseen vasemmiston niin sanotusta kuplautumisesta, sekä siltä osin kuin kyse on tahallisista tai tahattomista virhetulkinnoista että siltä osin kuin väitteessä on mahdollisesti perää. Lähes miten tahansa arvioiden useimpien suomalaisten olisi jo pelkästään oman edun tavoittelun nimissä (puhumattakaan ilmastonmuutoksen kaltaisista valtavan suurista viime kädessä kaikkia koskettavista kysymyksistä) järkevintä äänestää vasemmistolaisen politiikan puolesta. Suomalainen puoluekenttä kokonaisuudessaan liikkuu kuitenkin kaiken aikaa oikealle. Osa syistä vasemmiston alamäkeen on vasemmistosta itsestään kohtuullisen riippumattomia: esimerkiksi suuret mediat ovat voittopuolisesti oikeistolaista agendaa ajavien tahojen hallussa ja vasemmistolaisilla toimijoilla on käytettävissään murto-osa rahaa oikeistolaisiin verrokkeihinsa nähden. Kaikesta huolimatta olisi todellisuuden kieltämistä väittää, että vasemmisto itse viestii parhaalla mahdollisella tavalla tavoittaakseen uusia ihmisiä.

Moni arvomaailmaltaan periaatteessa täysin vasemmistomielinen ihminen ei halua assosioida itseään vasemmistoon, mikä voi näkyä paitsi äänestyskäyttäytymisessä ehkä vielä olennaisemmin yleisemmällä kulttuurisella tasolla. Ei ole lainkaan yhdentekevää, millä nimikkeellä ihmiset haluavat kuvata toimintaansa ja tavoitteitaan. Käsitykset siitä, millainen todellisuus ylipäätään on, rakentuvat sosiaalisesti. Sosiaalisen vuorovaikutuksen keskeisin väline taas ovat sanat ja käsitteet. Ei ole olemassa yhtäkään sosiaalista liikettä, joka ei olisi aluksi määrittänyt tavoitteitaan ja usein myös identiteettiään sanallisesti. Itse koen, että ”vasemmisto” on edelleen paras käsite kuvaamaan sellaisia ihmisten ylivoimaisen enemmistön periaatteessa kannattamia ideoita kuin lopettaa kehityskulku jossa varallisuus maailmassa kertyy koko ajan pienemmälle joukolle, taata kaikkien ihmisten osallistumiskyvyn mukaiset mahdollisuudet mielekkääseen työhön tai sen puuttuessa riittävään sosiaaliturvaan, tehdä riittävän radikaaleja rakenteellisia toimia ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi ja pyrkiä siihen, että kukaan yksilö ei tule syrjityksi ikänsä, sukupuolensa, uskontonsa tai seksuaalisen suuntautumisensa perusteella. Huolimatta termin monenlaisista negatiivisista assosiaatioista, ei vasemmistolaisuutta parempaakaan käsitettä ole helppo löytää. ”Humanismi” kattaa huomattavasti positiivissävytteisemmin monia samoja teemoja mutta on käsitteenä liian yleinen; ei olisi rehellistä väittää, etteikö oikeistolaisia yhteiskunnallisesti tuhoisia kehityskulkuja ajava henkilö voisi kuitenkin olla humanisti jossain sanan olennaisessa merkityksessä.

Hamaraa voi siis pitää hengeltään nimenomaan vasemmistolaisena julkaisuna, mutta ei erityisen ahtaassa mielessä. Sivuston artikkeleista vähemmistö tulee olemaan varsinaisesti poliittisia. Kyse on enemmänkin metapolitiikasta, poliittisiin kysymyksiin suoremmin tai epäsuoremmin liittyvistä psykologisista, sosiaalisista ja kulttuurisista ilmiöistä, joita valtaosa ihmisisistä ei osaa usein mieltää lainkaan ”poliittisiksi”. Olen henkilökohtaisesti vakuuttunut siitä, että olennaisimmat poliittisen ilmapiirin muutokset aikaansaadaan usein nimenomaan tällaisella harmaalla alueella, josta puoluetunnukset ja poliittiset palopuheet ovat melko kaukana. Uskoakseni juuri tähän liittyy yksi olennainen osasyy siitä, miksi vasemmisto ei kykene kasvattamaan kannatustaan. Varsinaisten virallisten vasemmistotoimijoiden tai muuten leimallisesti vasemmistoon assosioituvien porukoiden sekä yleishengeltään melko vasemmistolaisten mutta ”politiikkaa” vieroksuvien kansalaisten välillä on vähänlaisesti toimivia yhteyksiä. Joissain tapauksissa vasemmistotoimijoiden luontevina kokemat symbolit, sosiaaliset konventiot ja perehtyneisyyttä sekä joskus sympatiaakin vaativat tavat esittää argumentteja voivat olla omiaan jopa karkottamaan potentiaalisia liittolaisia. Tähän ongelmaan Hamara pyrkii vastaamaan esittämällä vasemmiston piirissä harvemmin kuultuja tulokulmia ja paneutumalla vasemmistolaisen ihmiskuvan perustavimpiin oletuksiin esittäen joskus myös kriittisiä huomioita.

Useimmat kirjoittajista ovat sitoutumattomia mihinkään järjestöön ja heillä on keskivertovasemmistolaiseen nähden (jos sellaisesta nyt voidaan ylipäätään puhua) epätyypillistä, jopa vasemmistovastaista taustaa. Kirjoittajat ymmärtävät hyvin erilaisia syitä, miksi moni itsenäiseen ajatteluun pyrkivä ihminen ei koe luontevaksi samaistua vasemmistoon tai jopa kääntyy nimenomaisesti sitä vastaan. Tavoitteenamme on paitsi avata faktapohjaisesti vasemmiston peruslähtökohtia koskevia yleisiä väärinkäsityksiä myös operoida sillä hämärämmällä mielikuvien ja tunteiden kentällä, joka on usein täsmällisiä asiapohjaisia argumentteja vaikutusvaltaisempi tekijä (meta)poliittisten näkemysten ja identiteettien muodostumisessa. Hamaran erikoisuus on marginaalisiin ja vastakulttuurisiin ilmiöihin paneutuminen. Eri alakulttuurien metapoliittinen vaikutus voi usein olla merkittävämpää kuin valtakulttuuriselta tasolta katsoen äkkiseltään vaikuttaa. Nähdäksemme tällainen kulttuurielämän ja ihmisyyden nurjaa puolta kavahtamaton foorumi on toistaiseksi puuttunut suomalaisen vasemmiston kentältä.

Olli Pitkänen