Asiantuntijakin möläyttelee

Hannu Lauerma puhuu 29.2.2020 Ylelle antamassaan kommentissa olennaisesta uudehkosta ilmiöstä, internetin vihapuheesta, erityisesti maahanmuuttoon liittyen. Lauerman kommentit ovat isolta osin hyvin paikallaan, mutta yhdessä kohtaa hän astuu oman asiantuntija-alueensa ulkopuolelle ja tulee todennäköisesti tahtomattaan antaneeksi välineitä oikeistopopulisteille ja äärioikeistolle.

Maahanmuuttokeskustelun tullessa isommin päivänpolitiikan kentälle 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen loppupuolella olen saanut selittää useammallekin oman elämänsä Žižekille, miksi netin vihakirjoittelu ei toimi ”höyryjen päästelynä”, jolla vältetään ”tosielämässä” tapahtuvaa väkivaltaa. En ole täysin vakuuttunut, että nämä henkilöt itsekään ovat uskoneet argumenttiinsa, mutta on joka tapauksessa hyvä, että kuuluisa psykiatrian ammattilainen selittää asian: ”Helpotuksen tunne, mikä syntyy joko verbaalisen tai fyysisen aggressiivisen teon yhteydessä, on hyvin hetkellinen. Jos se on tekona tyydyttävä, seuraava aggressiivinen teko, olkoonkin sitten verbaalinen tai fyysinen, on entistä herkemmässä. Näin tapahtuu, koska aggressio ei ole vietti, joka tyydyttyisi samalla tavalla kuten esimerkiksi seksuaalisuus.” Kuten Lauerma tuo esille, itse asiassa lähes kaikkia jollain tapaa poliittisesti motivoituneita väkivallantekoja kouluammuskeluista kansanmurhiin edeltää vertaisryhmän kesken (nykyään usein internetissä) tapahtuva ”vellominen ja kierrosten kiihdyttäminen”. Yleisellä tasolla ”virtuaalinen väkivalta”, oli se sitten vain väkivallan ajattelua tai esimerkiksi elokuvien ja pelien kautta siihen samaistumista, voi ehkäistä aktuaalista väkivaltaa, mutta vain sillä ehdolla, että kuvitellun ja todellisen väkivallan ero ymmärretään selvästi, ja todellista väkivaltaa pyritään vakavasti välttämään. Vihapuheessa puheen kohteena on oikea ihminen, jota uhataan oikealla väkivallalla tai jota pyritään lannistamaan psyykkisesti. Yksikään ihminen, joka pyrkii eroon väkivaltaisista taipumuksista, ei harkitusti lähetä vihaviestejä todellisille ihmisille.

Lauerma on oikeassa myös korostaessaan, että vihapuheeseen puuttumisen täytyisi alkaa sen taustalla olevien motiivien ymmärtämisestä. Vaikka on yleisinhimillinen ilmiö tuomita pahoja tekoja tehneet ihmiset yksioikoisesti ilman pyrkimystä ymmärtää tekoja heidän omasta näkökulmastaan, yhteiskunnallinen muutos ei koskaan tapahdu vain tuomitsemalla. Vastoin monien ihmisten eettistä vakaumusta, esimerkiksi kovemmat vankilatuomiot ilman muita rakentavia toimenpiteitä eivät koskaan vähennä rikollisuutta. Ongelmalliseksi Lauerman näkemykset muuttuvat, kun hän samaistaa rasistista vihapuhetta suoltavien henkilöiden motiivien ymmärtämisen ”siihen kuuluisaan aitoon dialogiin”. Puheenvuoro alkaa saada suoranaisesti masentavia piirteitä, kun Lauerma esittää, että ”tietyt tahot” pyrkivät sensuroimaan asiallistakin keskustelua maahanmuuton tuomista ongelmista.

