oikeistolaisuus

Friedrich Nietzsche ja yhteiskunnallinen ajattelu

Friedrich Nietzsche (1844–1900) on kiistatta yksi modernin länsimaisen filosofian merkittävimpiä hahmoja. Nietzsche lienee luetuimpia, ellei kaikkein luetuin filosofi varsinkin maallikkojen keskuudessa. Siinä missä monet laajaan yleisöön vedonneet ajattelijat ovat olleet hetken aikaa todella suosittuja mutta vaipuneet nopeasti suhteelliseen unohdukseen (esimerkkinä voisi mainita vaikkapa Oswald Spenglerin), Nietzsche on säilyttänyt asemansa erityisesti ”nuorten vihaisten miesten” suosiossa.

Vuodesta toiseen Nietzscheä myös tulkitaan tietyllä samanlaisella vähintäänkin turhan suoraviivaisella tavalla. Nietzsche hahmotetaan kristillisen moraalin pilkkaajana, joka ylistää heikoista huolehtimisen ja yleisen hyveellisyyden sijaan vahvimman oikeutta, ”luonnollisuutta” ja sankarillista yksilöllisyyttä. Tätä luonnehdintaa ei voi pitää sinänsä täydellisen virheellisenä, mutta Nietzschen varsinaisen argumentin ymmärtämiseksi ajatusta on avattava paljon täsmällisemmin. Miksi kukaan saisi suuren ajattelijan maineen vain opettamalla jotain niin yksinkertaista kuin vahvimman oikeutta? Toki totuuden voidaan ajatella olevan tällä tavoin yksinkertainen, mutta siinä tapauksessa tuskin tarvittaisiin ketään Nietzscheä lausumaan sitä; kyse olisi selkeästi Nietzschen ajattelua brutaalimmasta anti-filosofiasta, jossa maineen saavuttamiseen tarvitsisi huomattavasti kovempaa fysiikkaa kuin Nietzschellä oli. Populaarin Nietzsche-kuvan kohdalla voidaan siis puhua vulgaaritulkinnasta, tai jos asia halutaan ilmaista hieman ilkeämmin, lukiotulkinnasta.

Toisaalta, myös nykyaikaisessa ihmistieteellisessä tutkimuksessa esiintyvät Nietzsche-tulkinnat jättävät usein toivomisen varaa, etenkin silloin kun kyse ei ole varsinaisesta filosofiantutkimuksesta. Erilaisia kapeampialaisia kysymyksiä koskevien kiistojen varjoon jää tällöin se peruslähtökohta, että Nietzschen kritiikin ytimessä on kuitenkin täysin kiistattomasti sellaisen jälkikristillisen humanismin vastustaminen, joka tyypillisesti oletetaan humanistisen tutkimuksen julkilausumattomaksi taustaksi. Tätä jännitettä tietysti taas ”rahvaanomaiset” Nietzschen lukijat rakastavat korostaa.

Nietzschen humanismikritiikki perustuu kuitenkin täsmälleen päinvastaiseen ideaan kuin mihin se vulgaaritulkinnassa yhdistetään. Lyhyesti ilmaisten, Nietzsche halveksui kristinuskoa ja jälkikristillisiä ideaaleja, kuten sosialismia, siksi, että niissä elämän mielekkyys sijoitetaan jonkin transsendentin – joko kirjaimellisesti toismaailmallisen tai tulevaisuudessa odottavan – varaan. Tällöin elämä tässä ja nyt jää toisarvoiseen tai jopa aktiivisesti halveksittuun asemaan. Tarkoitukseni on kuitenkin osoittaa, että rahvaanomaisemmat Nietzsche-fanit eivät ole tyypillisesti ainakaan sen vähempää kaunaisia elämää kohtaan.

Ennen kuin siirryn käsittelemään sitä, mitä nietzscheläisyys voisi tarkoittaa yhteiskunnallisessa mielessä – Nietzsche itsessäänhän ei voisi olla juuri vähempää yhteiskuntafilosofi – on välttämätöntä esittää Nietzschen perusargumentti sillä kentällä, johon se ytimellisimmin kuuluu, nimittäin suhteessa valtavirtaiseen länsimaisen filosofian historiaan. Kenties selkein paikka aloittaa on kysyä, mikä motivoi Nietzschen projektia. Miksi täytyy tehdä kaikkien arvojen uudelleenarviointi, millä tavalla yli-ihminen on toivottavampi kuin vain ihminen?

Nietzscheä voisi lähteä käsittelemään useasta eri kohdasta, mutta luontevinta se on aloittaa hänen ”genealogisesta” länsimaisen moraalin kritiikistään, sillä muodostaa ytimen Nietzschen ajattelussa, joka heijastuu suoraan sellaisiinkin kysymyksiin, joita ei äkkiseltään osaisi yhdistää moraalisiin tai yhteiskunnallisiin kysymyksiin. Perusteellisin käsitteellinen työkalu Nietzschellä on mielestäni erottelu hyvään ja huonoon sekä toisaalta hyvään ja pahaan:

Oikealle tielle minut opasti kysymys, mitä oikeastaan eri kielten leimaamat ’hyvän’ käsitteet etymologisesti merkitsevät: tällöin huomasin, että ne kaikki tyynni ovat lähtöisin samasta merkityksen muutoksesta, että kaikkialla on peruskäsitteenä säätyluokkaa tarkoittava ’ylhäinen’, ’jalo’ ja että tästä kehittyy väistämättä ’hyvä’ ’sielultaan ylhäisen’, ’jalon’, sielultaan korkealaatuisen’, ’sielullisesti etuoikeutetun’ merkityksessä; ja tämän kehityksen rinnalla aina samansuuntaisena toinen, joka saa ’halvan’, ’rahvaanomaisen’, ’alhaisen’ lopulta muuttumaan huonon käsitteeksi. (Nietzsche 1969, 19)

Siinä missä Nietzschen mukaan varhaisessa antiikissa itsensä proaktiivisesti ”hyvänä” käsittävät herrat hahmottivat orjien edustavan ”huonoutta” (samalla oikeuttaen orjien aseman orjina), Sokrates edusti sellaisen kehityskulun alkua, jossa hyvän vastakohtana alkoikin hahmottua paha. Paha ei ollut enää hyvän triviaali vastakohta, vaan siihen alkoi liittyä jonkinlainen oma aktiivinen elementtinsä.

Nietzschen mukaan pahan idea saattoi syntyä ainoastaan ”orjamoraalista”. Ne, joilla ei ollut mahdollisuutta parantaa asemaansa suoraviivaisin keinoin, kehittivät hienovaraisempia vaikuttamisen mekanismeja. Orjat kokivat herrojen ”hyvän” vaikutukset nahoissaan ja käsitteellistivät moraalin herroihin nähden toisella tavalla. Herrojen ”hyvä” alkoikin tarkoittaa huonon sijasta pahaa (alistamista, ylimielisyyttä jne.). Nietzschen ”orjamoraalin” käsite tarkoittaa olennaisesti tätä reaktiivisuutta: mikäli keskeisintä henkilön moraalisessa elämässä on se, että pahaa ei absoluuttisesti saa olla olemassa, ei hänen omille hyville tavoitteillensakaan jää juuri tilaa. Ajattelu, jossa paha on tässä mielessä ensisijaista hyvään nähden, kertoo Nietzschen mukaan moraalisen elämän sairaudesta.

Koska Nietzsche on anti-filosofin maineestaan huolimatta dialektinen filosofinen ajattelija, hän ei tietenkään tee ”orjamoraalista” itselleen uutta ”pahaa” siinä mielessä, mitä hän itse tarkoittaa kritisoimallaan pahan käsitteellä. Hän tunnustaa, että orjamoraali ei suinkaan koostu ainoastaan harmittomasta mitättömyydestä, vaan toksisuudessaan sillä on ollut valtavaa luovaa potentiaalia:

Orjakapina moraalin alueella alkaa siitä, että kauna itse muuttuu luovaksi ja synnyttää arvoja: sellaisten olentojen kauna, jotka eivät pysty varsinaiseen vastavaikutukseen, tekoon ja jotka korvaavat vahingon imaginaarisella kostolla. Ylhäinen moraali kasvaa aina esiin voitonriemuisesta itsensä myöntämisestä, orjamoraali taas suhtautuu alusta alkaen kielteisesti ’ulkopuoliseen’, ’toisenlaiseen’, ’ei-itseen’, ja tämä kielteisyys on sen luova teko. (Ibid., 27)

Nietzschen ”immoralismin” idea ei suinkaan ollut ”vahvimman oikeuden” kaltaisessa triviaalissa mahtailussa, vaan siinä, että moraalinen ajattelu voisi olla vapaata reaktiivisesta koston idealisoinnista. Ed Pluthin sanoin: ”Nietzsche halusi luoda filosofian tukemaan elämää, jota ihmiset jo elävät ja joka on heille tuttua, elämää, jossa ilo löytyy joksikin tulemisesta, halusta, äärellisyydestä, epävarmuudesta ja niin edelleen. Tämä tavoite oli kaikkien arvojen uudelleenarvioimisen taustalla, ja se motivoi Nietzschen yrityksen laatia uudet arvot.” (Pluth 2015, 251.) Tästä pääsemmekin vihdoin Nietzschen ajattelun poliittisen ulottuvuuden tarkasteluun.

