Asiantuntijakin möläyttelee

Hannu Lauerma puhuu 29.2.2020 Ylelle antamassaan kommentissa olennaisesta uudehkosta ilmiöstä, internetin vihapuheesta, erityisesti maahanmuuttoon liittyen. Lauerman kommentit ovat isolta osin hyvin paikallaan, mutta yhdessä kohtaa hän astuu oman asiantuntija-alueensa ulkopuolelle ja tulee todennäköisesti tahtomattaan antaneeksi välineitä oikeistopopulisteille ja äärioikeistolle.

Maahanmuuttokeskustelun tullessa isommin päivänpolitiikan kentälle 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen loppupuolella olen saanut selittää useammallekin oman elämänsä Žižekille, miksi netin vihakirjoittelu ei toimi ”höyryjen päästelynä”, jolla vältetään ”tosielämässä” tapahtuvaa väkivaltaa. En ole täysin vakuuttunut, että nämä henkilöt itsekään ovat uskoneet argumenttiinsa, mutta on joka tapauksessa hyvä, että kuuluisa psykiatrian ammattilainen selittää asian: ”Helpotuksen tunne, mikä syntyy joko verbaalisen tai fyysisen aggressiivisen teon yhteydessä, on hyvin hetkellinen. Jos se on tekona tyydyttävä, seuraava aggressiivinen teko, olkoonkin sitten verbaalinen tai fyysinen, on entistä herkemmässä. Näin tapahtuu, koska aggressio ei ole vietti, joka tyydyttyisi samalla tavalla kuten esimerkiksi seksuaalisuus.” Kuten Lauerma tuo esille, itse asiassa lähes kaikkia jollain tapaa poliittisesti motivoituneita väkivallantekoja kouluammuskeluista kansanmurhiin edeltää vertaisryhmän kesken (nykyään usein internetissä) tapahtuva ”vellominen ja kierrosten kiihdyttäminen”. Yleisellä tasolla ”virtuaalinen väkivalta”, oli se sitten vain väkivallan ajattelua tai esimerkiksi elokuvien ja pelien kautta siihen samaistumista, voi ehkäistä aktuaalista väkivaltaa, mutta vain sillä ehdolla, että kuvitellun ja todellisen väkivallan ero ymmärretään selvästi, ja todellista väkivaltaa pyritään vakavasti välttämään. Vihapuheessa puheen kohteena on oikea ihminen, jota uhataan oikealla väkivallalla tai jota pyritään lannistamaan psyykkisesti. Yksikään ihminen, joka pyrkii eroon väkivaltaisista taipumuksista, ei harkitusti lähetä vihaviestejä todellisille ihmisille.

Lauerma on oikeassa myös korostaessaan, että vihapuheeseen puuttumisen täytyisi alkaa sen taustalla olevien motiivien ymmärtämisestä. Vaikka on yleisinhimillinen ilmiö tuomita pahoja tekoja tehneet ihmiset yksioikoisesti ilman pyrkimystä ymmärtää tekoja heidän omasta näkökulmastaan, yhteiskunnallinen muutos ei koskaan tapahdu vain tuomitsemalla. Vastoin monien ihmisten eettistä vakaumusta, esimerkiksi kovemmat vankilatuomiot ilman muita rakentavia toimenpiteitä eivät koskaan vähennä rikollisuutta. Ongelmalliseksi Lauerman näkemykset muuttuvat, kun hän samaistaa rasistista vihapuhetta suoltavien henkilöiden motiivien ymmärtämisen ”siihen kuuluisaan aitoon dialogiin”. Puheenvuoro alkaa saada suoranaisesti masentavia piirteitä, kun Lauerma esittää, että ”tietyt tahot” pyrkivät sensuroimaan asiallistakin keskustelua maahanmuuton tuomista ongelmista.

Todennäköisesti Lauerma ei ole yksinkertaisesti ajatellut riittävän pitkälle lausuntoaan. Huomioitava on myös, että toimittaja on varmasti tiivistänyt ronskilla kädellä Lauerman alkuperäisiä sanomisia. Kun tekstiä käsitellään kuitenkin sellaisena kuin se on, se vesittää tärkeän argumentin tuomalla siihen ”maahanmuuttokriitikoille” ominaisia äänenpainoja. Erityisen haitalliseksi puheenvuoron tekee se, että Lauerma esittää sen ammattilaisen auktoriteetilla. Olisi kiinnostava tietää, mihin Lauerma täsmälleen ottaen viittaa ”tietyillä tahoilla” ja miten maahanmuuttokeskustelun rajoittaminen hänen mukaan täsmälleen ottaen tapahtuu. Tämänkaltaiset asiakysymykset saavat populistin yleensä ottaen joko polttamaan hihansa tai viemään keskustelun naurettaville urille.

Kaikkein sakeimmille äärioikeistolaisille ”tietyt tahot” kattaa koko poliittisen kentän Halla-Ahosta vasemmalle, kun taas useimmiten viitataan epämääräiseen ”äärivasemmistoon”, jolla voidaan tarkoittaa ylipäätään vasemmistoa tai mielikuvaa jonkinlaisesta laajamittaisesta ulkoparlamentaarisesta väkivaltaisesta vasemmistoliikehdinnästä. Tosiasiassa ”maahanmuuttokeskustelun rajoittamisessa” on yleensä kyse siitä, että keskustelua ei suostuta käymään ns. maahanmuuttokriitikoiden ehdoilla. Jos keskustelua tarkastelee maahanmuuttokriittisestä näkökulmasta, esimerkiksi kuuluisa Pohjois-Afrikasta ja lähi-idästä kotoisin olevien ihmisten suhteellisesti 17-kertainen todennäköisyys syyllistyä raiskaukseen Suomessa näyttäytyy ultimatumina, jonka sivuuttaminen on selvästi tosiasioiden kieltämistä. Ilman pakkomiellettä maahanmuuttoon argumentti näyttäytyy taas suhteellisen järjettömänä: on löydettävissä loputon määrä 100-kertaisiakin suhteellisten todennäköisyyksien eroja eri ihmisryhmien välillä koskien erilaisia negatiivisia asioita (esimerkiksi vakavia sairauksia) ilman, että tiettyä ihmisryhmää ajatellaan ”kylmän järjen” nimissä lähtökohtaisesti tämän negatiivisen asian kautta.

Lauerman tapauksessa on vaikea sanoa, mitä hän lopulta täsmälleen ottaen tarkoittaa, mutta joka tapauksessa hänen kommenttinsa toimii hyvänä esimerkkinä siitä, kuinka tieteellisen auktoriteetin tulisi olla äärimmäisen varovainen kommentoidessaan julkisesti omalle alalleen vieraita asioita. Lauerman maine kriminaalipsykologiassa on ansaittu, mutta se ei anna Lauermalle pienintäkään legitimiteettiä yhteiskuntatieteiden alalla. Suuren yleisön silmissä tietysti näillä aloilla ei ole suurtakaan eroa, ja varsinkin omaa mielipidettä tukevat lausunnot hyväksytään kernaasti keneltä tahansa auktoriteetilta.

Olli Pitkänen

Uudenmaan sulun purku ja populismi

Helsingin Sanomat uutisoi opposition arvostelevan Uudenmaan sulun purkamista. Sulun purkamisesta oli kuultu sosiaali- ja terveysministeriötä sekä Terveyden ja hyvinvoinnin laitosta. Koska perustuslain mukaisten perusoikeuksien yleisten rajoitusedellytysten ja valmiuslain välttämättömyyskriteeri ei enää täyttynyt, sulku oli purettava. Sulkua ei olisi saanut jatkaa vain sen mahdollisen hyödyllisyyden perusteella, vaan perusoikeuksien näkökulmasta jyrkän menettelyn alkuperäinenkin edellytys oli nimenomaan sen välttämättömyys.

Perussuomalaisten Jussi Halla-Aho, vähemmän yllättäen, päätyi taas väheksymään perustuslakia ja asiantuntijoiden osaamista. Halla-Aho kommentoi asiaa uutisessa seuraavasti: ”Muutama vuosi sitten julkisessa keskustelussa esiintyi tällainen termi perustuslakitalibanismi. Se on minusta ihan osuva kuvaamaan sellaista ajattelutapaa, jossa takerrutaan lain kirjaimen äärimmäisiin tulkintoihin siinäkin tilanteessa, että se tulkinta on ristiriidassa lain tarkoitusperien kanssa. Ehkä sen voisi kiteyttää niin, että tämä ratkaisu tehtiin ainakin väärillä perusteilla.”

Entisen puolustusministeri Jussi Niinistön esille tuoma termi ”perustuslakitaleban” tarkoitti ilmeisesti hänelle alun perin ”ideologiset tavoitteensa asiantuntijuuden valekaapuun” piilottavia perustuslakiasiantuntijoita. Käytännössä tämä jostain ihmeen syystä elämään jäänyt alun perinkin vaivaannuttava nimitys tarkoittaa milloin mitäkin: lyhyesti sanottua asiantuntijaa, joka tekee työnsä ja kertoo, miten asiat ovat, kun välinpitämätön poliitikko haluaisi ajaa läpi oman kantansa perustuslain sivuuttaen. Tässä merkityksessä sanan käyttämisestä Halla-Ahon kommentissakin oli kyse. Kyseessä on siis vain haukkumasana, jolla nimittää asiantuntijaa, jonka väitteisiin ei osaa vastata oikeilla argumenteilla – populistinen keino luoda mielikuva norsunluutornissa istuvasta omahyväisestä kaiken maailman dosentista, jota ei kannata kuunnella.

Halla-Aho näyttää implikoivan, että lakia olisi nyt tulkittu vastoin sen tarkoitusta. Valmiuslain tarkoitus lukee sen 1 §:ssä: ”– – tarkoituksena on poikkeusoloissa suojata väestöä sekä turvata sen toimeentulo ja maan talouselämä, ylläpitää oikeusjärjestystä, perusoikeuksia ja ihmisoikeuksia – – .” Liikkumisvapaus on perustuslain 9 §:ssä määritelty perusoikeus. Valmiuslain tarkoituksen vastaista siis ei ole huomioida liikkumisvapautta. Perustuslaki on oikeusjärjestyksen kansallisessa normihierarkiassa korkeimmalla ja syrjäyttää tarvittaessa tavalliset lain säännöksetkin, joten liikkumisvapautta ei voisikaan jättää huomiotta.

Valmiuslain 4 §:ssä säädetään toimivaltuuksien käyttöperiaatteista: ”Viranomaiset voidaan oikeuttaa poikkeusoloissa käyttämään vain sellaisia toimivaltuuksia, jotka ovat välttämättömiä ja oikeasuhtaisia 1 §:ssä säädetyn tarkoituksen saavuttamiseksi.” Valmiuslaissa itsessäänkin siis on tiukka välttämättömyyden rajoitus. Yleisemmin, lainsäädäntökäytännön ja oikeustieteen vakiinnuttamat perusoikeuksien yleiset rajoitusedellytykset sisältävät suhteellisuusvaatimuksen: ”Rajoitusten tulee olla välttämättömiä hyväksyttävän tarkoituksen saavuttamiseksi. Jokin perusoikeuden rajoitus on sallittu ainoastaan, jos tavoite ei ole saavutettavissa perusoikeuteen vähemmän puuttuvin keinoin.” (PeVM 25/1994 vp s. 5) Myös valmiuslain 118 §, jossa säädetään liikkumisrajoituksista, sisältää välttämättömyyskriteerin: ”voidaan tilapäisesti – – kieltää oikeus oleskella ja liikkua – – alueella – –, jos se on välttämätöntä ihmisten henkeä tai terveyttä uhkaavan vakavan vaaran torjumiseksi.”

