Kun Anna Kontula ilmoitti olevansa asettumatta kansanedustajaehdokkaaksi seuraavissa eduskuntavaaleissa, ensimmäinen tuntemukseni oli valtava pettymys. Kontula kuitenkin perusteli päätöksensä erinomaisesti: kansanedustajana hänet voi korvata monikin ihminen. Tässä tehtävässä hänellä jää huonosti aikaa muuhun yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen. Sen sijaan kansalaisvaikuttajana, kuten populaariteoksien kirjoittajana, hänelle on vaikea löytää korvaajaa, ja kansanedustajan tehtävästä jättäytyminen mahdollistaa sataprosenttisen keskittymisen tähän. Hieman asiaa pohdittuani Kontulan päätös vaikuttaa mielestäni hyvinkin perustellulta.
Kontulalta ehti ilmestyä tämän jälkeen jo hänen paljon etukäteismediahuomiota saanut elämänkerta, ennen kuin Hamarassa ehdittiin tarttua Kontulan edelliseen teokseen nimeltään Kadonneen järjen metsästys. Sitä voi kuvailla esseekokoelmaksi, jossa yhteinen teema – oletettavasti ”kadonnut järki” – on jollain tapaa hahmotettavissa, mutta hyvin löyhästi. Teoksen johdannossa Kontula käsittelee ideologisen ja affektiivisen polarisaation eroa, josta olen itsekin kirjoittanut. Laajemmin Kontula tuo esille tunteen ja järjen vääristynyttä dualismia. Laajamittaisinta ja haitallisinta on ylikorostunut ”järkevyyden” performointi, jolla on viime kädessä hyvin vähän tekemistä järjen, siis systemaattisen faktojen selvittämisen, argumentaatiovirheet välttävän aidosti loogisen esitystavan ja monialaisesti erilaisia selitysmalleja vertailevan ajattelun kanssa. Toinen, vähemmän haitallinen mutta yhtä kaikki oireellinen ilmiö on argumentoinnin tapa, jossa tunteiden sinällään katsotaan antavan sekä älyllisen että moraalisen oikeutuksen väitteille.
Ensimmäinen luku ”Terapiayhteiskunta päästi kapitalismin sieluun” käsittelee paljon esillä ollutta mielenterveyskriisiä, joka koskee erityisesti nuoria ikäluokkia. Kontula havainnollistaa jollain lailla tyypillisesti tähän diskurssiin istuvaa tuttavaansa ”Emiliaa”, joka on pitkäaikaisesti masentunut, kokeillut aktiivisesti lähes kaikkea mahdollista, mistä parannusta voisi edes etäisesti haaveilla löytävänsä, mutta löytämättä mitään perusteellista ratkaisua. Kontula kysyy, ”voisiko olla niin, että keskitymme oireiden lievittämiseen, vaikka ratkaisu edellyttäisi syihin paneutumista” (s. 29).
Hän ei tee tässä niinkään eroa esimerkiksi ”oireita helpottavien” lääkkeiden ja masennuksen ”varsinaisiin syihin” puuttuvan terapian välillä, vaan haluaa siirtää fokuksen pois ylipäätään mielenterveysongelmista kärsivistä yksilöistä siihen yhteiskunnalliseen tilanteeseen, jossa mielenterveysongelmat ovat kasvaneet räjähdysmäisesti. Mieleen tulee Erich Frommin klassikko Terve yhteiskunta, jonka keskeinen teesi on, että myös yhteiskunta – ei vain yksilö – voi olla sairas. Jos tällainen tavallaan melko rohkea päätelmä jostain yhteiskunnasta voidaan tehdä, lienee nykyinen alati kiihtyvä ja uusia muotoja ottava kapitalistinen yhteiskunta sellainen. Avoin keskustelu mielenterveysongelmista ja terapiasta on sinänsä tervetullut kulttuurinen muutos aiempaan minunkin lapsuudestani tuttuun asetelmaan, jossa kaikesta poikkeavuudesta joko vaiettiin tyystin tai sitä demonisoitiin. Jotain on kuitenkin samalla hyvin pahasti pielessä, kun esimerkiksi neuroepätyypillisyyttä käsitellään mediassa ”supervoimana” sen sijaan, että se tunnistettaisiin ensisijaisesti erilaisia haasteita aiheuttavana tekijänä yhteiskunnassa, joka toimii neurotyypillisten ehdoilla.