***

Kuten mainittu, Nietzsche on sinällään epäpoliittisimpia ajattelijoita filosofian historiassa. Hän kritisoi kyllä jatkuvasti kovin sanoin anarkismia ja kommunismia niihin hänen mukaansa liittyvän elämänkaunan takia, mutta tämä ei tee hänestä ”oikeistolaista”. Vielä viheliäisemmin sanankääntein hän nimittäin kritisoi esimerkiksi antisemitismiä¹, saksalaisuutta ja militarismia. Oikeastaan Nietzsche kritisoi pitkälti kaikkea olemassa olevaa ja suuntasi sen sijaan katseensa johonkin suurenmoiseen, jota ei vielä ole. Tässä on tietenkin erittäin kiinnostava jännite, kun Nietzschen ajattelua tarkastellaan Pluthin ylläolevan lainauksen valossa: koko Nietzschen perusargumentti perustuu idealle siitä, että elämä pitäisi hyväksyä tässä ja nyt, ilman minkäänlaista avointa tai piilotettua kiintopistettä jossain transsendentissa, mutta kuitenkin Nietzsche itse tuntuu tekevän tällaisen kiintopisteen ”yli-ihmisen” ideastaan (joka on siis käytännössä vain ihminen, joka kykenee hyväksymään elämän ilman pahan ideaa). Nietzsche itse varmaankin kuittaisi tämän kritiikin seuraavasti: ”se on elämää se”.

Nietzschen assosioituminen poliittisesti oikealle on todennäköisesti seurausta siitä, että on olemassa jonkinlaisia korrelaatioita ihmisten poliittisten näkemysten ja psykologisten profiilien välillä. Vasemmistolaisuus assosioituu juuri sen kaltaiseen ”pahuuden” kavahtamiseen, mitä vastaan Nietzschen filosofian kärki on suunnattu. Yhteiskunnallisesti tätä pahaa edustaa tietenkin yhteen sanaan tiivistettynä syrjintä.

Kritiikki ei ole täydellisen tuulesta temmattua. Eri vasemmistolaiset ideologiset perinteet ovat tosiaankin paljolti jatkumoa kristilliselle teologialle, joka Nietzschen mukaan päästi elämänkaunan valloilleen. Itse asiassa, Nietzschen argumentti onkin kohdistettu nimenomaan jälkikristilliseen humanismiin, ei niinkään varsinaiseen kristinuskoon (jonka hiipuvan yhteiskunnallisen merkityksen Nietzsche tunnisti jo omana elinaikanaan). Niin kauan kuin kristityt todella uskoivat kuolemanjälkeiseen lunastukseen, orjamoraalin elämänvastaisuus oli vain suhteellista; heillä ainakin oli elämää voimakkaasti määrittävä ideaali, joka oli tarpeeksi voimakas jopa syrjäyttääkseen laajassa mittakaavassa ”herramoraalin” nimenomaan elävässä elämässä. Varsinaisesti elämänvastaista orjamoraalista tuli Nietzschen mukaan vasta jälkikristillisessä humanismissa, jossa ei enää ole todellista uskoa minkäänlaiseen lunastukseen maailman pahuudesta, mutta tästä huolimatta ihmiset ajattelevat ja toimivat ikään kuin heillä olisi tällainen usko. Tällöin orjamoraalin luova potentiaali on jo käytetty ja jäljelle jää ainoastaan kauna elämää kohtaan.

Oikeistolaiset kriitikot ovat tunnistaneet sinänsä oikein tämän ilmiön ja erityisesti sen, että jälkikristillisen humanisminkin kehityksessä on havaittavissa orjamoraalin intensiivisemmäksi muuttuminen. Siinä missä 1900-luvulla uskottiin vielä kapitalistisen järjestyksen kumoutumiseen, nykyaikainen vasemmisto tyytyy valitettavan usein kitisemään asioiden huonosta tilasta ja tarjoamaan ratkaisuna tehokkaampaa sisäistä ”moraalikyttäämistä”. Toki ilmiötä myös liioitellaan rankasti (olen kirjoittanut aiemmin ”cancel-kulttuurista” täällä), mutta se on kyllä omiaan ehkäisemään tehokkaan ja monipuolisen vasemmistolaisen toimintakulttuurin muodostumista.

Vaikka vasemmistossa on omat nietzscheläisensä (tästä lisää kohta), Nietzsche vetoaa huomattavasti useammin oikeistolaisiin. Useimmiten he tosin ymmärtävät Nietzschen täysin päälaelleen, eivätkä ole välttämättä pätkääkään sen vähemmän elämänkaunaisia kuin kritisoimansa vasemmistolaiset. Nietzschen äärimmäinen individualismi, niin sanotut kovat arvot, kristinuskon ja humanismin vastustaminen sekä mytologisia hahmoja vilisevä runollinen esitystapa, puhumattakaan ”yli-ihmisen” käsitteestä, vetoavat tietysti etenkin itsensä vahvana, riippumattomana ja ylipäätään erityislaatuisena itsensä käsittäviin nuoriin miehiin. Täysin toinen asia onkin, ovatko nämä ihmiset useinkaan sitä, mitä he ajattelevat olevansa.

Mitkä ovat lopulta Nietzschen tosiasialliset teesit? Kuten mainittu jo aiemmin, ”kovia jätkiä” löytyy kosolti lähimmältä grilliltäkin, eikä Nietzschen ”yli-ihmisyydellä” ole juuri mitään tekemistä tämän kanssa – pikemminkin päinvastoin. Se, mikä teki Nietzschestä erikoislaatuisen ajattelijan, oli perusteellisuus, jolla hän kyseenalaisti länsimaisen ajattelun syvärakennetta hallinneen hierarkkisen periaatteen. Tämä periaate sanoo: alati muuttuva elämä voi olla mielekästä vain, jos sen taustalla on jotain absoluuttista ja muuttumatonta. Tästä ylimmästä periaatteesta taas virtaa ”alaspäin” hierarkia, jossa ”kaikki on paikallaan”. Nietzschen mukaan (jälki)kristillinen usko siihen, että kaikki vääryydet tullaan korjaamaan tuonpuoleisessa, oli ainoastaan tämän ydinajatuksen yksi ilmentymä. Hierarkkisuus ei ollut Nietzschelle suinkaan tasapäistämisen vastakohta vaan tämän piilotettu vastinpari. Nietzschen kritiikin kärki kohdistuu nimenomaan siihen, että todellisuudessa olisi joitain ikuisia periaatteita.

Nietzschelle elämässä oli kyse tanssista, jolla ei ole mitään perimmäistä tarkoitusta sen paremmin ”vasemmistolaisen” taivaan tai tasa-arvon ideassa kuin ”oikeistolaisen” hierarkian kanssa. Kun Nietzscheä sovelletaan yhteiskunnallisiin tarkoitusperiin, tehdään siis aina jo voimakasta tulkintaa. Tehdäänpä siis sitä, perustellen.

***

Jos joku ajattelija, niin Nietzsche demonstroi hyvin, ettei voi olla olemassa mitään neutraalia tilaa oikeiston ja vasemmiston välissä. Poliittisessa mielessä ”keskusta-nietzscheläinen” tulkinta olisi melko vaikeasti ajateltavissa oleva idea.

Uskottava perinteiseksi mielletty oikeisto-nietzscheläinen tulkinta tarkoittaisi kai jotain seuraavan suuntaista. Mitään yksilön omaa tahtoa merkittävämpää periaatetta ei ole olemassa. Jokainen tahto pyrkii ainoastaan omiin päämääriinsä ja ”liittouma” toisten kanssa on aina viime kädessä pragmaattinen asia. Rakkaus läheisiä kohtaan ei tietenkään palaudu hyötyajatteluun, mutta mitään objektiivista moraalia ei ole olemassa. Moraali perustuu kiintymykseen, joka koskee pääasiassa itseä lähellä olevia olentoja; mitä lähempänä, lähtökohtaisesti sen enemmän kiintymystä. Moraali siinä mielessä kuin se esiintyy (jälki-)kristillisessä kulttuurissa on yhteiskunnan heikoimpien sinänsä nerokas salajuoni saada heidän oma tahtonsa läpi.