Kuten sanottu, välttämättömyyskriteeri ei enää täyttynyt, joten asia oli sillä selvä. ”Tämä ei ole mielipidekysymys”, totesi oikeusministeri Anna-Maja Henriksson HS:ssa. Tämän toteaminen on varmaankin sitten sitä perustuslakitalebanismia. Jos asiassa olisikin voinut päätyä toiseen ratkaisuun, sekään ei olisi ollut niinkään mielipidekysymys sillä tavalla, mitä oppositio tässä antoi olettaa, vaan juridinen kysymys.

PS:n eduskuntaryhmän puheenjohtaja Ville Tavion mukaan taas hallitus ”– – ryhty[i] siis ylimmäksi perustuslain tulkitsijaksi Suomessa”, ja tästä hän veti analogian Puolan ja Unkarin tilanteeseen. Todellisuudessa perustuslakivaliokunta alun perinkin edellytti sululta lyhyttä kestoa. Huomioiden edellä mainitut seikat ja se, että perustuslakivaliokunnassa äänessä ovat kansanedustajat (mukaan lukien monia perussuomalaisia), ei hallitus, kiinnostaisi tietää, eikö oikeustieteen maisterin koulutuksen saanut Tavio oikeasti tiedä, mistä puhuu, vai esittääkö hän vain tietämätöntä kalastellakseen populistisesti suosiota.

Minkä takia tästä kannatti kirjoittaa? Nämä yksittäiset lausunnot eivät ole poikkeus vaan sääntö. Silmiinpistävää on se, että Halla-Aho vetoaa perusoikeuksiin silloin, kun siltä tuntuu, ja sivuuttaa ne, kun ne eivät omiin tavoitteisiin sovi. Oikeusvaltio kelpaa vain ajoittain: kun siitä on itselle hyötyä. Sananvapauden on oltava absoluuttista ja rajoittamatonta, mutta välillä perusoikeuksia saakin rajoittaa vain, koska siltä tuntuu (esim. tässä tapauksessa). Asiantuntijoiden fakta-argumentit sivuutetaan. Tämä on perussuomalaisten linja.

Perussuomalaisten kannanottojen arvostelu on helppoa ja turhalta tuntuvaa, ja huomiota kannattaisikin suunnata enemmän mm. Kokoomuksen suuntaan. Puheenjohtaja Petteri Orpo nimittäin seuraa Halla-Ahon esimerkkiä: ”Toki yksilönvapaus on tärkeä asia, mutta pidän yksilön oikeutena myös sitä, että suojellaan riskiryhmien ja heikoimmassa asemassa olevien terveyttä.” Riskiryhmien ja heikommassa asemassa olevien terveyden suojeluhan oli sulun tarkoitus, jota kukaan ei ole tavoitteena missään vaiheessa kyseenalaistanut. Purussa kyse ei ollut tämän tavoitteen kyseenalaistamisesta, vaan siitä, että vaadittu välttämättömyysedellytys ei täyttynyt. Julkinen valta kun ei saa rikkoa lakia. Pakko oli vain päästä politikoimaan. Samantapainen lähestymistapa kokoomuksella on ollut esim. Al-Hol-kysymyksen suhteen, mutta ei siitä sen enempää tässä yhteydessä. Lyhyesti sanottuna kokoomus on viime aikoina pelannut populistien peliä perus- ja ihmisoikeuskysymyksissä, ja se on huolestuttavaa. Keskustankin riveissä tällaista on tehty, esim. tässä Uudenmaan sulkua koskevassa asiassa ja Al-Hol-asiassa. Esimerkkeinä tästä toimivat Mikko Kärnän lausunnot kummassakin.

Monien päättäjien perustuslain, perusoikeuksien ja asiantuntijalausuntojen väheksyminen – siis ei kriittinen kommentointi, vaan väheksyvä sivuuttaminen – on asia, josta kaikkien tulisi olla huolestuneita. Perusoikeuksien ja asiantuntijatiedon merkitys korostuu kriisitilanteissa, ja oikeudellisen punninnan tarvetta ei voi sivuuttaa olankohautuksella.

Veikko I.

Kirja-arvostelu: Timo Hännikäinen: Ilman

Olen välillä törmännyt vasemmistolaisten tuttavieni taholta kummeksuntaan siitä, miksi luen Timo Hännikäisen teoksia. Itse asiassa olen tainnut lukea kaikki hänen teoksensa. Hännikäinen on erinomainen kirjoittaja ja huolimatta usein provokatiivisesta tyylistään ja joistain äärioikeistolle ominaisista harhaisuuksistaan hän esittää aika ajoin täysin vakavasti otettavia kriittisiä huomioita vasemmistosta. Lyhyesti sanottuna, Hännikäinen on suomalaisen äärioikeiston harvoja varsinaisesti luku- ja kirjoitustaitoisia henkilöitä. Tällaisena hän on myös yllättävän merkittävä mielipidevaikuttaja, minkä takia häntä on täysin perusteltua kommentoida ennakkoluulottomasti mutta kriittisesti.

Linjalleni uskollisena luin myös Hännikäisen viimeisimmän teoksen Pyhä yksinkertaisuus, joka käsittelee ”tarkoitus pyhittää keinot”- tyyppisen ajattelun historiaa. Tällä kertaa teosta voi pitää itse asiassa melko varauksetta hyvänä, jos kohta viimeisessä luvussa lähtee huolella lapasesta, kun Hännikäinen liittää muutamat mediassa esille nostetut MeToo-liikkeen ylilyönnit totalitaarisen kommunismin ilmianto- ja synnintunnustusseremonioihin. Voittopuolisesti positiivisesta kokemuksesta inspiroituneena otin työn alle uusintapainoksen alun perin 2009 ilmestyneestä teoksesta Ilman. Uusi painos on pidetty muuten ennallaan, mutta siihen on liitetty Hännikäisen lyhyt esipuhe sekä Tenho Kiiskisen täydellisen yhdentekevät ja rasittavat jälkisanat (ylipäätään Kiiskinen vaikuttaa lähinnä Hännikäiseltä ilman kirjallisia lahjoja tai kiinnostavia ideoita). Mikä teoksesta sitten tekee kiinnostavan? Ilman pitää sisällään kaksi suhteellisen erillistä tasoa: toisaalta se on deskriptiivinen ja hyvinkin henkilökohtainen kuvaus tietyntyyppisen miehen vastentahtoisesta selibaatista, toisaalta teos käsittelee liberalismin laajenemisesta seksuaalisuuden piiriin. Kummankin teeman pitäisi sinänsä olla melko varauksetta vasemmistolaista kiinnostavia, mutta luonnollisesti Hännikäinen sotkee palettia muullakin kuin maineellaan, joka itse asiassa oli vielä tämän teoksen julkaisun aikaan aivan siedettävä.

Sanotaan näin, että cis-miehestä poikkeava, seksuaalisuuden suhteen itsensä rampautetuksi kokeva henkilö ei helposti löydä paljoa kehuttavaa tästä teoksesta. Eivät varmasti löydä kaikki heteromiehetkään, mutta jos pystyy samaistumaan 90%:sti Hännikäisen kuvaukseen siitä, miltä vastentahtoinen selibaatti tuntuu sivistyneestä itsetietoisesta heteromiehestä, niin tilanne on todennäköisesti toinen. Esimerkiksi minulla, toisin kuin Hännikäisellä, joka sentään pääsi seksin makuun jo teininä, tämä asia otti aikansa 25-vuotiaaksi asti. On lähes itsestään selvää, että seksin puute fyysisenä asiana ei vielä tee kenestäkään ihmisestä onnetonta; jos seksuaalisuudessa olisi kyse pelkästään biologiasta, useimmat ihmiset kehittäisivät itsensä itsetyydytyksen mestareiksi ja olisivat täysin tyytyväisiä. Junteinkin naistenmies kuitenkin kaipaa (usein osin tiedostamattaan) edes jonkinlaista henkistä yhteyttä seksikumppaneihinsa. Jatkuvassa seksin puutteessa intensiivinen fyysinen tunne yhdistyy herkimpiin tunne- ja älyllisen elämän alueisiin, mikä käytännössä väkisinkin vääristää ihmisen suhdetta seksiin ja vastakkaiseen sukupuoleen ylipäätään. Mikäli tämän kokemuksen vielä kanavoi tavalla tai toisella sitä ylläpitävään ajatusmaailmaan, kyseessä voi olla todellinen umpikuja.

Vaikka Hännikäisen naisvihaa on liioiteltu, teoksessa on toki myös perustavanlaatuisia ongelmia. Ensinnäkin, vaikka naisten on todellakin objektiivisesti katsoen paljon helpompi saada seksiä kuin miesten, tästä ei seuraa koettua ”etulyöntiasemaa” naisille. Niin sanotuissa kehitysmaissa ruoan ja veden puutteessa elävät ihmiset ovat monien tutkimusten mukaan jopa onnellisempia kuin länsimaiset keskivertoihmiset. Tyytyväisyys omaan tilanteeseen riippuu hyvin pitkälti omasta viiteryhmästä eikä mistään objektiivisesti mitattavista tekijöistä. Toisekseen, naisten seksinpuute eroaa keskimäärin kvalitatiivisesti miesten vastaavasta. Yhdistäviäkin tekijöitä toki löytyy: kokonaisvaltainen psykofyysinen jännitystila, joka kehittyy helposti varsinaisiksi mielenterveysongelmiksi, vastakkaisen sukupuolen (tai miksei saman) ajatteleminen korostetusti seksin kautta, omaan itseen kohdistuva inho, ja viime kädessä koko elämän typistyminen seksinpuutteen ympärille. Hännikäisenkin mainitsema Kreetta Onkelin teos Beige kuvaa äkkiseltään uskottavan tuntuisesti naisnäkökulmaa aiheeseen, vaikka kyse onkin fiktiivisestä teoksesta.

Hännikäinen huomaa sinänsä oikein keskeisimmän eron miesten ja naisten kokeman seksinpuutteen ja sen aiheuttamien itsetunto-ongelmien välillä:
”Miehellä seksuaalinen syrjäytyminen tuottaa laajempaa sosiaalista syrjäytymistä, sillä naiseton mies saa häviäjän leiman. Ja mikä pahinta, leimaa on kannettava hiljaa, protestoimatta ja myötätuntoa odottamatta.” Sekä miehillä että naisilla seksuaalisesti hyljeksityksi tulemiseen liittyy sosiaalista häpeää, mutta ilmiö on voimakkaasti sukupuolittunut. Oletko koskaan tavannut naista, jota pidettäisiin ”luuserina” siksi että hänellä ei niin sanotusti käy flaksi? Naisilla pikemminkin liian ”kevytkenkäinen” asennoituminen seksiin tuottaa yhä tänä päivänä usein sosiaalista hyljeksintää. Miehellä seksinpuute johtaa usein aivan eri tavalla kokonaisvaltaiseen psyykkiseen ja sosiaaliseen pahoinvointiin. Yllä olevassa lainauksessa Hännikäinen tosin epäsuorasti liioittelee seksinpuutteen ”ulkoa päin” tulevaa sosiaalista leimaa – tiedän myös miehiä, jotka eivät ole tehneet tästä asiasta itselleen elämää suurempaa ongelmaa, eivätkä he tällöin myöskään ole tulleet muulla tavoin sosiaalisesti erityisen syrjityiksi.