Toinen luku ”Kun sosiaalityö unohti köyhyyden” maalaa verraten pessimistisen kuvan sosiaalityön historian suurista linjoista. Alun perin sosiaalityön taustalla oli ajatus varallisuuserojen tavalla tai toisella luonnollisesta perustasta, jossa hierarkiassa ylempänä olevien olisi hyvä kuitenkin osoittaa myötätuntoa alempana olevia kohtaan. Kontula tuo esille, kuinka 1800-luvun lopulta alaluokka alkoi itse kehittää erilaista toimintaa, jossa kyseenalaistettiin yhteiskunnallisen aseman ”luonnollista” perustaa. Sosiaalityössä alkoi olla enenevissä määrin kyse siitä, että vähäosaiset järjestäytyivät itse erilaisin tavoin nostaakseen asemaansa. 1900-luvun lopulta alkaen taas on palattu vähitellen uudelleen samaan vanhaan asetelmaan, jossa köyhät hahmotetaan pohjimmiltaan itse syyllisinä omaan asemaansa. Merkittävä ero klassiseen avoimen hierarkkiseen käsitykseen köyhyyden oikeutuksesta on kuitenkin se, että myöhäismodernissa sosiaalityössä korostetaan samaan aikaan miltei rajoittamatonta yksilöllisyyttä.
Kolmannen luvun nimi ”Huonosti käyttäytyvät isoäidit” viittaa kuuluisaan feministiseen filosofiin Simone de Beauvoiriin, jota suurin osa luvusta käsittelee. Luvun varsinainen teema on kuitenkin seksuaalinen häirintä ja paljon mediahuomiota saanut sekä tunteita herättänyt MeToo -kampanja. Kontula korostaa aluksi, että vaikka de Beauvoir on käsitellyt laajassa tuotannossaan miltei kaikkia perinteisiä aiheita feministisessä ajattelussa, hän ei missään ota erikseen seksuaalista häirintää esille. Hän kyllä kuvaa useaan otteeseen omia kokemuksiaan aiheesta ja jopa palaa hyvin nuorena kokemiinsa häirintätapauksiin vielä vanhalla iälläänkin – eli kokee ne selkeästi jollain tapaa olennaisina – mutta ei ota seksuaalista häirintää erillisenä teemana käsittelyyn. Tähän on selkeä syy: koko seksuaalisen häirinnän käsite syntyi vasta 1970-luvulla, jolloin de Beauvoir oli tietenkin jo iäkäs. Toden teolla yleiseksi puheenaiheeksi seksuaalinen häirintä nousi vasta hiljattain MeToo -kampanjan myötä.
Kontula suhtautuu MeToo:n vaikutukseen kuitenkin melko varauksellisesti. Kampanja on kyennyt nostamaan seksuaalisen häirinnän uudella tavalla näkyväksi, mutta on eri asia, missä määrin seksuaalinen häirintä yleisesti on vähentynyt sen myötä. Käytännössä merkittävät kampanjan ”tulokset” rajoittuvat pääasiassa varakkaisiin valkoihoisiin naisiin. Tietyllä tapaa vielä olennaisempi varjopuoli kampanjassa on ollut se, ettei se tunnista seksuaalisen häirinnän tiukemmassa merkityksessä yhteiskunnallista luonnetta – siis sitä, ettei kyse ole vain ahdistelijoista ja uhreista yksilötasolla, vaan yhteiskuntarakenteiden ylläpitämästä patologiasta. Kontula korostaa sitä, ettei ole olemassa tarkkoja rajoja niiden ihmisryhmien välillä, jotka syyllistyvät häirintään ja niiden, jotka joutuvat sen uhriksi:
”Mikä sitten olisi oikeasti uutta, se odotettu seuraava askel? Itse uskon, että eteenpäin päästään vasta, kun tunnistetaan, että kuka tahansa meistä voi häiritsijä. Ja että harva meistä voisi käsi Raamatulla vannoa, että ei ole koskaan häirinnyt ketään. Se taas edellyttää kurottamista yli asetelman, jossa rikolliset ja uhrit ovat kaksi selkeästi toisistaan erottuvaa ihmisryhmää. Eli jälleen paluuta täydellisten ihmisten ideaaleista meidän epätäydellisten reaalimaailmaan.” (s. 105–106)
Esimerkiksi de Beauvoir dokumentoi piinallisen tarkasti kokemaansa seksuaalista häirintää, mutta samaan aikaan hän itse harjoitti elämänkumppaninsa Jean Paul Sartren kanssa toimintaa, jota on etenkin nykyperspektiivistä mahdoton kuvata miksikään muuksi kuin seksuaaliseksi hyväksikäytöksi.
”Kaataako ekokatastrofi parlamentarismin?” on jo luvun nimenä itsensä selittävä. Jokainen vakavasti asiaa pohtinut lienee turhautunut parlamentaarisen järjestelmän mahdollisuuksiin ratkaista käynnissä olevaa ekokatastrofia. Oletetaan jo sinänsä hieman utopistisesti, näin suomalaisessa kontekstissa, että vasemmistoliitto ja vihreät muodostaisivat yksinään hallituksen. Tällöin parhaassa lykyssä päästäisiin edes jossain määrin lähelle realistista ilmastopolitiikkaa: siis sellaista politiikkaa, joka muodostettaisiin tieteellisen datan pohjalta. Jos oletetaan, ehkä edelleen aavistuksen optimistisesti, että näin tosiaan kävisi tässä tilanteessa, niin käytännössä väistämättä tästä seuraisi konservatiivinen vastareaktio, jonka myötä seuraava hallitus vähintäänkin nollaisi kaikki saavutetut tulokset. On yksinkertaisesti hyvin haastava kuvitella tilannetta, jossa nykyisen kaltainen parlamentaarinen järjestelmä kykenisi reagoimaan uskottavasti ympäristökriisin kaltaiseen haasteeseen.