Vaikka Nietzsche arvosteli varsinaista sosiaalidarwinismia (siihen sisältyvästä pyrkimyksestä löytää elämälle objektiivinen kiintopiste kehityksen ideaalista) hän jakoi tähän vähintään historiallisesti lomittuvan etenkin laitaoikeistolaisten suosiman traagisen maailmankuvan eri tasoisesta jatkuvasta taistelusta elämän perusluonteena. Oikeistolainen Nietzschen lukija korostaisi taistelusta sinänsä löytyvää samaistumista elämän virtaamiseen.

Tässä Nietzsche-luennassa ei ole mitään sinänsä väärää. Ei ole vaikea omaksua sellaista tulokulmaa, että moraali on vain yksi ilmentymä maailmassa kaikkialla hyvin ilmeisellä tavalla näkyvästä vallantahdosta. Rehellisesti sanottuna, pelkään, että asia on juuri näin. Vaikka itse uskonkin objektiivisten moraalisten tosiasioiden olemassaoloon, ymmärrän hyvin, että kyse on viime kädessä uskonasiasta. Siksi pidän Nietzscheä ehdottoman tärkeänä ja haastavana ajattelijana.

Tyypillinen ”oikeistolainen” Nietzsche-tulkinta ei kuitenkaan ymmärrä oikein tätä Nietzschen peruslähtökohtaa. Useimmille Nietzsche-faneille nietzscheläisyyteen liittyy ajatus jonkinlaisesta ylihistoriallisesta, siis transsendentista, totuudesta. Se Jumala, jonka kuolemasta Nietzsche voimallisesti puhuu, ei kuitenkaan ole vain kristinuskon tai ylipäätään seemiläisten uskontojen Jumala. Nietzsche pitäisi nykyaikaisia uushengellisiä, ”pakanallisia” tai ”satanistisia” viritelmiä paljon naurettavampina kuin oman historiansa tuntevaa kristillisyyttä (tai edes jälkikristillistä humanismia). ”Jumalan kuolema” tarkoittaa Nietzschelle ytimellisesti sitä, ettei elämällä ole mitään korkeampaa päämäärää. Elämä ei myöskään palaudu ”atomien liikkeeseen” tai mihinkään muuhunkaan yksinkertaiseen selitykseen. Tämä fakta ei kuitenkaan tee elämästä ”merkityksetöntä”; jokaisen on vain luotava itse oman elämänsä merkitys.

Tyypillinen nykyaikainen ”nietzscheläinen” etsii Nietzschen ideoista juuri ikuista kiintopistettä, joka loistaisi jonkinlaisena tähtenä ”nykyajan rappion” yläpuolella. Tämä on äärimmäisen ironista, sillä jos Nietzschen provokatiivisesta ja polveilevasta tuotannosta jotain voidaan suhteellisella varmuudella poimia ydinajatuksena, se olisi juuri kaikenlaisen ”ikuisen viisauden” ehdoton kieltäminen. Koko Nietzschen tuotanto perustuu juuri sen järkytyksen tutkailulle ja mahdolliselle ylittämiselle, joka seuraa sen tosiasian kunnollisesta ymmärtämisestä, ettei nykyään ole enää olemassa mitään kaikille yhteistä kiintopistettä, kuten Jumalaa. Nietzscheläisestä näkökulmasta esimerkiksi etnisesti värittynyt ”kansan” käsite edustaisi totaalista reaktiivisuutta, jolla ei ole mitään tulevaisuuteen suuntautuvaa sisältöä.

***

Entä mitä mahdollisesti paradoksaalisen kuuloinen ”vasemmisto-nietzscheläisyys” sitten tarkoittaisi? Lyhyt vastaus olisi: lähes koko 1900-luvun ranskalaisen filosofian yhteiskunnallista ulottuvuutta. Jacques Lacania lukuun ottamatta Nietzsche oli keskeisin inspiraation lähde käytännössä kaikille keskeisille 1900-luvun jälkipuoliskon ranskalaisille ajattelijoille, kuten Jacques Derridalle, Michel Foucaultille, Judith Butlerille ja Gilles Deleuzelle. Siinä missä lähinnä Foucault otti vahvasti etäisyyttä käytännön politiikkaan, radikaali vasemmistolaisuus oli verraten itsestään selvää 1900-luvun ranskalaisille intellektuelleille. Esimerkiksi kaikkien tuntema eksistentialisti Jean-Paul Sartre piti kuuluisaa fenomenologi Maurice Merleay-Pontyä lähestulkoon petturina, koska tämä ei asettunut varauksetta tukemaan Ranskan kommunistista puoluetta. Lausumattakin itsestään selvä taustaoletus oli, että molemmat olivat kommunisteja.

Paikka paikoin tuon ajan älymystön vasemmistolaisuus meni jopa niin sanotun äärivasemmistolaisuuden puolelle. Kuuluisia esimerkkejä ovat esimerkiksi ranskalaisten intellektuellien pitkään jatkunut tuki Neuvostoliitolle ja muille kommunistisille diktatuureille sekä 1970-luvun lopun aktivismi seksuaalisen kanssakäymisen suojaikärajan poistamisesta. Jälkimmäisessä tietenkään taustalla ei ollut mitään pedofiilien liittoumaa vaan ajatus siitä, että erilaisia hierarkioita tulisi pyrkiä purkamaan niin sanotusti päätyyn asti. Käytännössä tietenkin päädytään aivan päinvastaiseen lopputulemaan; suojaikärajat ovat olemassa juuri siksi, että liian suuri ikäero seksuaalisessa kanssakäymisessä johtaa väistämättä epäterveisiin hierarkkisiin suhteisiin.

Sen sijaan, että jumittauduttaisiin näihin ääriesimerkkeihin, mitä oikeistolaiset kriitikot tietenkin haluaisivat, on paljon rakentavampaa kysyä: miten Nietzsche on tullut keskeiseksi inspiraation lähteeksi vasemmistolle? Ehkä vielä parempi lähtökohta on kysyä aluksi, miksi Nietzsche ylipäätään tapaa assosioitua nykyään enemmän oikeistolaiseen kuin vasemmistolaiseen ajatteluun? Viimeistään Neuvostoliiton romahtamisen myötä on varmastikin totta, että vasemmiston yleinen mielenmaisema on olennaisesti jumittunut tappiomielialaan. Tämä näkyy siinä, ettei valtavirtaisella vasemmistolla ole käytännössä omia utooppisia tavoitteita, vaan se pyrkii lähinnä palauttamaan jotain, joka menneinä vuosikymmeninä on koettu hyvänä.

Oikeistolaisuuden peruslähtökohdat taas ovat tässä mielessä lähempänä Nietzschen ideoita: jyrkkä individualismi, jossa kaikilla on yhtäläinen mahdollisuus menestyä. Tai mikäli mahdollisuudet eivät tosiasiassa olekaan yhtäläisiä, niin tämä hahmotetaan itsessään elämän välttämättömänä ja jopa toivottavana piirteenä. On sinänsä ymmärrettävää miksi tältä pohjalta moni voi pitää hyvinkin outona ajatusta ”vasemmisto-nietzscheläisyydestä”.

Tasa-arvon idea on tietenkin keskeisempi vasemmistolle kuin oikeistolle. Ei ole kuitenkaan likimainkaan selvää, mitä tasa-arvo täsmälleen ottaen tarkoittaa, ja tasa-arvon käsitteellä onkin monia rinnakkaisia, jopa keskenään ristiriitaisia merkityksiä. Tasa-arvon ajatus voi liittyä sellaiseen pienisieluisuuteen, jossa kukaan ei saa nousta merkittävästi toisia suuremmaksi – on varmasti totta, että tämänkaltainen kaunaisuus on tavanomaisempaa vasemmiston kuin oikeiston piirissä. Yhtä lailla tasa-arvon idean voi kuitenkin ymmärtää kaoottisena tasavertaisena lähtökohtana ihmisten erilaistumiselle. Juuri tämä on se henki, mikä ajaa ranskalaista vasemmisto-nietzscheläisyyttä. Väittäisin, että siellä sitä myös tosiasiallisesti pyrittiin toteuttamaan, toisin kuin nykyoikeiston kitinässä perintöveron tasapäistävästä vaikutuksesta.

Oikeistolaisessa ajattelussa tietenkin korostuu vasemmistoon nähden mahdollisuuksien tasa-arvon idea, mutta seurataanko sitä itse asiassa millään tavalla loogisesti? Selkein esimerkki oikeistolaisen ajattelun epäsystemaattisuudesta lienee se, kuinka erityisesti perintöveroa pidetään suorastaan varkautena. Ajatellaanpa hetki, mistä on kyse. Ihminen, joka sattuu syntymään rikkaaseen perheeseen, perii vanhempiensa omaisuuden ansaitsematta tätä omilla toimillaan millään lailla. Voiko olla olemassa ylipäätään täydellisempää vastakohtaa sille oikeiston julkilausutulle lähtökohdalle, että jokainen on oman onnensa seppä? Lienee täysin selvää, että mikäli oikeisto pyrkisi vakavissaan mahdollisuuksien tasa-arvoon, jyrkkä perintöveron korotus olisi ensimmäinen asia, mitä he ajaisivat. Kuten jokainen tietää, käytännössä perintövero on sen sijaan yksi keskeisimpiä punaisia vaatteita oikeistolle.