Hyväntahtoisesti lukien Hännikäinen puhuukin nimenomaan omakohtaisesta kokemuksesta – jos väheksyy itseään, tällä on eri tavoin taipumusta tuottaa väheksyntää myös muiden taholta. Vaikka seksinpuutteen kaikkein myrkyllisimpinä koetut puolet ovat suurelta osin ”itse aiheutettuja”, tulisi asiassa nähdä myös olennainen rakenteellinen puoli. Havainnollistaakseni mitä tarkoitan, naisten ulkonäköpaineiden kohdalla ainoastaan kovan linjan oikeistolaiset sanovat, että lain mukaan jokainen saa näyttää miltä haluaa, ja loppu on kiinni vain itse kunkin omasta psyykestä. Juuri tällä tavoin tavataan kuitenkin ajatella niiden miesten kohdalla, jotka ajautuvat hyvinkin vahvasti kulttuurimme ohjaamana sellaiseen itsetuhoiseen ajatusmalliin, jota Hännikäinen teoksessaan kuvaa. Samalla päästäänkin Hännikäisen teoksen ydinongelmaan.

Vaikka Hännikäinen irtisanoo itsensä ”miesasialiikkeestä”, hän jakaa lähestymistavassaan olennaisesti samat ongelmat. Tällaisen ajattelutavan mukaan feminismi on tasa-arvon viemistä ”liian pitkälle”, jolloin siis miehet jäisivät jo alakynteen. Hännikäisen ero miesasialiikkeeseen on, että hän ei itse asiassa pyri edes näennäisesti ajamaan tasa-arvoa, vaan on huolissaan vain siitä, että maskuliinisuus on joutunut liian ahtaalle. Sekä Hännikäisen että miesasialiikkeen mukaan kuitenkin olennaisin ongelma miesten (erityisesti seksuaalisessa) syrjäytymisessä on feminismi. Ajatus on suunnilleen seuraava: feministit ovat kulttuurisesti hallitsevassa asemassa ja he ovat saaneet monet miehet häpeämään täysin terveitä maskuliinisia piirteitään ja tapojaan. Toisaalta, koska selkeät sukupuoliroolit ovat sekä Hännikäisen että miesasialiikkeen mukaan biologiaan vahvasti pohjaava fakta, heidän mukaan feministitkin lopulta arvostavat seksuaalisessa mielessä ns. perinteisiä miehiä, jolloin tietyn miesjoukon seksuaalinen syrjäytyminen on erityisen sapekasta. Samat feministit, jotka kritisoivat perinteistä miehisyyttä, kuitenkin valitsevat seksikumppaneikseen juuri tällaisia miehiä.

Logiikka ei nähdäkseni ole aivan sataprosenttisen pielessä. Feministit, kuten minkä tahansa aatteen edustajat, ovat ihmisinä taipuvaisia yksipuolisiin tulkintoihin, ristiriitoihin ja tekopyhyyteen. On selkeä tieteellisestikin osoitettu tosiasia, että ”keskimääräisen” naisen on monin verroin helpompi löytää sekä satunnaista seksiä että parisuhteita verrattuna vastaavaan mieheen (jos kohta vanhemman iän myötä tilanne tasoittuu huomattavasti, ellei käänny peräti ympäri). Hyvin usein Hännikäisen kirjaa koskevissa kommenteissa tätä faktaa ja sen välitöntä seurausta – siis sitä, että naisilla on tässä mielessä keskimäärin seksuaalista valtaa miehiin nähden – pidetään lähtökohtaisesti tuulesta temmattuna väitettä. Kenties asiaa ei lopulta niinkään kiistetä, mutta ylipäätään analogiaa markkinoihin pidetään vääristyneenä tulokulmana; ovathan seksi ja parisuhde ilon ja onnen asioita, joista minkäänlaista kyynistä laskelmointia harjoittavat vain kusipäät, jotka eivät ansaitsekaan läheisyyttä. Näin voi kuitenkin ajatella vain sellaiseen ihmisryhmään kuuluva henkilö, jolla seksi- ja parisuhdeasiat tosiaan menevät enemmän tai vähemmän luontevasti nousuineen ja laskuineen. Kun ”omana itsenään oleminen” ja tavallinen ystävällisyys kanssaihmisiä kohtaan eivät vaan millään johda seksiin, on taas mahdoton olla huomaamatta, seksuaalisuuteen jos johonkin kuuluu myös rakenteellisia valta-aspekteja, eikä pelkästään siinä mielessä, että ”jokainen mies on potentiaalinen raiskaaja”.

Kuten moni viisas on esittänyt, jokainen vaarallinen valhe vaatii pienen osan totuutta toimiakseen. Kun tarkastellaan isossa kuvassa mitä feminismi on aikaansaanut ja pyrkii edelleen viemään eteenpäin miehiä koskien, se on kylläkin lisännyt vähemmän suosittujen miesten mahdollisuuksia seksiin ja parisuhteisiin vapauttamalla ennennäkemättömällä tavalla naisten seksuaalisuuden toteuttamista. Naisten seksuaalinen valta ei ole yksinkertainen nollasummapeli, jossa enemmän mahdollisuuksia naisille tarkoittaa vähemmän mahdollisuuksia miehille. Naisten seksuaalisen käyttäytymisen sääntelyn vapautuminen ei tarkoita yksiulotteisesti naisten seksuaalisen vallan lisääntymistä miehiin. Hieman yksinkertaistaen se tarkoittaa naisten vallan lisääntymistä niissä asioissa missä heiltä on ennen hyvin epäoikeudenmukaisesti puuttunut valtaa: ytimellisimmin itsemääräämisoikeudessa (muistutan lukijoita, että raiskaus avioliitossa kriminalisoitiin vasta 1990-luvulla). Sen sijaan Hännikäistä ja toki myös itseäni kiinnostava aspekti – missä mielessä naisilla on seksuaalista valtaa ikään kuin miesten yli – on tuskin ainakaan yksioikoisesti lisääntynyt feminismin saavutusten myötä. Ennen tietysti mies saattoi lain turvin raiskata vaimonsa tämän kieltäytyessä seksistä, mutta sopii kysyä, kenen mielestä tämä on miehellekään ainakaan lopulta tyydyttävä skenaario. Feminismin ansiosta naisten seksuaalisesta käyttäytymisestä on poistunut iso osa sitä vaikeatulkintaisuutta ja ”pelaamista”, joka siihen stereotyyppisesti liitetään, sillä siihen ei ole enää välttämätöntä tarvetta, kun avoimemmasta suhtautumisesta seksiin ja aloitteen tekemiseen ei enää sanktioda ainakaan samassa määrin. Kun naisten on sallittua toteuttaa vapaammin seksuaalisuuttaan, tämä tarkoittaa enemmän mahdollisuuksia myös vähemmän suosituille miehillä. Lisäksi on hyvä muistaa myös se, että kaikki naisetkaan eivät ole seksuaalisesti erityisen suosittuja. Näiden naisten minäkuvasta feminismi on poistanut paljon häpeää ja mahdollistanut siten uskalluksen aloitteisiin tai ainakin niihin vastaamiseen.

Kaikille miehille ei edelleenkään löydy ketään, mutta nykyisessä tilanteessa kyse on tällöin yleensä pään sisäisistä ongelmista, sen verran moninaista ja runsasta ”tarjonta” on nykyään – maallakin on mahdollista lähestyä ihmisiä internetin kautta. Ansiokkaimmillaan Hännikäisen teos on juuri päänsisäisiä ongelmia kuvatessaan – tässä kohtaa harva kirjoittaja uskaltaa yhtä paljon. Ylipäätään Hännikäinen tekee ansiokasta työtä nostaessaan miesten seksuaalista syrjäytymistä ilmiönä esiin, mutta ratkaisuja hän etsii aivan väärästä suunnasta. Hännikäinen on sentään rehellinen pitäessään vanhakantaisia sukupuolirooleja ja avioliittoinstituution voimakasta roolia parempina kuin nykyaikaista seksuaalista vapautta. Sen sijaan – sivuuttaen nyt argumentin vuoksi naisten oikeudet täysin – on vaikea nähdä, miten heikossa asemassa olevat miehet muka tällöin menestyivät nykyistä paremmin. Omaisuudella ja asemalla on tietenkin voinut korvata ulkonäköä ja sosiaalisia taitoja, mutta sama pätee edelleen. Ennen taas avioliiton ulkopuolelle jääneen muutenkin epäsuositun miehen mahdollisuudet ovat olleet varmasti vielä nykyistä huonommat.

Hännikäinen löytää toki joitain monille feministeille sokeaksi jääneitä pisteitä, mutta ilakoi löydöstään aivan liikaa. Monen feministin on todellakin vaikea samaistua miehen, ennen kaikkea ”luuserimiehen” näkökulmaan seksuaalisuudessa, mutta vastaavaan rajoittuneisuuteen törmää kaikkialla missä on ihmisiä. Mitään erityistä feminismin petollisuutta Hännikäinen ei kykene osoittamaan. Sitä paitsi, monet feministit myös ymmärtävät seksuaalisen vallan moninaisen luonteen eivätkä typistä sitä vain miesten naisiin kohdistamaan valtaan ja väkivaltaan. Anna Kontulan kirja ”Tästä äiti varoitti” toimii yhtenä hyvänä esimerkkinä (Kontulalta kannattaa lukea koko lailla mitä tahansa muutakin, esimerkiksi ”Näkymätön kylä” -kirjassaan Kontula kirjoittaa itsensä hyvin konkreettisesti likoon laittaen puhtaasti miesten maailmaan kuuluvista ongelmista rakennusalan siirtotyöläisyydessä).

Olisi naiivia ajatella, että seksistä voitaisiin jossain vaiheessa saada ongelmaton hauskanpidon väline samaan aikaan kun siihen kuitenkin liitetään usein jossain mielessä jopa jotain pyhää, missä taas ristiriidat ja vaara eivät ole koskaan kaukana. Miesten ja naisten intressiristiriidat ovat tuskin kuitenkaan aivan niin suuria kuin Hännikäinen tuntuu ajattelevan, sillä osa niistä nousee muutettavissa olevista yhteiskunnallisista rakenteista. Itsetietoisen henkilökohtaisen kuvauksen lisäksi Ilman avaa keskustelua yleensäkin harvemmin asiallisesti keskusteltuun ilmiöön, mutta liikkuu kriittisellä hetkellä täsmälleen väärään suuntaan. Feminismin ja ylipäätään modernin yhteiskunnan vastustamisen sijaan katse pitäisi kääntää ennen kaikkea siihen, mitä miesten seksuaaliset rooliodotukset saavat aikaan erityisesti niissä miehissä, jotka eivät kykene tai halua täyttää näitä odotuksia. Hännikäinen on toki kulttuurikonservatiivisuudessaan jossain määrin systemaattinen, eikä näe rooliodotuksissa sinänsä mitään väärää. Sillä enemmistölle, joka pitää seksuaalisuuden vapautumista lähtökohtaisesti hyvänä asiana, huomion pitäisi kääntyä siihen, mitkä rakenteelliset tekijät aiheuttavat miesten seksuaalista syrjäytymistä.