Erityisen hyvin Kontula kuvaa äärioikeiston nousua ilmastokysymykseen liittyen. Poliittiset puolueet vasemmalta oikealle sekä monet yritykset puhuvat ”vastuullisuudesta”, ”vihreästä siirtymästä” jne., vaikka melko lailla kaikille on ilmeistä, ettei juuri kukaan edes yritä tosissaan saada läpi sellaisia uudistuksia, joilla ekokatastrofin saisi pysymään aisoissa. Yleisen tekopyhyyden havaitseminen sekä suoranainen epätoivo voivat ottaa ”karnevalistisen” muodon, jonka kantava voima on mahdollisuus ”olla leikkimättä mukana” (s. 132). Tällöin kyse ei ole enää ”tavanomaisen” politiikan säännöistä:
”Populismi ei tietenkään anna vastauksia. Mutta ei sen tarvitsekaan, niin kauan kuin ei kukaan muukaan anna. Poliittiset puolueet ovat vanhan järjestyksen tuote ja sellaisena osoittautuneet ilmeisen kykenemättömiksi kyseenalaistamaan järjestelmän keskeisimpiä oppeja. Kun vesi tulvii jo kellarissa, tyydytään päivittelemään, että onpa tänään sateista. Saisiko olla lämmin kupponen teetä? Ja ihmisiä suututtaa koska he eivät halua teetä, vaan realistisia ehdotuksia siitä, mitä tehdä tulvivalle kellarille. Tai vielä mieluummin vesipumpun.” (s. 133–134)
Olen itsekin aikanaan sympatisoinut perussuomalaista ”maltillista äärioikeistoa” ja voin näin jälkikäteen samaistua hyvin tähän analyysiin. Mieleeni tulee myös haastattelu, jonka lähdettä en valitettavasti muista (kyseessä oli kuitenkin arvostettu kansainvälinen media). Siinä amerikkalaiselta eläkeikäiseltä pariskunnalta kysyttiin nykyisen Trumpin hallinnon alkaessa, kuinka monta asettamaansa tavoitetta he uskovat Trumpin saavuttavan. Vastaus oli hieman kyynisen naurahtelun säestämänä karkeasti seuraava: ”jos hän saavuttaa edes yhden tavoitteistaan, se on enemmän kuin odottaisimme; äänestimme häntä siksi, että hän puhuu meille ihmisinä, toisin kuin muut poliitikot”.
Jokainen tehköön tästä omat johtopäätöksensä. Omani on se, että populismi ei enää tarkoita monimutkaisten asioiden (mahdollisesti liiallista) yksinkertaistamista, vaan yhteiskunnallisten asiakysymysten korvautumista jonkinlaisella tunnepohjaisella samaistumisella ”omana” koettuun viiteryhmään. Sanomattakin selvää on, että kaikkein alttiimpia tällaiselle höynäytykselle ovat sellaiset ihmiset, jotka eivät mielestään koe kuuluvansa minkäänlaiseen poliittiseen viiteryhmään.
Viimeinen luku ”Miten kysymys kissojen ulkoilutuksesta tulee ratkaista?” herätti itsessäni välittömästi ajatuksen jonkinlaisesta ironiasta, mutta aivan tästä ei ollutkaan kyse. Tarjolla on sen sijaan aivan järjetön määrä dataa liittyen kissojen ympäristövaikutukseen ja erilaisiin vaihtoehtoihin, miten tähän voitaisiin reagoida. Ilmeisesti Kontulan tavoitteena on tarjota esimerkki hyvästä argumentaatiosta, jossa kattavan datan pohjalta tehdään avoimesti esille tuotuun päättelyyn nojaten joitain johtopäätöksiä, mitä ei esitetä absoluuttisina totuuksina, vaan kritiikille avoimina summauksina. Valittu aihe on tähän paitsi kirjoittajalle henkilökohtaisesti läheinen myös yleisesti sellainen, johon ihmisillä on tarttumapintaa mutta joka ei yleisellä tasolla polarisoi liian jyrkästi.
Kadonneen järjen metsästys ei mielestäni vedä vertoja edelliselle Pikkuporvarit -teokselle, jonka tiedän henkilökohtaisestikin tehneen vaikutuksen moneen ihmiseen, jotka eivät tyypillisesti lue yhteiskunnallisuutta kirjallisuutta. Esseekokoelmaa voi kuitenkin pitää varsin onnistuneena kokonaisuutena, joka herättää paljon erilaisia ajatuksia ainakin jo hieman tämän kaltaiseen kirjallisuuteen tottuneessa. Tämän vähempää en toki Kontulalta odottaisikaan.
Olli Pitkänen
Hamara 