Tästä päästäänkin keskeisimpään ideaan, jonka tällä tekstillä haluan välittää. Itse asiassa oikeistoa ei kiinnosta millään lailla taata ihmisille yhtäläisiä mahdollisuuksia menestyä; heitä kiinnostaa kuri, turvallisuus ja järjestys, joka takaa juuri heidän oman asemansa. Kun hieman raaputtaa pintaa siitä elämäniloisesta ja ehkä nietzscheläiseltä vaikuttavasta ulkokuoresta, johon oikeistolaiset tyypillisesti itsensä identifioivat, alta löytyy nopeasti lähinnä pelkoa ja kaunaa. Kun oikeistolaiset nimellisesti pelkäävät, että vasemmisto haluaisi tasa-arvokäsityksellään tehdä ”kaikesta yhtä ja samaa”, lähempänä todellisuutta on toinen täysin päin vastainen aika ajoin ilmaistu pelko siitä, että vasemmisto haluaa ”päästää kaaoksen voimat irti”. Vasemmisto-nietzscheläisyys on oleellisesti tämän pelon hieromista oikeiston naamaan. Totta helvetissä haluamme juuri tätä!

Jos ajatellaan perinteistä talousoikeistoa, edellä mainitun perintöveron kaltaisten asioiden ohella heidän epäsystemaattisuutensa ja sen taustalla olevat pelot näkyvät siinä, miten he eivät useinkaan suhtaudu köyhiin vain säälivästi tai piittaamattomasti (mikä olisi johdonmukaista), vaan kaunaisesti. Oikeistolaiselle jokainen ropo, jonka toimeentulotuen saaja on jollain tavalla onnistunut saamaan vilpillisesti, sydämistyttää paljon enemmän kuin miljardöörin verohuijauksilla kusettamat miljoonat.

Sosiaalituet ylipäätään näyttäytyvät oikeistolle paljon faktista menoeräänsä paljon suurempana painolastina yhteiskunnalle; äärimmäisimpien äänenpainojen mukaan sosiaalitukia ei pitäisi olla lainkaan ja maltillisempienkin mielenmaisemassa sosiaalitukien varassa elävän pitäisi olla joka sekunti kiitollinen saamastaan suurenmoisesta lahjasta – ikään kuin etenkään pitkäaikaisesti kaikki mahdollisuutensa muuhun kuin tukien varassa elämiseen menettänyt ihminen kokisi yleensä muuta kuin perusteltua kaunaa. Moni oikeistolainen taas näyttää hämmästyttävän kaunaiselta toimeentulotuella eläviä kohtaan. He tekevät kovaa työtä ja elättävät verorahoillaan näitä loisia. Tällaisen asenteen voi ymmärtää siivoajalta, jolle käyttöön jää töissä käynnistä huolimatta rahaa likimain saman verran kuin pelkästään tukien varassa eläessä. Useimmat äänekkäimmistä työttömien moralisoijista ovat kuitenkin itse verraten hyväpalkkaisessa ja ainakin pintapuolisesti mielekkäässä työssä. Tällaisenkin työn syövyttävää puolta voi toki ymmärtää sen kaltaisten tulokulmien kautta, joita tuodaan esille esimerkiksi Anna Kontulan Pikkuporvareissa, David Graeberin Bullshit Jobsissa ja Jason Stanleyn Näin toimii fasismissa (linkit kirjoittamiini arvosteluihin).

Kun aletaan puhua perussuomalaisten kaltaisesta laitaoikeistosta vastakohtana niin sanottuun liberaalioikeistoon, mielenmaiseman taustalla oleva kaunaisuus käy vain paljon ilmeisemmäksi. Perinteisessä oikeistossa määrittävin tekijä on halu identifioitua menestyjiin riippumatta siitä, mitkä omat yhteiskunnalliset realiteetit ovat. Sen sijaan laitaoikeistossa ensimmäisenä pistää silmään kirkuva ristiriita julkilausutun imagon (joka vaihtelee karnevalistisen liberaalikyynelten litkijän ja ankaran ”rationaalisen” ”kiellettyjen totuuksien” lausujan välillä) ja sen välillä, mitä tämän imagon taustalla vaikuttaa tosiasiassa olevan.

Tietenkin osa ihmisistä, joihin laitaoikeisto vetoaa, on käytännössä hyvinkin ”rationaalisia” oikeistolaisia, joilla on vain tavallista voimakkaampia rasistisia ja misogyynisiä tendenssejä. Tyypillisempiä ovat kuitenkin erilaiset voimafantasiat, joiden taustalla löytyy usein myös tekstin alussa mainittua naiivia Nietzsche-luentaa. Räikeimmillään moniongelmaiset syrjäytyneet katsovat olevansa ”yli-ihmisiä” ja kokevat ”ajattelevansa itse” samalla kun eri alojen asiantuntijat edustavat heille muiden mielipiteiden mukana menevää karjaa. Mistä muusta tässä olisi kysymys kuin kirkuvasta tarpeesta saada tunnustusta? Ikävä tosiseikka tietysti on, että etenkin miehet pyrkivät usein saamaan tätä tunnustusta keinoilla, joilla he lähtökohtaisesti saavat osakseen pääasiassa halveksuntaa, pelkoa ja vihaa. On sanomattakin selvää, että tämä ei päde kaikkiin äärioikeistolaisiin kaikilta osin – eihän kukaan ihminen ylipäätään ole ymmärrettävissä kokonaisuutena vain poliittisen ajattelunsa kautta. Verraten harvoin samanlaisiin voimafantasioihin kuitenkaan törmää vasemmiston piirissä.

***

Nietzscheä ja vasemmistolaisuutta yhdistää se lähtökohta, ettei poliittisia projekteja ole mielekästä rakentaa kuvitteellisten ikuisten hierarkioiden varaan. Oikeistossa, jopa sen näennäisesti tulevaisuuteen katsovassa ja avomielisessä laidassa, sen sijaan törmätään poikkeuksetta hyvin nopeasti ajatukseen siitä, että pysyvät eriarvoistavat rakenteet ”nyt ovat vain oikein” ja perustuvat jonkinlaiseen metafyysiseen hierarkiaan, vaikka tätä taustaoletusta ei usein tiedosteta tai julkilausuta. Vasemmiston olisi viisainta vastata kyseenalaistamalla tämä moralistinen lähtökohta. Todellisuus on juuri sellainen kuin se sattuu kunakin hetkenä olemaan; mikään yhteiskunnassa ei perustu muuhun kuin siihen, miten ihmiset ovat kollektiivisesti – usein varsin kaoottisissa prosesseissa – asiansa järjestäneet. Mikäli vain hiemankin useammat ihmiset tiedostaisivat tämän ja lakkaisivat orjuuttamasta itseään oikeiston ylläpitämillä sekä joskus jopa heidän luomillaan tarinoilla – jotka muuten ovat suoraa jatkumoa Nietzschen kritisoimalle kristillisen teologian perinteelle (markkinoiden näkymätön käsi, velkalaiva, EU:n tarkkailuluokka, tai toisaalla muuttumattomat ”kansojen” olemukset, jäykkä heteronormatiivinen sukupuoli- ja seksuaalijärjestys jne.) – oikeistolle jäisi hyvin vähän aseita politiikkansa tueksi.

Nietzschen orjamoraalin kritiikki koskee yleisesti länsimaista jälkiteologista kulttuuria (sekä tämän sisäisiä viimeisten vuosikymmenien uushenkisiä viritelmiä, joita Nietzsche itse ei tietenkään ehtinyt todistaa), siis myös monia, ellei useimpia vasemmistolaisuuden ilmentymiä. Ytimellisimmin Nietzschen kritiikissä on kuitenkin kyse vallanpitäjistä: alkujaan papistosta ja hengellisellä asemalla oikeutetuista maallisista vallanpitäjistä, nykyään voittopuolisesti nimenomaan taloudellisesta eliitistä, joka oikeuttaa toisten selkänahasta revittyä asemaansa saman teologisen narratiivin maallisilla muunnelmilla. Jos onkin totta, että Nietzscheä tulkitessa tulkitsee usein enemmän itseään, uskallan ainakin väittää, että oikea nietzscheläinen ei koe vetoa heikompien kiusaamiseen, vaan pyrkii syrjäyttämään tämän koko maapallon jatkuvuuden kannaltakin tuhoisan hierarkkisen rakenteen.