Kuten todettu, feminismi ei siis todellakaan ole syy miesten seksuaaliseen syrjäytymiseen. Päinvastoin, se tarjoaa välineitä tilanteen muuttamiseen paremmaksi sekä naisten estoja poistamalla että osoittamalla maskuliinisuuden (itse)tuhoisia puolia. Kuitenkin sukupuoliero on osittain biologiaankin pohjaava tosiasia, eikä seksuaalinen valta typisty feministien tyypillisesti käsittelemiin miehisen vallan muotoihin. Seksityön tapaan naisten seksuaalinen valta on monille feministeille hankala teema käsitellä neutraalisti ja siksi aiheen ymmärtämiseen tarvitaan mieslähtöistä tulokulmaa, joka ei suhtaudu lähtökohtaisen vihamielisesti feminismiin mutta ei myöskään ota annettuna, että kaikki miesten kokemat ongelmat ratkeavat pelkästään maskuliinisuuden kriittisellä analyysillä ja siitä johdetuilla toimilla. Hännikäisen teosta voi sen perustavista ongelmistaan huolimatta suositella kovanahkaisille ihmisille, jotka ovat kiinnostuneita miesten seksuaalisesta syrjäytymisestä. Kunnollinen kattava ja neutraali analyysi aiheesta odottaa kuitenkin tekijäänsä.

Olli Pitkänen

Nationalismi Pekka Ervastin mukaan

Ihmiset ovat hukassa, niin me olemme aina olleet. Aineeseen hukkuneita. Itsekkäitä. Me etsimme juurevaa elämää, henkisyyttä, kenties merkitystä. Usein vielä vääristä asioista. Etsimme itseämme muista. Me saatamme luulla löytäneemme korkeamman minuuden pinnallisesta identiteetistä. Tai saatamme ajatella, että tämä on hyvä maa ja se on meille suotu. Pitäkäämme siitä siis kiinni. Tämä ylpeys maasta on vain näennäistä, sillä siihen on versonut muitakin tekijöitä. Pelosta, kateudesta ja ylimielisyydestä kasvaa ajatus. Tämä ajatus on muotoutunut sananlaskuksi: ”Kell’ onni on, se onnen kätkeköön”. Sillä, koska onni on rajallista, ovat muualta tulleet ja tulevat ihmiset taisteleva siitä.

Suomalainen okkultisti ja teosofi Pekka Ervast (1875-1934) selittää asian siten, että ihminen aineeseen langenneena on menettänyt yhteytensä korkeaan minäänsä, tosi-itseensä sekä omaan tehtäväänsä samalla tavalla kuin kansan puhe peittää allensa deevan, siis kansallishaltian äänen. Okkultismi, toiselta nimeltään salatiede, on siitä merkillinen asia, että vaikka painotuksia on monia, tietynlainen akateeminen eksakti käsitteiden määrittely voi tuntua johtavan vain uusien käsitteiden syntyyn eikä siten avaa kokonaisvaltaista merkitystä.

Sen sijaan ehdottaisin enemmän taiteellista herkkyyttä lukijan lähestyessä Pekka Ervastin sekä yleisesti okkultismissa käsiteltyä termistöä. Kuitenkin lyhyt käsitteiden avaus saattaa raottaa hieman sitä maailmaa, jota okkultisti yrittää sanoillansa selittää.

Okkultistin puhuessa korkeammasta minästä on kyse sellaisista ihmisen aspekteista, jotka ovat hänessä mutta persoonan ylittäviä. Pekka Ervastin ajattelussa ”deeva” on enkeli, korkeampi henkiolento ja jumaluus, johon ihminen voi saada yhteyden ja käydä keskusteluja. Ervastille Suomen deeva on Väinämöinen, joka omaa myös Kristukselle tyypillisiä piirteitä, ja hänen olemassaolonsa voi havaita mm. kansan aurassa, jota fyysillisessä maailmassa voimme havainnoida Ervastin mukaan mm. kansanlaatuna ja kulttuurieroina. Käytännössä käytössä olevat käsitteet saattavat tuntua hieman ambivalenteilta, sillä suoraa erotusta ei ole tehty esimerkiksi yksilön ja kollektiivin ylipersoonalliseen henkiolentoon vaan ne ovat samaa, mutta ilmennyksiltään eriäviä. Tämän vuoksi tarvitaan myös mielikuvituksen voimaa ja taiteellista käsityskykyä.

Mehän elämme nyt aikakautta, jona osa tutkijoista kirjoissaan ovat kyseenalaistaneet suomalaisuuden käsitteen, ettei ainakaan mitään tosisuomalaisuutta ole olemassa. Suomi, tuo ruotsia äidinkielenään puhuvien akateemikkojen idea, josta muodostui sosiaalinen konstruktio. Suomalaisuus perustuu keksittyyn ajatukseen, ”kuviteltuun yhteisöön”, johon tunnemme silti uskonnollis-emotionaalisesti kuuluvamme. Ajatus viinaan menevästä metsämiehestä, jolle luonto on mukamas tärkeä — voisi olla myös toisin, mutta kansakunnat tarvitsevat itselleen syntyäkseen aina tarinan, jonka varassa levätä, kasvaa ja kehittyä.

Kirjassaan Uudestisyntyvä Suomi Pekka Ervast kuitenkin uskoo tähän suomalaisuuden ideaan ja pitää mm. Lönnrotin, Snellmanin ja Runebergin ideoita deevaan kytkeytyvinä jumalallisina visioina. Deevan henki tulee ilmi näkemyksenä siitä, että tällä kansalla olisi jokin tehtävä ja täyttymys toteutettavana. Olkoonkin nykyihmiselle konstruktio, mutta Ervastille kansallishaltian äänestä toteutettu idea.

Ervastille Suomen kansallishaltia, siis ihmisen korkeampi minä, on Väinämöinen, jota hän nimittää Kristuksen seuraajaksi. Ervastille siis Kalevalan runot ennustaisivat kristinuskon tulon jälkeen Väinämöisen paluuta. Kansallishaltia on kuitenkin sitoutunut työssään kansanhenkeen eikä voi itsenäisenä toimijana vaikuttaa yksilöihin tai heidän tehtäväänsä.

Ervast kuvailee ihmisen tehtävää ja itsenäisyyttä seuraavasti: ”Tämä tapahtuu sillä tavoin, että kansan yksilöt tuntevat yhdessä, että heillä on jokin tehtävä maailmassa, yhteinen tehtävä. Se tekee kansat itsenäisiksi. Suomen kansa tulee henkisesti itsenäiseksi niin pian kuin yksilöt heräävät siihen tuntoon, että heillä on yhteinen tehtävä maailmassa. Me elämme tässä maailmassa Suomen kansana sitä varten, että me toisimme jotakin tiettyä sisäisestä maailmasta näkyviin tähän näkyvään maailmaan. Jokaisen ihmisyksilön korkein kutsumus on tulla auttajaksi. Mikä on jokaisen kansan kutsumus? Ei riitä se, että me Suomen kansana olemme saavuttaneet ulkonaisen itsenäisyyden. Meidän täytyy myös saavuttaa henkinen itsenäisyys siinä mielessä, että ymmärrämme yhteisen tehtävämme elämännäyttämöllä”. (Suomen henkinen itsenäisyys 6.12.1931)

Ervastin ajatus kansansielusta tuo eittämättä mieleen Platonin ideaopin, josta ajattelu on mahdollisesti saanut alkunsa. Elämme itse kuitenkin erilaisessa yhteisössä. Platon, kuten monet muut antiikin kreikkalaiset, eli kansallisvaltion sijaan kaupunkivaltiossa. Ajatuksen paikoilleen jämähtäneestä sielusta voisi toki haastaa, ja nähdä sielun olevan jatkuvasti liikkessä kohti itseään. Ervast oli myös oman aikansa lapsi: puheet nationalistiseen henkeen siitä, kuinka ulkomailla tuntee itsensä vieraaksi ja oman kansansa erikoiseksi, saattavat matkusteluun tottuneelle maailmankansalaiselle tuntua nyt eriskummallisilta. Pääteesinä hänellä tuntuu kuitenkin olevan okkulttisesti selittää eri maiden ja kansojen ”auraa” — eli arkijärjellä selitettynä erilaiset tavat, ympäristö jne. synnyttävät erilaisia kulttuureja, käytäntöjä.

Kuitenkin teosofialle ominaisella tavalla ja Jeesuksen vuorisaarnan eettisestä sisällöstä ammentaen Pekka Ervastin ajattelusta voisi päätyä johtopäätökseen, että ennen kaikkea suomalaisuus ei ole hänelle päämäärä vaan porras kohti elämän lähdettä, joka sammuttaa janomme. Ervastin ajatus lienee ollut nationalismin hengen mukaisesti, että olemme erilaisuudessammekin yhteneväisiä, ja heimoista kansoihin päästyämme voisimme saavuttaa henkiolennoiksi tullessamme kansainvälisen hengenheimolaisuuden. Kuten Ervastin ilmaisee, suomalaisuus ei tule ilmi yksilössä vaan yhdessä, kansana. Suomalaisuus voi olla kansallishaltian ilmentämää vain kokonaisuutena.

90-luvun laman aikana ja jälkeen saavutimme jonkinlaisen kulminaatiopisteen, yhtenäiskulttuurin sekä talouspolitiikan muutoksen. 2000-lukua muistellaan globalisaation aikakautena, jolloin kirkasotsaisimmat puhuivat kansallisvaltion ja kansallisuuksien hälvenemisestä ja lopulta häviämisestä. Kuitenkin nationalismi on taas tekemässä paluutaan. Keskiöön ovat nousemassa sotien ja ilmastokatastrofien myötä myös pakolaisuus ja maahanmuutto, vaikka molemmat ovatkin jo vanhoja asioita Suomen historiassa.

Hieman aiempaa tarkastellen vuosikausia Ruotsin alamaisena, vuosikausia Venäjän alamaisena. Syntyy ajatus suomalaisuudesta. Sisällissota. Teollisuuden nousu ja yhtenäinen kansa. Talvi- ja jatkosota. Tämä kansa on tosiaan kärsinyt paljon vuosisatoja, mutta uudet tuulet puhaltavat.