Todennäköisesti Lauerma ei ole yksinkertaisesti ajatellut riittävän pitkälle lausuntoaan. Huomioitava on myös, että toimittaja on varmasti tiivistänyt ronskilla kädellä Lauerman alkuperäisiä sanomisia. Kun tekstiä käsitellään kuitenkin sellaisena kuin se on, se vesittää tärkeän argumentin tuomalla siihen ”maahanmuuttokriitikoille” ominaisia äänenpainoja. Erityisen haitalliseksi puheenvuoron tekee se, että Lauerma esittää sen ammattilaisen auktoriteetilla. Olisi kiinnostava tietää, mihin Lauerma täsmälleen ottaen viittaa ”tietyillä tahoilla” ja miten maahanmuuttokeskustelun rajoittaminen hänen mukaan täsmälleen ottaen tapahtuu. Tämänkaltaiset asiakysymykset saavat populistin yleensä ottaen joko polttamaan hihansa tai viemään keskustelun naurettaville urille.

Kaikkein sakeimmille äärioikeistolaisille ”tietyt tahot” kattaa koko poliittisen kentän Halla-Ahosta vasemmalle, kun taas useimmiten viitataan epämääräiseen ”äärivasemmistoon”, jolla voidaan tarkoittaa ylipäätään vasemmistoa tai mielikuvaa jonkinlaisesta laajamittaisesta ulkoparlamentaarisesta väkivaltaisesta vasemmistoliikehdinnästä. Tosiasiassa ”maahanmuuttokeskustelun rajoittamisessa” on yleensä kyse siitä, että keskustelua ei suostuta käymään ns. maahanmuuttokriitikoiden ehdoilla. Jos keskustelua tarkastelee maahanmuuttokriittisestä näkökulmasta, esimerkiksi kuuluisa Pohjois-Afrikasta ja lähi-idästä kotoisin olevien ihmisten suhteellisesti 17-kertainen todennäköisyys syyllistyä raiskaukseen Suomessa näyttäytyy ultimatumina, jonka sivuuttaminen on selvästi tosiasioiden kieltämistä. Ilman pakkomiellettä maahanmuuttoon argumentti näyttäytyy taas suhteellisen järjettömänä: on löydettävissä loputon määrä 100-kertaisiakin suhteellisten todennäköisyyksien eroja eri ihmisryhmien välillä koskien erilaisia negatiivisia asioita (esimerkiksi vakavia sairauksia) ilman, että tiettyä ihmisryhmää ajatellaan ”kylmän järjen” nimissä lähtökohtaisesti tämän negatiivisen asian kautta.

Lauerman tapauksessa on vaikea sanoa, mitä hän lopulta täsmälleen ottaen tarkoittaa, mutta joka tapauksessa hänen kommenttinsa toimii hyvänä esimerkkinä siitä, kuinka tieteellisen auktoriteetin tulisi olla äärimmäisen varovainen kommentoidessaan julkisesti omalle alalleen vieraita asioita. Lauerman maine kriminaalipsykologiassa on ansaittu, mutta se ei anna Lauermalle pienintäkään legitimiteettiä yhteiskuntatieteiden alalla. Suuren yleisön silmissä tietysti näillä aloilla ei ole suurtakaan eroa, ja varsinkin omaa mielipidettä tukevat lausunnot hyväksytään kernaasti keneltä tahansa auktoriteetilta.

Olli Pitkänen

Kirja-arvostelu: Timo Hännikäinen: Ilman

Olen välillä törmännyt vasemmistolaisten tuttavieni taholta kummeksuntaan siitä, miksi luen Timo Hännikäisen teoksia. Itse asiassa olen tainnut lukea kaikki hänen teoksensa. Hännikäinen on erinomainen kirjoittaja ja huolimatta usein provokatiivisesta tyylistään ja joistain äärioikeistolle ominaisista harhaisuuksistaan hän esittää aika ajoin täysin vakavasti otettavia kriittisiä huomioita vasemmistosta. Lyhyesti sanottuna, Hännikäinen on suomalaisen äärioikeiston harvoja varsinaisesti luku- ja kirjoitustaitoisia henkilöitä. Tällaisena hän on myös yllättävän merkittävä mielipidevaikuttaja, minkä takia häntä on täysin perusteltua kommentoida ennakkoluulottomasti mutta kriittisesti.