Olli Pitkänen

¹Antisemitismi ei tietenkään ole Nietzschen mukaan vahingollista siksi, että se on ”pahaa”, vaan siksi, että se on reaktiivista. Antisemitisti on jo ”anti-jotain”, jolloin tämä vastustaminen ideaaliksi nostettuna vie juutalaisuuteen pesiytynyttä ”orjamoraalia” vain pidemmälle sen sijaan, että juutalainen orjamoraali ylitettäisiin.

Lähteet

Nietzsche, Friedrich. (1969/1887). Moraalin alkuperästä. Helsinki: Kustannusyhtiö Otava. Kääntänyt J.A. Hollo.
Pluth, Ed. (2015). Badiou – Uuden filosofia. Vantaa: Apeiron kirjat. Kääntäneet Janne Kurki & Lauri Pekonen.

Hamaran podcast: Äärioikeisto

Hamaran podcastin toisessa jaksossa tutut naamat käsittelevät äärioikeiston nousua sekä ajankohtaisena uhkana että historiallisen kontekstin valossa. Erityisenä fokuksena on se, kuinka monista äärioikeiston suosiota ruokkivista aihepiireistä käytävä keskustelu jättää toivomisen varaa myös vasemmiston piirissä.

https://www.buzzsprout.com/2188990/15171011-aarioikeisto

Miten minusta tuli vasemmistolainen

Ohipuhuttuja merkintöjä valmiista maailmasta

Mietin, mistä aloittaisin. Kertoisinko lapsuudestani, vanhempieni vähittäisestä noususta alempaan keskiluokkaan, ”elämän realiteetteihin” alistuvasta yhteiskunnallisesta sovinnaisuudesta, ääripäiden välttelystä, nuoruuteni politiikkaa karttavasta oikeistolaisuudesta, kaikkea elämääni leimaavasta itsepintaisesta ulkopuolisuuden ja sopeutumattomuuden tunteesta? Tuliko minusta kommunisti, koska sielunelämäni ja identiteettini huusi kapinaa ja erottautumisen yltäkylläisyyttä? Kyllä, miksei. Mutta ylpeää individualismia löytää nationalistien ja traditionalistienkin keskuudesta. Valkoihoisena ja ilmeisen heterona miehenä olisin kenties hyvin voinut päätyä sinne, missä valkoinen valta ja patriarkaatti etsii tapaa järjestäytyä uudelleen – sinne, missä ulkopuolisuuden, sopeutumattomuuden ja yksinäisyyden pelot ja impotenssi kääntyvät kollektiiviseksi uhmaksi, virkistäväksi tuhovoimaksi, jota ei tarvitse pyydellä anteeksi, sillä sellaistahan on luonto, miehet sotivat ja kuolevat… ja niin edelleen.

Olkoon. Aloitan masennuksesta, identiteetin katoamisen kokemuksesta. Olin masennuksen puhjetessa noin 30-vuotias, mutta vältän tietoisesti puhumasta ”ikäkriisistä”, jota pidän äärimmäisen epäilyttävänä käsitteenä.¹

Masennustani ei koskaan diagnosoitu. Se ei missään suhteessa ollut vaikeimmasta päästä. En harkinnut itsemurhaa, kykenin hoitamaan lasta ja elämään koti-isän arkea taustalla möyrivästä – ja ajoittain jonkinlaisiksi ahdistuskohtauksiksi puhkeavasta – kuristuksen, merkityksettömyyden ja toivottomuuden tunteesta huolimatta. Masennukseksi miellän vaivani siksi, että noiden kuuden vuoden aikana jouduin tavalla tai toisella keksimään itseni uudelleen, omaksumaan aiemmasta poikkeavan tavan tulla toimeen liian paljaaksi kalutun puutteen kanssa. Tämä tarkoittaa sitä, että elämää noin yleensä määrittävältä kaipuulta, riittämättömyydeltä, ratkaisemattomuudelta – siis puutteelta – tavallaan katosi ”kutistava” ja mielekkyyttä tuottava konteksti. Aloin kadota normaalin ulkopuolelle.

Kävin läpi jossain määrin tyypilliseksi arvelemani polun. Alkuvaihetta leimasi häpeän tunne kuulumattomuudesta yhteiskunnan tuottaviin voimiin ja rakenteisiin. Olin työtön taiteilija, kirjailija, jonka kirjoja ei luettu ja jota ei haastateltu sen enempää Helsingin Sanomissa kuin paikallisessakaan mediassa. Sisäistämäni liberaali dogmatiikka pakotti ajattelemaan, että olin yksinkertaisesti valinnut väärin, ja tuottamattomuuteni – toisin sanoen se, ettei pääoma kyennyt homogenisoimaan luomaani arvoa osaksi yhteiskunnallista lisäarvontuotantoa – muuttui yksilölliseksi häpeäksi ja epäonnistumiseksi. Ympäristön sovinnainen ja porvaristunut arvomaailma tuki näitä tulkintoja ja pakotti puolustuskannalle.

Masennus sai tuntemaan, etten kykene mihinkään merkitykselliseen; kaikki tuntui valuvan hiekkana sormien välitse. Työelämään ponnistaneiden ystävien vaurastuminen ja vakaa toimeentulo synnyttivät tuskaisia ulkopuolisuuden tuntemuksia. Koin itseinhoa ja alemmuutta. Olin baari-iltojen ilonpilaaja, joka aina joutui lopettamaan meiningit kesken tai lokkeilemaan muiden anteliaisuuden varassa. Näköalattomuus ja häpeä söivät sisintä. Tajusin etsiväni rituaaleja, joilla muuttaa masennuksen sammioissa käyvä viha joksikin kestäväksi ja järjelliseksi.

Luin Žižekiä, Kurkea, Verhaeghea ja Badiouta. Perehdyin auttavasti lacanilaiseen psykoanalyysiin; etsin keinoja jäsentää kokemustani mannermaisen filosofian fenomenologian jälkeisistä kriittisistä virtauksista. Aloin seurata päivänpolitiikkaa ja lueskella poliittisia blogianalyyseja. Yksinkertaiset kysymykset siitä, kuka määrittelee pelin säännöt ja miksi, nousivat näköpiiriini älyllisesti stimuloivalla ja merkityksellisellä tavalla. Äkkiä olin loitsujen ja magian ympäröimä, täynnä luovuutena purkautuvaa vihaa. Oksensin ulos kirjatolkulla tavaraa, muovailin maailmaani esseissä ja runoissa, joista ei oidipaalista angstiakaan puuttunut. Olin keskellä virtausta, jossa kommunismi ja vasemmistolaisuus huljuivat ajattelumaailmaani osana uudenlaisena jäsentyvää ymmärrystä.

Aatteita ja ideologioita vierastava moderni ihminen korostaa opitun liturgian mukaisesti tässä kohtaa, ettei ole kiinnostunut ”ismeistä”. Tätä sudenkuoppaa on vältettävä – ismien ylimalkainen kiistäminen on silkkaa kapitalismin ideologiaa, tylsää jaarittelua ja latteaa tolkun muminaa. Tietenkin olen kiinnostunut ismeistä ja aatteesta; tietenkin olen aatteellinen; tietenkin kommunismi merkitsee minulle sitoutumista johonkin, joka on myös ajateltavissa, vaikka onkin aiheellista sanoa, että kommunismi merkitsee minulle ennen muuta elämisen ja olemisen tapaa, yhteisyyttä ja käytäntöjä – ei utopiaa, tulevaisuudessa kajastavaa yhteiskuntamallia tai organisoitumisen dogmatiikkaa.

En tullut kommunistiksi vakuututtuani aatteesta, vaan ymmärsin aatetta, koska olin huomaamattani jo valmiiksi kommunisti. Jossain hyvin täsmällisessä mielessä tämä lienee ainoa kommunistiksi tulemisen tapa. Ihminen ei ”valitse” arvojaan ja uskomuksiaan muuten kuin hyvin rajallisessa merkityksessä; ja etenkään hän ei valitse halujaan. Erilaiset ”uskonratkaisut” ja tiedostetut vakuuttumiset ovat tyypillisesti lähinnä subjektiivisesti välittynyttä vakaumusta: osa kertomusta, jonka kronologialle järki, hallinta ja kontrolli vaativat alistamaan sen, mikä ansaitsee tapahtuman nimen.

Mutta nyt olen mennyt asioiden edelle, aloittanut keskeltä. On palattava jonkin matkaa takaisin, eksentriseen menneisyyteen.