Kun maailma on internetin myötä muuttunut globaaliksi ja kansallisvaltioiden rajat häilyvät, voi jo yksin se vieraannuttaa ihmisiä. Kyse onkin okkultistisessa mielessä tarpeellisesta kitkasta, jota ihmiskunta tarvitsee kehittyäkseen. Suomalaisina ja globaalisti ihmisyhteisön edustajina olemme siis haasteen edessä. Muistakaamme kuitenkin Ervastia: ”Meillä on jokin tehtävä, sanokaamme, täällä Euroopassa, jokin henkinen tehtävä. Ei se tehtävä, joka Jumalan kädestä tulee, ole ulkonaisessa maailmassa sotimista ja valloittamista. Sen me saamme alemmilta olennoilta.” (Suomen henkinen itsenäisyys 6.12.1931)

Suomalaisuuteen uskovan ihmisen kanssa voin toki yhtyä siihen, että jostakin suomalaisuuden menetyksestä saattaa olla kyse. Onhan meillä internettiä, big macia, kiinalaisia ravintoloita. On big band -orkestereita, Hollywood-elokuvia ja mustia pilottitakkeja, joissa lukee tekstiä englanniksi jostakin skandinaavisen mytologian jumalhahmosta. Kaikki tämä minun kalevalaisessa Suomessani, jota kaitsee kansallishaltia Väinämöinen! Kirjoittaja itsekin kaipailee muinaisia aikoja, jolloin parrakkaat miehet veisasivat syntyjä syviä ja yleisö haltioissaan lankesi loveen ja pyhä luontoyhteys oli vielä tallella. Niin. Olisipa edes jotain pyhää!

Kenties suomalaisuuden syvintä olemusta loukataan tällä hetkellä sillä, että osa näistä menneitä haikailevista ei haikailekaan takaisin minun runonlaulanta-Suomeani, vaan ihmeellistä 50-luvun ”Fantasialandiaa” 100% valkoisuudella. Sibelius kirjoittakoon Finlandiansa uusiksi. Orkesteriksi käyköön vaikka Vapaudenristi. Rock. Suomalaisempaa asiaa ei olekaan, paitsi ehkä neo-folk. (Paitsi ettei tässä taida ollakaan lopulta kyse suomalaisuudesta?)

Kun sitten vielä joku päätyy perustelemaan kulttuurillaan, kristinuskolla tai ”juutalaiskristillisillä arvoillaan” eettisesti epäinhimillistä politiikkaa, niin muistuttaisin heitä lukemaan pyhää kirjaansa ja tutustumaan uudelleen evankeliumeihin ja vuorisaarnaan sekä siihen, mistä kristillissosiaalisuudessa todella on kyse. Tekopyhyyden viittaan pukeutuneista farisealaisista kirjoittaminen kun on jo niin nähty juttu. Eikä etnonationalismikaan ole mitään muuta kuin globaalia valkoista ylivaltaa. Hankkia nyt ”fasistisiin herätyskokouksiinsa” ulkomaalaisia puhujia, jonka jälkeen sitten pohtia pienissä piireissä suomalaisuuden kriteerejä.

Ei meidän tarvitse tehdä suomalaisuudesta temppelipalatsia, kun vähäpätöinen maja, perhe, työ ja elämä, jota rakastaa, olisi jo tarpeeksi, mitä voi pyytää. Mitään muuta emme tarvitse. Kuitenkin antautumalla vihalle antaisimme rakkautemme pois, ja meiltä se pois otettaisiin. Vihalle, väkivallalle, pelolle ja toiseuttamiselle perustuva politiikka ei voi tarjota muuta kuin murhetta, kyyneliä ja palavia soihtuja. Suosittelisinkin ihmisiä ja toimijoita pohtimaan omakohtaisesti, mikä onkaan ihmisen tehtävä tällä maaperällä. Siispä esitän hartaan toiveen ja heitän sen teosofisesti ikään kuin eetteriin: Mikä on siis oleva yhteinen tehtävämme?

Ervast maalailee ihanteitaan vapauden, veljeyden ja yhdenvertaisuuden nimissä ja kuvailee sosialismin hengen mukaisesti Suomea, jossa ei ole köyhyyttä eikä katkeruutta rikasta kohtaan. Maata, jossa jokaisella on kuitenkin riittävät perusedellytykset reiluun ja hyvään elämään. Väkivallattomuuden ihanteen lisäksi Ervast pitää jo edellä mainittua rakkautta tärkeänä tekijänä ihmisen toiminnassa. Tosisivistynyt ihminen ei ole yliopistosivistyksellään tai varakkuudellaan, siis ulkoisesti, sivistynyt, vaan sisäisesti rakkaudellaan, joka sanskritin kielisenä buddhi-terminä tarkoittaa tosimielessä ”älyä”. Toki hän vaatii ”enkelten kieltä” (Raamattu 1.Kor 13) puhuvia käyttämään taitojaan, kunhan se tehdään rakkaudella.

Miten hienoja tekoja voisivatkaan suomalaiset ajatusten ja käsien kautta tehdä, jos osaisimme rakastaa. Tavoitteellisesti Ervastin mukaan suomalaisen ihmisen tie olisi kehittyä teosofian mukaisesti henkiseksi olennoksi, jolla olisi äidinrakkauden tavoin kyky rakastaa itseään suuremmin ja ponnistaa kohti ykseyttä: ”Se on laadultaan äidin rakkauden kaltainen, mutta se kohdistuu eroituksetta kaikkiin ihmisiin ja eläviin olentoihin, riippumatta esim. rodun tai kansallisuuden rajoituksista. Deeva on vapaaehtoisesti valinnut jonkun kansan omakseen ja huolenpitonsa esineeksi, mutta tämä ei merkitse, että hän olisi „riidassa” tai „vihassa” minkään muun kansan tai sen johtavan enkelin kanssa. Hänen sydämeensä mahtuu vain rakkaus.” (Uudestisyntyvä Suomi, Pekka Ervast, 1924. s.65)

A. Westman

Huonoa käytöstä vai huonoa politiikkaa?

Tommi Nieminen käsitteli avoimessa kirjeessään Helsingin Sanomissa 16.2.2020 kansanedustajien puheen sisällön, sävyn ja tyylin raaistumista. Hän peräänkuuluttaa ”poliittista aikuisuutta”, jonka näkee monien eduskunnassa unohtaneen, ja ilmaisee huolensa siitä, miten niin moni kansanedustaja on avoimesti ilmaissut ihannoivansa väkivaltaa. Sormensa Nieminen osoittaa osaa perussuomalaisia kohti, mutta vain osaa: ”Ilmiössä ei ole silti kyse koko perussuomalaisesta puolueesta”, hän kirjoittaa.

Niemisen kirjoitus on erittäin tervetullut tässä poliittisessa tilanteessa, ja hänen pääväitteensä on tietenkin helppo allekirjoittaa. Tekstiä silti vaivaa tietty liiallinen optimismi ja varovaisuus, jonka voi tässä asiassa nähdä vaivaavan laajemmin myös mediaa. Nieminen nostaa esimerkeiksi perussuomalaisten Ano Turtiaisen, Juha Mäenpään, Jussi Halla-Ahon, Laura Huhtasaaren ja Veikko Vallinin yksittäiset puheet ja teot. Nieminen toteaa: ”Ilmiössä ei ole silti kyse koko perussuomalaisesta puolueesta.” Vaikka Niemisen mainitsemat yksittäiset lausunnot ja teot ovatkin jo itsessään surullisia, lapsellisia ja häpeällisiä, ilmiö on perussuomalaisessa puolueessa laajempi kuin mitä tekstistä ilmenee.

Siinä, missä useat kansanedustajat kyllä ”käyttäytyvät poikkeuksellisen epäkypsästi”, epäkypsyys ei ole tarpeeksi kuvaava sana perussuomalaisten politiikan jyrkälle äärioikeistolaisuudelle, joka näkyy koko puolueen toiminnassa jo puolueohjelmasta lähtien. Osin on kyse radikaalioikeistolaisuudesta, osin palingenesiaa haikailevasta fasismista, osin jostain muusta, mutta joka tapauksessa perussuomalaiset yksinkertaisesti on määritelmällisesti äärioikeistolainen puolue. Onkin huvittavaa, että puheenjohtaja Halla-Aho väittää tekevänsä pesäeron perussuomalaisten nuorten yksiselitteiseen fasismiin – hän kun on itsekin todennut: ”Oikeastaan kukaan perussuomalaisissa ei halua monietnistä tai -kulttuurista Suomea, mikä näkyy johdonmukaisesti myös ohjelmassamme ja kaikessa käytännön toiminnassamme.” Halla-Aho siis itse selvästi toteaa, ettei halua Suomessa olevan eri etnisyyksiä edustavia ihmisiä.

Kun Turtiainen sanoi rikokseen kehottamisesta tulleen tuomionsa olevan ”tässä porukassa – – vain sulka hattuun”, hän oli oikeassa. Eduskuntaryhmän puheenjohtaja Ville Tavio kommentoi tätä toteamalla: ”On itsestään selvää, että lakia pitää noudattaa. Sen pitäisi olla kaikille selvää.” Tämä on pelkästään huvittavaa, sillä perussuomalaiset ovat osoittaneet toistuvasti halveksuntaa sekä oikeusvaltioperiaatetta, perustuslakia että kansainvälistä oikeutta (etenkin ihmisoikeussopimuksia) kohtaan. Siinä vaiheessa, kun puolueessa todellakin saa suosiota eikä sanktioita – sulan hattuun – ihmisarvoa halveksuvalla ja monissa tapauksissa myös rikollisella toiminnalla, ei voida puhua vain ”keskenkasvuisesta käytöksestä”. Se on toki keskenkasvuista, mutta myös paljon traagisempaa. Tavio kommentoi Niemisen avointa kirjettä yllätyksettömästi vastuuta vältellen, ja hänen vastauksestaan olisikin riittänyt yksi lause: ”Rapatessa roiskuu ja tekevälle sattuu.”

Nieminen nostaa asiallisemmin politiikkaa tekevistä perussuomalaisista esille Arja Juvosen, Jari Ronkaisen ja Lulu Ranteen. Populismi kuitenkin on lähinnä poliittisen keskustelun häiriköintiä. Ranteen jokellus sateenkaariliputuksesta (perusteluinaan mm. ilmeisesti valikoivasti kiinnostavat perustuslaki ja kansainväliset sopimukset) ja Ronkaisen totuudenvastainen höpinä toimivat esimerkkeinä tästä. Niemisen mukaan puolue ”esittää kysymyksiä, joista on mielekästä käydä debattia”, ja näinä kysymyksinä luettelee humanitaarisen maahanmuuton asteen, vastuun kantamisen ilmastonmuutoksesta ja EU:n ja Suomen itsenäisyyden suhteen. Pitää paikkansa, että näistä on mielekästä keskustella. Keskustelu olisi vielä mielekkäämpää, jos perussuomalaiset eivät häiriköisi sitä valheilla, väärinymmärryksellä ja yksinkertaistuksilla.

Nieminen toteaa: ”– – populismi on mahdollista, vaikka poliitikko ei laskisi ihmisenä olemisen rimaa.” Tämä pitää sikäli paikkansa, mutta jos ei puhuta ihmisenä olemisen ja kunnioittavan käytöksen rimasta vaan yhteisten asioiden hoitamisesta, puheen sisältö lienee tärkeämpää kuin sen tyyli. Perussuomalaisten puolueelle ne ovat tosin sama asia, koska populismi on kirjava retoriikan umpisolmu, joka kätkee sisäänsä vain tyhjyyttä – ja tunkkaista pölyä.

Niemisen kirjoitus käsittelee hyvin sitä, mitä se käsittelee: kunniatonta ja vastuutonta käytöstä ja mahdollisuutta parempaan. Tämän käytöksen sijaan huomio tulisi kuitenkin suunnata pikemminkin vielä enemmän siihen, mitä siitä seuraa, kuka sen hyväksyy, ketä se palvelee ja mitä se todellisuudessa tarkoittaa.

Veikko I.

Vegaanihaaste ei haasta kapitalismia

Oikeutta eläimille (OE) on puoluepoliittisesti sitoutumaton eläinoikeusjärjestö. Eläinten oikeuksien puolustaminen on erittäin tärkeää ja kannatettavaa toimintaa. Sitoutumattomuus on kuitenkin kaksipiippuinen juttu: se madaltaa kynnystä suhtautua järjestöön ennakkoluulottomasti, mutta näyttää samalla vaikeuttavan ongelman ytimeen pureutumista suorasanaisesti.

Näkyvin osa järjestön toimintaa on eläintuotannon ja teurastamoiden olojen paljastaminen eli toiminnallaan järjestö toki kamppailee elinkeinoelämän etuja vastaan. Siitä huolimatta järjestö tuntuu välttävän eläinoikeusongelmien juurisyihin paneutumista viestinnässään. Ongelma havainnollistuu OE:n tammikuisessa somepäivityksessä:

”Kuolleisuudesta puhuminen voi tuntua erikoiselta – ovathan kaikki tiloille tulevat tiput olemassa ainoastaan kasvaakseen ja kuollakseen ihmisten lihanhalun vuoksi.”

Tämä väittämä saa tilanteen kuulostamaan siltä, että kuluttajat olisivat syypäitä lihateollisuuden olemassaoloon. Ongelma on kuitenkin paljon syvemmällä kuin ihmisten ruokatottumuksissa; jos lihanhalun sijaan puhuttaisiin rahanhimosta, niin oltaisiin jo lähempänä totuutta. Nykyisissä kapitalistisissa yhteiskunnissa eläinteollisuutta ei pyöritetä kuluttajien, vaan elinkeinoelämän ehdoilla. Valtioiden ja eturyhmien tukemat suuryritykset tekevät kaikkensa ohjatakseen ihmiset syömään mahdollisimman paljon lihaa eikä tilannetta voi korjata syyllistämällä kuluttajia lihateollisuuden olemassaolosta.

Lihateollisuus on kannattavaa bisnestä niin kauan kuin ihmiset syövät lihaa, ja ihmisethän syövät lihaa niin kauan kuin sitä pakkosyötetään heille. Lihaa tuputetaan meille ovista ja ikkunoista. Markettien hyllyt ovat pullollaan lihaa ja muita eläinperäisiä tuotteita. Markkinoinnilla sekä muulla mielipidevaikuttamisella meidät ehdollistetaan hyväksymään eläinten riistäminen. Lihan hinta pidetään niin alhaisena, että monelle sekaruokavalio on ainoa taloudellisesti kestävä vaihtoehto.

”Ratkaisu on kulttuurin ja elämäntapojen muutos eläinystävälliseen suuntaan. Ehdit vielä mukaan tammikuun Vegaanihaasteeseen. Samalla meidän on muutettava lakeja ja yritysten toimintaa, jotka voivat vaikuttaa tätä muutosta nopeammin eläinten asemaan.”

Kannustan itsekin kaikkia lopettamaan lihan ja muiden eläinperäisten tuotteiden syömisen, jos olosuhteet sen vain sallivat. Ongelma on kuitenkin syvällä yhteiskuntarakenteissa eikä kasvissyönti tai vegaanius korjaa sitä. Valtiot sekä niiden muodostamat kansainväliset yhteisöt ja elinkeinoelämän toimijat päättävät suurilta osin, mitä kuluttuja suuhunsa pistää. Täten on välttämätöntä tähdätä laajojen yhteiskunnallisten ja systeemisten muutosten tekemiseen, jotta eläinteollisuus nykymuodossaan saadaan lakkautettua.

Oikeutta eläimille tekee tärkeää työtä oikean asian puolesta, mutta ainakin viestinnässä olisi vielä parannettavaa. Niin eläinten kuin ihmistenkin oikeuksien polkeminen on kapitalismiin sisäänleivottu ilmiö. Pitkällä tähtäimellä olisi elintärkeää pitää eläinten oikeuksien puolustamisen kärkenä lakien ja yritysten toiminnan muutokseen kohdistuvia toimenpiteitä, kuten selkeää kapitalismin vastaista aktivismia ja retoriikkaa. Kulttuurin ja elämäntapojen muutos suuressa mittakaavassa on mahdollista vain, jos asioista puhutaan niiden oikeilla nimillä.

Kalle Koskivirta

Kirja-arvostelu: Pilvikädet (M. A. Meretvuo)

Satanismi ja kauhukertomukset kuuluvat yhteen, koska satanismia tosissaan harjoittava ihminen tuntee lähes väistämättä jossain vaiheessa elävänsä kauhukertomusta. Hän kulkee kohti tavanomaisen ja hyväksyttävän reunaa pelko oppaanaan: mene sinne, minne normit ja itsesuojeluvaisto kieltävät menemästä. Olisi liioiteltua, muttei kaukaa haettua, määritellä satanismi pyhyyden etsimiseksi kauhusta. Yksi perustavimmista inhimillisistä vastareaktioista voi muuttua satanistilla vihkijäksi.

Aiemmin esoteriaa käsittelevää asiakirjallisuutta julkaisseen Marko Meretvuon esikoisromaani Pilvikädet ilmentää tällaisen paradoksaalisen hengellisyyden luonnetta selkeästi — tökeröyteen saakka. Teos on black metallia proosamuodossa: raakaa, ehdottomuudessaan usein kömpelöä porautumista psyyken pimeimpiin kerrostumiin. Lakoninen kertojanääni jauhaa väkivalta- ja kauhukuvaston taustalla kuin hellittämätön blast beat, ja koko teos särisee huolittelemattomuuttaan kuin nollabudjetilla äänitetty demonauha. Musiikkivertausta tukee myös teoksen ja sen kirjoittajan äärioikeistolainen poliittinen agenda – onhan black metal -musiikki viime vuosina assosioitunut yhä useammassa tapauksessa äärioikeistolaisiin näkemyksiin.

Pilvikäsien juoni on yksinkertainen. Yksinäinen nuorimies kokee ympäröivän yhteiskunnan vieraaksi ja haaveilee epämääräisestä yli-ihmisyydestä, minkä puuduttavalta varastotyöltään ehtii. Hänen muistissaan on usean vuoden ajalla — lähtien lapsuudessa nähdystä painajaisesta — aukkoja, jotka vaikuttavat jotenkin liittyvän hänen kotipaikkakunnallaan samoihin aikoihin tehtyihin henkirikoksiin. (Tältä osin Pilvikäsien pohjana ovat tositapahtumat, nimittäin Tampereen seudun vuosien 1991-96 edelleen selvittämättömät surmatyöt.) Yrittäessään selvittää menneisyyttään nimetön päähenkilö omistautuu selkouniharjoituksille, jotka hän uskoo avaimeksi myös mainittuun yli-ihmisyyteen. Tästä eteenpäin, päähenkilön eristäytyessä asuntoonsa täysin, Pilvikädet ei etene niinkään tapahtuma- vaan kuvasarjana.

Meretvuon hahmottelemaa initiaatiopolkua vaikuttaa inspiroineen erityisesti Order of Nine Angles -tyylinen niin sanottu perinteinen satanismi. Tämä ilmenee Pilvikäsissä ihmisuhrauksen teeman korostumisena sekä poliittisen ekstremismin ja hengellisyyden yhteenkietoutumisena. ONA-vaikutteita huomaa myös useissa pienemmissä yksityiskohdissa, kuten Nexion-nimisessä bändissä, jossa päähenkilö kertoo kavereidensa soittaneen. ONA:lainen natsistis-okkultistinen ”uusi maailmanjärjestys”, jossa kristinuskon, humanismin ja — kuinka ollakaan — juutalaisuuden rappiollinen vaikutus ”arjalaisiin” on pyyhitty pois, ikään kuin häilyy Pilvikäsien lopun tuolla puolen. Päähenkilön saavutettua itsevihkimyksen, johon selkouniharjoitukset tähtäävät, hänen roolejaan terroristina ja satanistikilvoittelijana on mahdotonta enää erottaa toisistaan. Loppuratkaisu, jossa päähenkilön muisti palautuu — jossa vatsaa vääntävä kauhu muuttuu ekstaattiseksi riemuksi ja itsevarmuudeksi, Saatana rakastetuksi — on koko kirjan tunnelman kannalta olennainen. Kerronnan ”teinimäinen” imu johtaa juuri siihen, mitä palavasieluiset teinit etsivät: kohtaloon. Tullessaan siksi, mikä aina on ollut, päähenkilö myös saa kaipaamansa ikkunan ”ei-kausaaliseen”, ajan ulkopuoliseen maailmaan.

Sinänsä se, että esoteerissävytteisen kaunokirjallisen teoksen keskiössä on näin sakeasti ajatteleva tyyppi, ei tietenkään ole ongelmallista tai edes erityisen outoa. Pilvikäsiä on kuitenkin vaikeaa tarkastella yksinomaan vetävänä kertomuksena, jossa sattuu olemaan vaarallinen — ehkä, joillekin, vaarallisuudessaan kiehtova — päähenkilö. Teos nimittäin kehystää päähenkilönsä ajattelun tavalla, joka on selvästi poliittisesti tarkoitushakuinen. Lisäksi esoteerisilla alueilla liikkuvan tekstin luonteeseen kuuluu, ettei sen aihetta voi täysin erottaa itse tekstistä — että esimerkiksi väkivaltaa ihannoiva teksti on ainakin potentiaalista väkivaltaa — että sydämen pohjasta kuviteltu on tietyssä mielessä totta. Tällaisen kummallisen kuuloisen, maagiseksikin kutsutun ajattelun pohjalla esoteriassa nimittäin operoidaan.

Äärioikeistolaisuudella ja okkultismilla on — ainakin pinnallisesti arvioiden — paljon yhteistä esimerkiksi vahvojen antimodernististen virtaustensa osalta. Jostain syystä näiden aatesuuntien risteämispotentiaali on korostunut erityisesti 1900-luvun puolivälin jälkeen, siinä missä esoteeriset liikkeet, leimallisimmin teosofia, assosioituivat aiemmin tyypillisesti vasemmistolaisempaan henkeen. Kaikkein tärähtänein, arjalaisesta galaktisesta imperiumista uneksiva uusnatsismi vetoaa lisäksi erityisen luontevasti satanisteihin, jotka päinvastaisista puheistaan huolimatta suhtautuvat usein aatteeseensa yhtä törpösti kuin fundamentalistikristityt omaansa ja jäävät siten vastustamansa reaktiivisen orjamoraalin vangeiksi.