***

Vielä 2010-luvun alussa elelin jokseenkin tyytyväisenä paikallisen helluntaiseurakunnan kullatussa umpiossa tietämättä ja tajuamatta mitään meneillään olevasta ”suurten juhlien vuosikymmenestä”. Olin saavuttanut suhteellista arvovaltaa ja vapautta, löytänyt oman paikkani tiiviissä uskonyhteisössä; sosiaalinen elämäni rakentui seurakunnassa ja sen kautta. Maailma oli yhtä kuin ulkomaailma, kalvakka ja hiukan demoninen, vailla mahdollisuuksia todellisiin ystävyyssuhteisiin ja syvällisiin hengellisiin kokemuksiin. Helluntailaisena oleminen merkitsi helluntailaista elämää, ja maailmaan oli säilytettävä käytännöllinen hajurako. ”Olemme maailmassa muttemme maailmasta”, opetettiin. Jokainen ei-helluntailainen (vaan ei helluntailainen) osaa purkaa koodin: ”Olemme parempia kuin ne…”

Se, mitä ulkomaailma juhli häpeästä ja estoista vapautumisena, merkitsi kaltaiselleni konservatiiville ”luomisjärjestyksen” raiskaamista velton ja himokkaan hedonismin eli synnin hyväksi. Viisaus ei piillyt nautinnossa vaan työssä. Pride-kulkueen ekstaattisina vyöryvät massat olivat osoitusta ”kulttuurimarxismin” ahdistavasta totalitarismista, josta Juha Ahvio varoitteli lasit huurussa TV7:n Café Raamatussa. Leif Nummelan johdattelevat kysymyspatteristot tarjosivat välttämättömän rekvisiitan Ahvion konetuliaseen nopeudella tiputteleviin vastauksiin, joiden profeetallinen vakavuus viittasi jo seuraavan kymmenluvun eltaantuneeseen oikeistoradikalismiin.

Paikallinen uskonyhteisömme henki – ainakin vielä 2010-luvun alkupuolella – enimmäkseen jonkinlaista turvattua keskiluokkaisuutta ja ääripäitä välttelevää tolkun kristillisyyttä. ”Poliittisuus” typistyi usein Raamatusta lainattuun kuvaan esivallan puolesta rukoilevasta nöyrästä uskovaisesta, piilo-oikeistolaisesta ”maan hiljaisesta”, joka pysytteli kaukana niin intersektionaalisesta feminismistä kuin räyhäävän rasistisesta populismistakin. Seurakuntaa johti Jumalan tahdon mukaisesti valittu joukko tyypillisesti keski-iän ylittäneitä vanhimmistoveljiä, joiden säännöllisen kokoontumisen ajankohdat olisi pystynyt päättelemään seurakuntarakennuksen parkkipaikalla seisovien menopelien vakavaraista rahakkuutta huokuvasta yhdenmukaisuudesta, mikäli luokkalähtöinen ajattelu ei olisi ollut noissa piireissä turhaksi ja vieraaksi koettua vastakkainasettelujen lietsomista.

Helluntailaisuuden kaltaisia ideologisesti tiiviitä ja dogmaattisia elämänmuotoja moititaan usein niiden hanakkuudesta antaa kaikkeen valmiit vastaukset, mutta tämä on parhaimmassakin tapauksessa pelkkä osatotuus. Jokaisessa helluntaiyhteisössä on omat kriittiset älykkönsä. Heitä harvemmin voi paimentaa pelkillä valmiilla vastauksilla. Ideologia toimiikin parhaiten silloin, kun se kykenee säätelemään ja asettamaan kysymisen horisontteja eli luomaan valmiin maailman, johon mahtuva epävarmuuden kriittinen massa ei ylitä tiedon piiriin rajautuvaa kysymyshorisonttia. Siten helluntailainen voi kysyä, mikä on elämän tarkoitus ja miksi Jumala sallii kärsimyksen, eikä vastauksen jäämistä puolitiehen pidetä mitenkään epäilyttävänä tai ongelmallisena. Ihmiset ovat joka tapauksessa vajavaisia, vain Jumala yliluonnollisessa viisaudessaan tietää, miksi pahan olemassaolo ja tapahtuminen ei ole hänen pelastussuunnitelmaansa raunioittava moraalinen ongelma. Sen sijaan helluntailainen ei koskaan kysy, minkä kaiken on mahdollistuttava, jotta selvä eronteko ”meidän” ja ”maailman” välillä voi säilyttää mielensä tai miksi on tärkeää saada Jumala edustamaan oikeistokonservatiivista maailmankuvaa, jossa homoseksuaalisuuden harjoittaminen on paheellista ja tuomittavaa, eikä ainakaan kristitylle soveliasta – tai miksi suurin osa helluntailiikkeen piirissä puhutuista saarnoista keskittyy nautintojen ja ruumiin kontrolloimiseen uskon puhtauden varjelemisen nimissä.

Jos minulta olisi 2010-luvun alussa tultu kyselemään tuollaisia, olisin luultavasti nähnyt melkoisen vaivan osoittaakseni, miksi moiset kysymykset ovat lähtökohtaisesti väärin suunnattuja. Ensin olisin pyrkinyt osoittamaan, miksi on rationaalisempaa uskoa Jumalan olemassaoloon kuin olla uskomatta; sitten olisin edennyt – parhaiden modernien apologeettojen esimerkin mukaisesti – todisteluihin siitä, miksi on syytä uskoa Jumalan olevan juuri kristinuskon Jumala ja miksi paras selitys tyhjälle haudalle on se, että Jeesus nousi kuolleista, ja niin edelleen, aina ”kristilliseen moraalijärjestykseen” saakka.

Dogmaattinen metafysiikka tarjosi näin viitekehyksen, jota kristillinen apologetiikka edelleen rajasi ja täsmensi. Ei ole mitenkään sattumaa, että nykyhelluntailaisten älyllinen eliitti intoilee William Lane Craigista ja lukee pelottomasti systemaattista teologiaa, jota höystetään tulkinnoilla modernin luonnontieteen uusista löydöistä. Anglosaksinen filosofia tarjoaa paljon tarttumapintaa helluntaikonservatiiville, jolle tiedon ja totuuden rekisterien yhteen langettaminen luo mahdollisuuksia uskonelämää lujittaville ajattelun turvasatamille. Helluntailaisälykköjen millenniaalisukupolvi ei kammoksu ateistista filosofiaa ja tiukkoja väittelyitä, kunhan peliä pelataan anglosaksisen debatin ja dogmaattisen metafysiikan säännöillä.

Helluntailaisuudesta vieraantuminen alkoi vähitellen, pieninä akanvirtoina.

Toisaalta vieraus ja ulkopuolisuus olivat kuuluneet uskovaisen identiteettiini alun alkaenkin. Teini-ikäisenä koin paljon häpeää ja yksinäisyyttä katu-uskottavien ja urheilullisten ikätoverieni seurassa; pakenin näitä tuntemuksia fiktion pariin. Kun vähitellen pääsin mukaan piireihin, yksinäisyyden tunteet hellittivät, mutta ulkopuolisuuden kokemus jatkui – nyt vain ”taiteilijan” ja ”pohdiskelijan” roolissa. 2010-luvulla muistan naureskelleeni erään seurakuntakaverini kanssa paikallisen pastorin puheita ”helluntai-identiteetin vahvistamisesta”, jota noihin aikoihin tarjottiin lääkkeeksi liikkeen piirissä havaitun jäsenkadon taltuttamiseen. Helluntailaisuus ei ollut meille identiteetin kysymys, ja olin alusta saakka vierastanut liikkeelle tyypillistä tapaa korostaa auktoriteettia, uskonnollisia kokemuksia ja ”karismaattisiksi” kutsuttuja lieveilmiöitä. En puhunut kielillä, suurin osa kuulemistani saarnoista oli tylsiä ja yhdentekeviä, eikä liikkeen sisäinen hengen kulttuuri tarjonnut älyllisiä virikkeitä. Jälkimmäisiä tarjosivat sitäkin enemmän yliopisto-opinnot, jotka myös vahvistivat ulkopuolisuuden kokemuksia.

Miksen lähtenyt liikkeestä aiemmin? Tätä olen joskus miettinyt paljonkin. Pysyttelin helluntailaisuudessa pitkälle aikuisikään: lähtiessäni olin noin 30-vuotias, ja aivan loppuaikoja lukuun ottamatta roolini yhteisössä oli mahdollistanut monenlaista boksin ulkopuolelle kuuluvaa käyttäytymistä, julkistakin erottautumista yhtenäisestä sosiaalisesta linjasta. Ulkopuolisuuden tuntemuksistani huolimatta olin yhteisöni tunnustama taiteilijaälykkö. Joihinkin sääntöihin kohdistuva välinpitämättömyyteni ja kriittisyyteni tulkittiin suopeasti ”eksentrisyydeksi”, jollaista taiteilijatyypiltä sopi odottaakin. Ajatteluani ja erimielisyyttäni ei pyritty suoranaisesti tukahduttamaan, ja koska olin jo päässyt sosiaaliseen sisäpiiriin, nautin myös merkittävien vastuunkantajien luottamusta.