Äärioikeistolaiset poliittiset teemat esitellään Pilvikäsien alkupuolella päähenkilön arjen kuvauksen lomassa. Pimeyden voimille omistetut rituaalit ja muu kauhukuvasto sekoittuvat loskaiseen lähiöankeuteen: pussikaljapaikkoihin ja iltapäivälehtien selailuun R-kioskilla. Vaikutelma on paikoin vähemmän sulava, mutta toisaalta on myönnettävä, että teoksen Oikeassa Mediassa arvioinut Tenho Kiiskinen osuu naulan kantaan huomauttaessaan, että jos päähenkilö olisi todellinen ihminen, juuri näin hän kirjoittaisi. Esimerkiksi rahan valtaa, terrorismia ja myötätunnon (tai tässä tapauksessa pikemminkin myötätunnottomuuden) oikeaa roolia käsittelevät pohdinnat muodostavat ikään kuin poliittisen ajattelun pikakurssin, jonka tarkoitus on kietoa satanismi ja natsismi tiukasti yhteen.

Erityisesti Meretvuon muun tuotannon sekä julkilausumien — kuten Sarastuksessa julkaistun haastattelun — valossa vaikuttaa selvältä, että Pilvikäsien taustalla on merkittäviltä osin halu radikalisoida jo valmiiksi ”modernin” suhteen vastahankaan ajattelevia okkultisteja (ja/tai raottaa maallisille äärioikeistolaisille maailmankuvaa, jossa Jumalan olemassaolo tekee kaikesta sallittua). ONA:laiseen perinteeseen teos sopii sikälikin hyvin, että ryhmän jäsenet ovat ennenkin julkaisseet ”opetustarinoita”, joissa äärimmäisten ajatusmaailmojen käytännön toteuttamista tutkitaan kaunokirjallisuuden keinoin. ”Louhi-looshin” julkaisemaan ”traditionaalista satanismia” edustavaan, poliittis-hengelliseen eksteremismiin avoimesti kannustavaan 21 polkua pimeyden valtakuntaan -pamflettiin on selviä yhteyksiä, kuten fiksaatio mainittuihin Tampereen seudun henkirikoksiin.

Tällaisen satanismin tapauksessa on vaikea välttyä mielikuvalta keskenkasvuisista, jotka ryntäävät pitämään messua Hitlerin kunniaksi yksinomaan siksi, että se on kiellettyä. Ei tällä tavoin vapaudu laumamoraalin kahleista, vaan niihin sotkeutuu yhä tiukemmin määrittelemällä itsensä niiden vastustamisen kautta. Samoin käy Kadotetun paratiisin Saatanan, jonka kehittynyt yksilöllisyys ja häilyvä amoraalisuus litistyvät ahtaaksi fanatismiksi heti, kun hän neljännessä kirjassa lopullisesti asettaa pahan hyväkseen: ”Evil, thou be my Good.” Tällaisessa maailmassa ei ole tilaa lucifeeriselle korkeuksiin kurottelulle vaan ainoastaan typerälle hyvyydelle ja typerälle pahuudelle. Vähemmän yllättäen ONA:n perinteessä keskeinen rooli on ihmisuhrauksella (”culling”, karjanhoito), jonka ilmeinen rooli on ilmentää ulkomaailmalle äärimmäistä pahuutta: katso, et ainakaan ole kuten he, joten sinun täytyy olla arvokas. Myös Pilvikäsien päähenkilö vakuuttelee niin väsymättömästi olevansa erityinen, ”yksi harvoista heränneistä”, että pahimmista itsetunto-ongelmistaan päässyttä lukijaa lähinnä surettaa hänen puolestaan.

Haittaako tällainen aatteellinen epäkypsyys Pilvikäsiä kirjallisuutena? Tekeekö päähenkilön — ja tässä tapauksessa samalla kirjoittajankin — ajattelun pinnallisuus teoksesta esteettisesti vähemmän tyydyttävän? Yhtäältä tekee mieli vastata kieltävästi. Pilvikädet vedonnee jollain tasolla lähes jokaiseen, joka on tietäen tai tietämättään harjoittanut satanismia — sen verran todentuntuisia sen painajaiskuvat rosoisuudessaan ovat, sen verran käsinkosketeltavaa päähenkilön ahdistus. (Kotoisuus on ehkä tärkein yksittäinen positiivinen määre, jonka henkilökohtaisesti teoksen maailmaan liitän.) Toisaalta on selvää, että näin huonosti varsinaista esoteriaa ymmärtävällä ”esoteerisella” teoksella on merkittävät heikkoutensa myös taiteena. Koomisena asetelmana se, että Saatanan yli-ihmiseksi voitelemaa pimeyden prinssiä huolettaa maahanmuuttajien määrä lähiöissä, voi toimiakin, mutta kun huoli tarkoituksella esitetään olennaisena osana hengellisyyttä, ei lukija enää naura kirjan kanssa vaan kirjalle. Filosofismielisiä lukijoita, joita satanisteista luulisi löytyvän, myös vaivannee nietzscheläisen itsensä ylittämisen ja karkeimpien mahdollisten ”luonnollisten viettien” idealisoiminen samaan hengenvetoon. Jos tyhmyys olisi yksinomaan päähenkilön, ei kriitikolla olisi sen suhteen mitään valittamista, mutta kun kirjoittajakaan ei onnistu kohoamaan sen yläpuolelle, on kyseessä yksinkertaisesti huono, siis myös esteettisesti vajavainen ajattelu.

On sääli, että Pilvikäsien kaltaisen, omalla tavallaan hienon teoksen takana on niin paljon pikkumaisuutta. Kuvauksena eräästä satanistin ”henkisen elinkaaren” mahdollisesta vaiheesta teos voisi olla — ja tietyin varauksin onkin — todella osuva.

Vieraileva kirjoittaja

Self-helpiä ratkaisuksi varallisuuseroihin

(Toim. huom. teksti on laadittu jo kuukausia sitten, mutta aihe on edelleen ajankohtainen.)

Roope Lipastin Ylelle 8.8.2019 kirjoittama kolumni Yhteiskunnan syy muistuttaa monella tapaa hiljattain kommentoimaani Jari Tervon kolumnia. Lipasti aloittaa kolumninsa kahvilassa kuuntelemastaan keskustelusta, jossa nuori henkilö kertoi ystävälleen terapeuttinsa käskeneen häntä täsmällisempien neuvojen sijaan yksinkertaisesti aikuistumaan. Kyseisen kommentin seurauksena mainittu henkilö oli melko luonnollisesti vaihtanut terapeuttia. Lipasti myöntää, että mainitun kaltainen kommentti ei sovi ammattimaisen terapeutin toimintaan, mutta se oli kuitenkin poikinut Lipastille nerokkaan oivalluksen: aikuistumista tulisi ehdottaa paljon useammin ratkaisuna erilaisiin yhteiskunnallisiin ongelmiin. Oivallisena esimerkkinä Lipasti ottaa esille vaatimuksen opiskelijoiden kesätoimeentulosta. Lipastin mukaan vaatimus on sinänsä ymmärrettävä, sillä ”kaikki me haluamme itsellemme etuja ja nallekarkkeja”, kuten hän asian ilmaisee. Lipasti jatkaa: ”Itseäni häiritsee tämänkaltaisissa kärjistyneissä nykykeskusteluissa se, että harvoin esitetään minkään ongelman ratkaisuksi sitä, että ihmiset ottaisivat hiukan enemmän vastuuta itsestään. Siis muutkin kuin opiskelijat laittaisivat sen somen kiinni ja keskittyisivät hallituksen haukkumisen sijaan päivän askareisiin sekä parisuhteeseensa.”

On kohtuullisen naurettavaa puhua ”nallekarkkina” muutenkin ylivoimaisesti pienituloisimman kansanryhmämme vaatimuksesta toimeentuloon kesän ajalle. Pelkällä opintotuella ei ole enää aikoihin ollut mahdollista elää edes erittäin niukasti; on käytännössä pakko tehdä vähintään osa-aikaista työtä samanaikaisesti. Opintotukea myönnetään ainoastaan hyvin tiukasti määritetylle tavoiteajalle, joka voi venyä minkä tahansa satunnaisen itsestä riippumattoman syyn kuten vähänkin vakavamman sairastumisen takia. Lipasti-paralle itselleen ei kukaan ollut tosin huomannut kertoa hänen opiskeluaikanaan, että ”opintolainaa kertyy niin naurettavan pieni summa, että ikinä elämässä ei sen jälkeen ole ollut niin vähän lainaa”. Parikymmentätuhatta euroa on luonnollisestikin taskurahaa, mitäpä moisesta huolehtimaan. Kolumnin suurin ongelma on kuitenkin samanhenkinen kuin mainitsemassani Tervon kirjoituksessa, tosin sillä erolla, että triviaalilla huomiolla paistattelun sijaan Lipasti ei ylipäätään esitä mitään selkeää väitettä. Siinä missä on selvää, että mikä tahansa ideologia, esimerkiksi sosialismi, voidaan omaksua niin totaalisesti, ettei kunnolliselle kritiikille jää sijaa, Lipasti vaikuttaa tulkitsevan minkä tahansa yhteiskunnallisen kritiikin oireeksi aikuistumattomuudesta. Lipastin mukaan syy omiin ongelmiin langetetaan yhteiskunnan niskoille ja ”ratkaisun pitäisi tulla yhteiskunnalta valmiina kääretorttuna: että ota tosta, siinä on kermavaahtoakin välissä”.

Luonnollisestikaan Lipasti ei väitä, että kaikki yhteiskuntakritiikki on jonkinlaista henkilökohtaisten ongelmien projisointia, sillä tällöin sama pätisi myös hänen omaan kolumniinsa. Hän ei kuitenkaan erottele millään tavalla, millainen kritiikki on perusteltua ja milloin pitäisi vain aikuistua. Ainoa esimerkki, jonka Lipasti tarjoaa jälkimmäisestä, on vaatimus opiskelijoiden kesätoimeentulosta. Kuitenkin lähes millä tahansa tavalla ajateltuna tämä vaatimus on kaikkea muuta kuin tyhjänpäiväistä nillittämistä, jopa siinä nykyisestä hyvin kaukana olevassa tilanteessa, että valtiolla ei yksinkertaisesti olisi varaa sijoittaa enempää opiskelijoihin. Vaikuttaa siis hyvin vahvasti siltä, että Lipasti haluaa Tervon tavoin ainoastaan esiintyä viisaana setänä, joka ymmärtää, että ei pidä olla liian idealistinen, vaan hyväksyä elämän raa’at tosiasiat.

Olli Pitkänen

Itsestäänselvyyksiä ja tyhjää pätemistä

(Toim. huom. teksti on laadittu jo kuukausia sitten, mutta aihe on edelleen ajankohtainen.)

Jari Tervo kirjoittaa 4.8.2019 Helsingin sanomien kolumnissaan Kun luovuin haihattelemasta vallankumousta, helpotuin sellaisella otteella ja sellaisesta aiheesta, että se saa melko varmasti valtaosan suomalaisista nyökyttelemään päätään pieni ymmärtävän ivallinen hymy huulillaan. Tervon mukaan sosialistinen järjestelmä ajoi Venezuelan alas huolimatta kansalaisten kyvykkyydestä ja mittavista luonnonvaroista. Tervo ei kuitenkaan ainoastaan väitä, että historiallinen todistusaineisto osoittaa sosialistisen järjestelmän kehnouden, vaan otsikon mukaisesti selittää sen nykyistä kannatusta vankkumattomalla ideologisella uskolla siihen, että maailman vääryydet voitaisiin parantaa äkillisellä vallankumouksella. Tervo viittaa heti aluksi myös omaan nuoruuteensa, jossa hän piti Che Guevaraa Jimi Hendrixin kaltaisena sankarina – kunnes hän aikuistui ja ymmärsi lakata haihattelemasta vallankumousta.

Huolimatta sen tunnepohjaisesta vetovoimasta kolumnissa on oikeastaan täsmälleen yksi jollain lailla oikeaan osuva idea, ja sekin on niin triviaali, että Tervo olisi yhtä hyvin voinut tuhertaa syväluotaavan psykologisen analyysin siitä kuinka kylmät kelit täytyy hyväksyä kesähelteiden jälkeen, vaikkei se hyvältä tuntuisikaan. Nimittäin, on tietenkin olemassa Tervon kuvaama ”Che Guevara t-paitaan pukeutuva” ihmisryhmä, joka on aatteen palon sokaisema siinä määrin, että he sivuuttavat suoralta käsin minkä tahansa kritiikin. Kuten Tervo mielestään nokkelasti asian ilmaisee nykyajasta: ”T-paitaiselle miehelle comandante symboloi luultavasti samoja asioita, Hendrixiä lukuun ottamatta. Mutta koska aika on nyt toinen, argentiinalainen ammattisotilas lienee edistänyt paidankantajan mielestä myös pasifismia, veganismia ja intersektionaalista feminismiä. Kuolleet sankarit edustavat asioita, joita heidän elävät palvojansa käskevät.” Tässäkään kohta Tervo ei katso aiheelliseksi huomauttaa – tai ehkä hän ei ole tullut ajatelleeksi asiaa ylipäätään – että sama pätee mihin tahansa aatteeseen, ei ainoastaan sosialismiin.

Tästä päästäänkin ydinongelmaan Tervon kolumnin ja vastaavien kannanottojen taustalla: nykyinen kapitalistinen maailmanjärjestys ja talousliberaali politiikka nähdään ideologisesti neutraaleina siinä missä mikä tahansa niitä haastava voima nähdään ”ideologisena”. Puuttumatta edes siihen kuinka äärimmäinen yksinkertaistus on syyttää Venezuelan nykyistä tilannetta yksinomaan sosialistisesta ideologiasta, Tervo ei keskustele lainkaan siitä, mitä kapitalistinen järjestelmä on aiheuttanut maailmanlaajuisesti. Kourallinen ihmisiä omistaa yhtä paljon kuin koko maailman loput 6 miljardia ihmistä yhteensä ja luonnonvaroja käytetään kiihtyvällä tahdilla ilmastonmuutoksen edetessä koko ajan nopeammin. Kun Tervon kaltaisilta ihmisiltä kysytään kapitalismin ja kasvavan kulutuksen suhteesta, vastaus on tyypillisesti täsmälleen sama kuin mistä he syyttävät sosialismin kannattajia: realiteetit eivät aivan vielä ole kohdillaan, mutta idea on virheetön. Toisin sanoen, nykymuotoinen kapitalismi ymmärretään vielä puutteellisena, mutta tulevassa todellisessa muodossaan kapitalismi voi yhdistää jatkuvan talouskasvun, ihmisten ja eläinten hyvinvoinnin sekä ekologisen kestävyyden.

Jokainen ymmärtää, että suhteellisen läheisessä tulevaisuudessa tapahtuu väistämättä jyrkkiä muutoksia totuttuun maailmanjärjestykseen. Ei vaadi suuria älynlahjoja oivaltaa, että mitään helppoa vallankumouksellista patenttiratkaisua ei ole olemassa. Toisin kuin Tervo antaa ymmärtää, hyvin harva ihminen uskookaan näin. Sen sijaan siinä missä sosialisti sentään pitää yllä jonkinlaista toivon horisonttia tarvittavasta radikaalista muutoksesta, vakaumuksellisella natsillakin on tarjota enemmän kuin mitä Tervon mukanokkelalla setämiesmussutuksella.

Olli Pitkänen

Mistä Hamarassa on kyse?

Miksi perustaa jälleen uusi vasemmistohenkinen verkkolehti sen sijaan, että liittäisi voimansa jo vakiintuneisiin toimijoihin? Eri kirjoittajien motivaatio ja fokus Hamaraan osallistumisessa voivat vaihdella paljonkin, ja näin on suotavaakin olla. Päätoimittajana itselleni keskeisin syy löytyy kuitenkin tarpeesta vastata väitteeseen vasemmiston niin sanotusta kuplautumisesta, sekä siltä osin kuin kyse on tahallisista tai tahattomista virhetulkinnoista että siltä osin kuin väitteessä on mahdollisesti perää. Lähes miten tahansa arvioiden useimpien suomalaisten olisi jo pelkästään oman edun tavoittelun nimissä (puhumattakaan ilmastonmuutoksen kaltaisista valtavan suurista viime kädessä kaikkia koskettavista kysymyksistä) järkevintä äänestää vasemmistolaisen politiikan puolesta. Suomalainen puoluekenttä kokonaisuudessaan liikkuu kuitenkin kaiken aikaa oikealle. Osa syistä vasemmiston alamäkeen on vasemmistosta itsestään kohtuullisen riippumattomia: esimerkiksi suuret mediat ovat voittopuolisesti oikeistolaista agendaa ajavien tahojen hallussa ja vasemmistolaisilla toimijoilla on käytettävissään murto-osa rahaa oikeistolaisiin verrokkeihinsa nähden. Kaikesta huolimatta olisi todellisuuden kieltämistä väittää, että vasemmisto itse viestii parhaalla mahdollisella tavalla tavoittaakseen uusia ihmisiä.

Moni arvomaailmaltaan periaatteessa täysin vasemmistomielinen ihminen ei halua assosioida itseään vasemmistoon, mikä voi näkyä paitsi äänestyskäyttäytymisessä ehkä vielä olennaisemmin yleisemmällä kulttuurisella tasolla. Ei ole lainkaan yhdentekevää, millä nimikkeellä ihmiset haluavat kuvata toimintaansa ja tavoitteitaan. Käsitykset siitä, millainen todellisuus ylipäätään on, rakentuvat sosiaalisesti. Sosiaalisen vuorovaikutuksen keskeisin väline taas ovat sanat ja käsitteet. Ei ole olemassa yhtäkään sosiaalista liikettä, joka ei olisi aluksi määrittänyt tavoitteitaan ja usein myös identiteettiään sanallisesti. Itse koen, että ”vasemmisto” on edelleen paras käsite kuvaamaan sellaisia ihmisten ylivoimaisen enemmistön periaatteessa kannattamia ideoita kuin lopettaa kehityskulku jossa varallisuus maailmassa kertyy koko ajan pienemmälle joukolle, taata kaikkien ihmisten osallistumiskyvyn mukaiset mahdollisuudet mielekkääseen työhön tai sen puuttuessa riittävään sosiaaliturvaan, tehdä riittävän radikaaleja rakenteellisia toimia ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi ja pyrkiä siihen, että kukaan yksilö ei tule syrjityksi ikänsä, sukupuolensa, uskontonsa tai seksuaalisen suuntautumisensa perusteella. Huolimatta termin monenlaisista negatiivisista assosiaatioista, ei vasemmistolaisuutta parempaakaan käsitettä ole helppo löytää. ”Humanismi” kattaa huomattavasti positiivissävytteisemmin monia samoja teemoja mutta on käsitteenä liian yleinen; ei olisi rehellistä väittää, etteikö oikeistolaisia yhteiskunnallisesti tuhoisia kehityskulkuja ajava henkilö voisi kuitenkin olla humanisti jossain sanan olennaisessa merkityksessä.

Hamaraa voi siis pitää hengeltään nimenomaan vasemmistolaisena julkaisuna, mutta ei erityisen ahtaassa mielessä. Sivuston artikkeleista vähemmistö tulee olemaan varsinaisesti poliittisia. Kyse on enemmänkin metapolitiikasta, poliittisiin kysymyksiin suoremmin tai epäsuoremmin liittyvistä psykologisista, sosiaalisista ja kulttuurisista ilmiöistä, joita valtaosa ihmisisistä ei osaa usein mieltää lainkaan ”poliittisiksi”. Olen henkilökohtaisesti vakuuttunut siitä, että olennaisimmat poliittisen ilmapiirin muutokset aikaansaadaan usein nimenomaan tällaisella harmaalla alueella, josta puoluetunnukset ja poliittiset palopuheet ovat melko kaukana. Uskoakseni juuri tähän liittyy yksi olennainen osasyy siitä, miksi vasemmisto ei kykene kasvattamaan kannatustaan. Varsinaisten virallisten vasemmistotoimijoiden tai muuten leimallisesti vasemmistoon assosioituvien porukoiden sekä yleishengeltään melko vasemmistolaisten mutta ”politiikkaa” vieroksuvien kansalaisten välillä on vähänlaisesti toimivia yhteyksiä. Joissain tapauksissa vasemmistotoimijoiden luontevina kokemat symbolit, sosiaaliset konventiot ja perehtyneisyyttä sekä joskus sympatiaakin vaativat tavat esittää argumentteja voivat olla omiaan jopa karkottamaan potentiaalisia liittolaisia. Tähän ongelmaan Hamara pyrkii vastaamaan esittämällä vasemmiston piirissä harvemmin kuultuja tulokulmia ja paneutumalla vasemmistolaisen ihmiskuvan perustavimpiin oletuksiin esittäen joskus myös kriittisiä huomioita.

Useimmat kirjoittajista ovat sitoutumattomia mihinkään järjestöön ja heillä on keskivertovasemmistolaiseen nähden (jos sellaisesta nyt voidaan ylipäätään puhua) epätyypillistä, jopa vasemmistovastaista taustaa. Kirjoittajat ymmärtävät hyvin erilaisia syitä, miksi moni itsenäiseen ajatteluun pyrkivä ihminen ei koe luontevaksi samaistua vasemmistoon tai jopa kääntyy nimenomaisesti sitä vastaan. Tavoitteenamme on paitsi avata faktapohjaisesti vasemmiston peruslähtökohtia koskevia yleisiä väärinkäsityksiä myös operoida sillä hämärämmällä mielikuvien ja tunteiden kentällä, joka on usein täsmällisiä asiapohjaisia argumentteja vaikutusvaltaisempi tekijä (meta)poliittisten näkemysten ja identiteettien muodostumisessa. Hamaran erikoisuus on marginaalisiin ja vastakulttuurisiin ilmiöihin paneutuminen. Eri alakulttuurien metapoliittinen vaikutus voi usein olla merkittävämpää kuin valtakulttuuriselta tasolta katsoen äkkiseltään vaikuttaa. Nähdäksemme tällainen kulttuurielämän ja ihmisyyden nurjaa puolta kavahtamaton foorumi on toistaiseksi puuttunut suomalaisen vasemmiston kentältä.

Olli Pitkänen