Hankalan tyypin roolini muuttui ongelmaksi siinä vaiheessa, kun onnistuin kriittisyydelläni ärsyttämään muuatta noista vaikutusvaltaista vastuunkantajista, ja tämä päätti reagoida uskonnollisten yhteisöjen laajasti suosimalla epäsuoralla keskityksellä. Liikkeelle lasketut juorut pilasivat maineeni käytännössä yhdessä yössä.

Tiiviissä yhteisössä ei tarvita sanoja kertomaan, milloin et enää ole tervetullut. Eräänä talvisena iltana 2015 piipahdin viskipäissäni kotiseurakuntani nuortenillassa. Vielä kolme vuotta sitten nämä illat olivat muodostaneet arkielämäni jokaviikkoisen sosiaalisen huipentuman. Menin hämärän sivusalin puolelle istumaan, kuuntelin puhetta videotykiltä; alkoholisumu velloi päässäni miellyttävästi. Istuin hetken paikoillani, tervehdin väkinäisesti joitakin entisen elämäni kasvoja – ja tiesin, ettei mikään osa tästä todellisuudesta kuulu enää nykyisyyteeni. Vuotta aikaisemmin seurakunnan johto oli esittänyt minulle julkisen anteeksipyynnön ja tehnyt parhaansa maineeni palauttamiseksi, mutta sekin oli tullut ainakin vuoden verran myöhässä. Ei ollut sen enempää kykyä kuin halua palata vanhoihin kuvioihin. En edes pitänyt itseäni enää minään uskovaisena. Kävelin aulaan ja ulos, otin pyöräni ja jatkoin matkaani kohti yhtä niistä viinankatkuisista saunailloista, joita tuohon aikaan harrastimme. Päätin, etten enää osallistuisi helluntailaisten ohjelmiin selväpäisenä; halusin kostaa menneisyydelleni, joka oli vienyt minulta niin paljon ajattelun, ruumiin ja taiteen iloja.

Vanhojen helluntailaiskavereideni kanssa ryyppäsimme ja kiitimme Herraa viinipuun annista. Baarikierrosten välissä kävimme teetuvalla kuuntelemassa vapaakirkollisten ja helluntailaisten käännytyspuheita. Niin lapselliselta kuin tällainen ehkä kuulostaakin, koimme tekevämme jotain terapeuttista. Menneisyys eli ja hengitti sisuksissamme, ja me halusimme haistattaa sille paskat. Tämä onnistui parhaiten, kun vittuili helluntailaisten pilkunnussija-Jumalalle vetämällä kunnon lärvit, kuulumalla julkisesti maailmaan – toisin sanoen tekemällä asiallisen isänmurhan…

Ja miltä maailma näyttikään. Viinankäryisillä tanssilattioilla eivät pelehtineet demonit tai himonsa vääristämät kadotuksen lapset, vaan hauskanpitoon lähteneet ihmiset, jotka näkivät kadunkulmilla ja festariaktioissa evankelioivista helluntailaisista sen, mitä nämä eivät koskaan itsessään havainneet: oudon takakireyden ja salatun ylimielisyyden, puolesta-tietämisen, paremmin-tietämisen, itse kaivetun kuilun, joka ei suojellut, vaan eristi.

Halutessaan erottautua maailmasta helluntailaisuus, kuten lukemattomat muutkin ”jälkiuskonnolliseen” maailmaan sopeutumisen seurauksena syntyneet herätysliikkeet, oli tullut erottautuneeksi vain ihmisistä. Väistämätön gentrifikaatio – liikkeen ikääntyvä keskiluokkaistuminen ja sen suosimat luokkatiedottoman hengellisyyden muodot – on vähitellen johtanut siihen, että helluntaiherätyksessäkin rikas käy taivaan valtakuntaan köyhän hirttäytyessä neulansilmään. Ei ole sattumaa, että liikkeen piirissä vallitsee käytännössä oikeistokonservatiivinen hegemonia. Keskimääräinen helluntailainen äänestää kristillisdemokraatteja, perussuomalaisia, kokoomusta ja keskustaa, suhtautuu kriittisesti translain muutoksiin ja seksuaalivähemmistöjen oikeuksiin ja pitää Elokapinan mielenilmauksia moraalista luopuvan yhteiskunnan oireena.

Luokkatietoisuus – ilmaistakseni asian vanhakantaisen marxilaisesti – kasvoi helluntailaisuudesta irtautumisen vanavedessä. Tätä vauhditti merkittävästi vuonna 2015 valtaan äänestetty Sipilän hallitus, jonka ajaman politiikan todellisuus oli kaikkien nähtävillä siitäkin huolimatta, että oikeistolainen valtamedia kohteli pääministeriä kuin yritysmaailmasta loikannutta messiasta. Žižekin ja Badioun lukeminen oli jo luonut teoreettista pohjaa aatemaailmani muutoksille, niin kommunismille kuin ateismille; Sipilän hallituksen toimet osoittivat käytännössä, mitä valumateoriaa propagoiva uusliberalistinen valta tarkoittaa työttömille ja vähävaraisille. Aktiivimallin nöyryyttävä epäoikeudenmukaisuus oli jäävuoren huippu, ja median hiljaisuus asian ympärillä sinetti, joka ei tarvinnut suuta puhuakseen.

Aloin kirjoitella Facebookiin poliittisia analyyseja ja diagnooseja. Väittelin vanhojen kokoomusta ja keskustaa kannattavien helluntailaistuttujen kanssa. Asetuin tietoisesti ja näkyvästi vasemmalle, niin vasemmalle, että parlamentaarinen vasemmisto näyttäytyi minulle pelkkänä läntisen sosialidemokratian entisenä ja vesittyneenä radikaalisiipenä. Työstin suhdettani kommunismiin, luin Pääoman ensimmäisen osan (ja tietenkin Manifestin) ja totesin aatesuunnan marginaalisuuden ja tässä marginaalisuudessa piilevän röyhkeän potentiaalin. Opin myös, että perinteisen marxismi-leninismin näkökulmasta olen ”moderneine kommunismeineni” lähinnä epäilyttävä revisionisti. Tajusin, ettei porvarillisen hyvinvointivaltion keskimääräisillä kasvateilla ole hajua sen enempää 1800-luvun historiallisesta aatesuunnasta aina Pariisiin kommuuniksi yltäneine visioineen kuin nykypäivän ”täysin automatisoidusta avaruushomoluksusversiostakaan” radikaaleine öljyn aikakauden jälkeisine utopioineen. Väittelyt tukehtuivat ja taantuivat joutaviksi väännöiksi. Linkitin asiaa tuntemattomille, mutta sitäkin varmemmilla äänenpainoilla sosialististen aatteiden tuhoisuutta julistaville idiooteille kirjoituksia, joiden lukemisen toivoin saavan aivokopan ajuaineita liikkeelle edes minimaalisesti.

Kuten Anna Kontula, myös minä sain huomata, että kommunismista vääntäminen oli turhaa. Maailma oli jo valmis, eikä se kaivannut uusia luomuksia.

***

Vuoden 2015 juhannusaatto. Ojennan viinipullon yläasteaikaiselle ystävälleni. Istumme joenrannan mattolaiturilla. Taivas hehkuu maidonvaaleana ja käsittämättömänä. En tunne puoliakaan seurueestani, mutta ympärilläni on pelkkiä ystävällisiä kasvoja. ”Susta on tullut ihminen”, ystäväni sanoo.

Tämä on edelleen hienoimpia kuulemiani kohteliaisuuksia.

Voi sanoa minun karistaneen helluntailaistyyppisen uskonnollisuuden yltäni ja sisuksistani kännäämällä ja kirjoittamalla. Samalla lienen imenyt sisääni radikaalia vasemmistolaista ajattelua, löytänyt henkisiä nojapuita ja -tuoleja, joista käsin jäsennellä kokemaani. Oikeistokonservatiivisen ja auktoriteetteihin tai ”perustuksiin” nojaavan kristillisteistisen maailman vähittäinen murtuminen on vienyt minut jonnekin, missä aatteellinen sitoutuminen kohtaa oudon psykoanalyyttisen anarkismin.

Tässä maailmassa olen omillani. Jumalaa ei ole, eikä kristinuskon totuusvaikutus palaudu metafyysisiin tunnustuksiin tai pyhien tekstien auktoriteettiin tai edes uskovaisuuteen.

Valmiissa maailmassa koen edelleen ahdistavaa ja sanomatonta ulkopuolisuutta. On vaikea ymmärtää, kuinka ihmiset voivat yleensä elää. Kuinka on mahdollista olla ajattelematta – vuosia, vuosikymmeniä –, kuinka on mahdollista tämän pakottavan kysymisen – sen, jonka panoksena on elämä ja kuolema (hyväksyi sen tai ei) – sijasta tehdä maailmasta noin vain silkkaa omistamista, antautua rahan tienaamiselle, puhua tuntikausia lomamatkoista, uusista hankinnoista, huonekaluista, sähköpotkulaudoista, merihenkisesti sisustetuista venevajoista, yhdistelmälastenvaunuista, ilmalämpöpumpuista, maisematapeteista, pergoloista, älyjääkaapeista, ällöttävän ultramariininsinisistä kukkaruukuista hautaustoimiston näyteikkunassa, PKO:n uuden ketjuravintolan kerrassaan kelvottomasta naudanfileestä, saunan uudelleenpaneloinnin tuotapikaisesta välttämättömyydestä ja polttavasta tarpeesta irrotella välillä äkkilähtöjen, hotelliviikonloppujen, kylpylälomien, kalaravintoloiden, parisuhteen vuosihuoltojen, alan konferenssien ja seminaarilounaiden jatkojen, tulosvastuustressin nollaamisen, kohoavan jälleenmyyntiarvon ja ikuisen kilpailukyvyn täyttämän ummetuksen merkeissä?

Ehkäpä juuri keskiluokkaistuneen helluntailaisuuden valmis maailma oli se, joka herätti uinuvan anarkiani ja tarjosi kivetyn polun tuon maailman tutkimattomille reuna-alueille, kirjallisuuden marginaaliin ja ajattelun oudoille teille, epävarmuuden seuraamiseen. Oikealle taipuvaisen kristilliskonservatiivin maailma, jonka tunnen hyvin, alkoi lopulta näyttää kovin jäykältä ja tiedon hallitsemalta. Luonnontieteiden kanssa pelehtivä apologetiikka, jonka loogiset pelit aikoinaan vangitsivat haluni ja saivat minut jopa haaveilemaan ammattifilosofin urasta, paljastui kyvyttömäksi ymmärtämään ja erittelemään ensimmäistäkään edes minimaalisesti poeettista sisältöä – ikään kuin maailman ja todellisuuden ydin olisi näyttöön, toistettavuuteen ja kaiken ainutkertaisen (singulaarisen) hylkäämiseen perustuvan diskurssin ulottuvilla; ikään kuin totuus olisi simppeli, maailman ja siitä sanotun vastaavuuteen palautuva ehyt kokonaisuus, josta voi sanoa: tiedän, että p; ikään kuin politiikka olisi vain tylsämielistä intressipiirien välistä rationaalista, organisatorisen tehokkuuden sanelemaa neuvottelua; ikään kuin markkinat ja talous eivät olisi monenlaisten mahtien tyystin keinotekoisia luomuksia, jotka ovat muutettavissa siinä missä massojen haluamisen tavatkin; ikään kuin kansa olisi jotain orgaanista ja olemassa olevaa; ikään kuin identiteetti olisi biologiassamme meihin ohjelmoitu deterministinen systeemi, joka pakottaa maailman luokkajakoiseksi ja hierarkkiseksi… ja niin edelleen.

Keskiluokkainen hengenkulttuurimme (olipa helluntailaista tai ei) on toki vähä-älyistä, mutta sellaistahan kulttuuri ylipäätään on: 98-prosenttisesti typerää ja ikävystyttävää. Haluamatta kuulostaa hypokriittiin nihilismiini tukehtuvalta edgelordilta on sanottava, ettei tämän pitäisi yllättää ketään.

***

En kokenut helluntailaisuudesta eroamista kovinkaan traumaattisena, vaikka juorut ja niitä seurannut hylkäämiskokemus jättivätkin jälkensä. Kun 2015 jätin eroilmoituksen seurakunnalle, tunsin vain vapautumisen ilkikurista iloa.

Silti moni ex-helluntailainen tietää, miltä tuntuu muuttua jostakusta ei-keneksikään. Minulla tämän muutoksen konkreettisimmat vaikutukset näkyivät kirjailijuudessani.

Jos helluntailaispiireissä julkaisee kaunokirjallisen teoksen, on yhteisöllinen julkisuus tässä noin 40 000 helluntailaisen maassa selvä ja taattu. ”Hengellistä kaunokirjallisuutta” julkaisevat helluntailaiskirjailijat voivat luottaa siihen, että ainakin jonkinlaista näkyvyyttä siunaantuu: julkkarit pidetään kotiseurakunnassa mahdollisesti satojen ihmisten yleisölle (esimerkiksi sunnuntaikokouksen eli jumalanpalveluksen yhteydessä), todennäköisesti Ristin Voitto laatii kirja-arvostelun ja usein haastattelunkin. Kääntöpuolena on, että tällainen kirjallisuus on ulkomaailman kannalta käytännössä täysin irrelevanttia. Helluntailaisyhteisö on kuitenkin niin tiivis, että olemisen tuntu säilyy, kiinnostuipa maailma tai ei.

Koska oman kirjallisen debyyttini julkaisu ajoittui vuoteen 2016, en päässyt nauttimaan kuplautumisen eduista. Toisaalta en sellaista kaivannutkaan. Yksikään kristillinen kustantamo ei olisi hyväksynyt ainuttakaan käsikirjoitustani ohjelmaansa – siitä yksinkertaisesta syystä, ettei taiteeni ollut ”kristillistä”, eikä sellainen kiinnostanut minua edes intomielisimpinä helluntailaisaikoinani. Tässä mielessä olin täysin tietoinen ”helluntaikuplasta”, jonka piirissä tuotettua taidetta pidin yleisesti heikkotasoisena. Halusin aina olla ”oikea julkaiseva kirjailija”, en mikään ”Aikamedian kautta julkaiseva kirjoittelija”. Ajatuskin ”tunnistettavasta kristillisestä sanomasta” tuntui helvetin kiusalliselta. Ei taiteen idea ollut viestin tai sanoman välittämisessä; taide oli idea itsessään. Niin uskovainen kuin olinkin, halusin varjella mielikuvitukseni vapautta missionaarisuuden moraalilta. Sama pätee mutatis mutandis nykyäänkin. Vaikka taide on aina yhteiskunnallista ja vähintään potentiaalisesti poliittista, sen sitominen ideologiaan, tunnustukseen tai teologiaan tarkoittaa taiteen epäonnistumista siinä, missä taide varsinaisesti tapahtuu, nimittäin yhteisöllisen fantasian rajoilla. Taiteen taidemaisuus on olennaisesti lävistämistä, puhkaisemista, rajan osoittamista – siksi sillä ei voi olla auktoriteetteja, ei edes tekijänsä tahdossa.

Sama pätee Jumalaan, ihmiseen ja maailmaan. Jos ihminen ja maailma ovat Jumalan taideteoksia – kuten moni helluntailainenkin ajattelee – on aivan olennaista kysyä, mitä tämä tarkoittaa suhteessa Jumalan auktoriteettiin. Mikäli emme saa määritellä ongelmiamme itse, emme voi olla vapaita. Juuri tässä kohdin katseltavaksemme ilmaantuu vasemmistolaisen politiikan kyky ja valmius antaa rajatonta luottoa mielikuvitukselle (joka ei koskaan toimi ilman rajatonta luottoa). Meidän ei tule saada päättää itse vain vastauksistamme, sillä maailma ei ole valmis. Vapaus on vapautta löytää omat kysymyksensä, luoda omat ongelmansa, tehdä mahdottomasta välttämätön. Uudestaan ja uudestaan, sillä maailma ei ole valmis.

Markus Niemi

¹”Ikäkriisistä” puhumalla on helppo sivuuttaa kriisin yliyksilöllinen ja poliittinen ulottuvuus. Kun kolmekymppisen kokema eksistentiaalinen ahdistus määritellään iän tai ”sukupolven” kautta yksilöön palautuvasti, työnnetään näkyvistä monenlaisia mahdollisia tosiasioita kuten esimerkiksi kysymys siitä, onko kolmekymppisten ”ikäkriiseillä” jotain tekemistä yhteiskuntasysteemimme kanssa: systeemin, joka 1990-luvulta lähtien on vähin erin nakertanut työmarkkinoille tulevien mahdollisuudet taloudellisesti vakaaseen tulevaisuuteen ja lupaa enenevissä määrin prekariaattiin vajoamista myös korkeasti koulutetuille. ”Ikäkriisi” voi olla ennen muuta poliittinen kriisi. Tämä ei tietenkään tarkoita, ettei ”ikäkriisissä” voisi olla kysymys myös yksilöllisestä ja eksistentiaalisesta kriisistä. Parhaimmillaankin käsite tuntuu kuitenkin harhaanjohtavalta ja väärin asemoivalta.