Linjalleni uskollisena luin myös Hännikäisen viimeisimmän teoksen Pyhä yksinkertaisuus, joka käsittelee ”tarkoitus pyhittää keinot”- tyyppisen ajattelun historiaa. Tällä kertaa teosta voi pitää itse asiassa melko varauksetta hyvänä, jos kohta viimeisessä luvussa lähtee huolella lapasesta, kun Hännikäinen liittää muutamat mediassa esille nostetut MeToo-liikkeen ylilyönnit totalitaarisen kommunismin ilmianto- ja synnintunnustusseremonioihin. Voittopuolisesti positiivisesta kokemuksesta inspiroituneena otin työn alle uusintapainoksen alun perin 2009 ilmestyneestä teoksesta Ilman. Uusi painos on pidetty muuten ennallaan, mutta siihen on liitetty Hännikäisen lyhyt esipuhe sekä Tenho Kiiskisen täydellisen yhdentekevät ja rasittavat jälkisanat (ylipäätään Kiiskinen vaikuttaa lähinnä Hännikäiseltä ilman kirjallisia lahjoja tai kiinnostavia ideoita). Mikä teoksesta sitten tekee kiinnostavan? Ilman pitää sisällään kaksi suhteellisen erillistä tasoa: toisaalta se on deskriptiivinen ja hyvinkin henkilökohtainen kuvaus tietyntyyppisen miehen vastentahtoisesta selibaatista, toisaalta teos käsittelee liberalismin laajenemisesta seksuaalisuuden piiriin. Kummankin teeman pitäisi sinänsä olla melko varauksetta vasemmistolaista kiinnostavia, mutta luonnollisesti Hännikäinen sotkee palettia muullakin kuin maineellaan, joka itse asiassa oli vielä tämän teoksen julkaisun aikaan aivan siedettävä.

Sanotaan näin, että cis-miehestä poikkeava, seksuaalisuuden suhteen itsensä rampautetuksi kokeva henkilö ei helposti löydä paljoa kehuttavaa tästä teoksesta. Eivät varmasti löydä kaikki heteromiehetkään, mutta jos pystyy samaistumaan 90%:sti Hännikäisen kuvaukseen siitä, miltä vastentahtoinen selibaatti tuntuu sivistyneestä itsetietoisesta heteromiehestä, niin tilanne on todennäköisesti toinen. Esimerkiksi minulla, toisin kuin Hännikäisellä, joka sentään pääsi seksin makuun jo teininä, tämä asia otti aikansa 25-vuotiaaksi asti. On lähes itsestään selvää, että seksin puute fyysisenä asiana ei vielä tee kenestäkään ihmisestä onnetonta; jos seksuaalisuudessa olisi kyse pelkästään biologiasta, useimmat ihmiset kehittäisivät itsensä itsetyydytyksen mestareiksi ja olisivat täysin tyytyväisiä. Junteinkin naistenmies kuitenkin kaipaa (usein osin tiedostamattaan) edes jonkinlaista henkistä yhteyttä seksikumppaneihinsa. Jatkuvassa seksin puutteessa intensiivinen fyysinen tunne yhdistyy herkimpiin tunne- ja älyllisen elämän alueisiin, mikä käytännössä väkisinkin vääristää ihmisen suhdetta seksiin ja vastakkaiseen sukupuoleen ylipäätään. Mikäli tämän kokemuksen vielä kanavoi tavalla tai toisella sitä ylläpitävään ajatusmaailmaan, kyseessä voi olla todellinen umpikuja.

Vaikka Hännikäisen naisvihaa on liioiteltu, teoksessa on toki myös perustavanlaatuisia ongelmia. Ensinnäkin, vaikka naisten on todellakin objektiivisesti katsoen paljon helpompi saada seksiä kuin miesten, tästä ei seuraa koettua ”etulyöntiasemaa” naisille. Niin sanotuissa kehitysmaissa ruoan ja veden puutteessa elävät ihmiset ovat monien tutkimusten mukaan jopa onnellisempia kuin länsimaiset keskivertoihmiset. Tyytyväisyys omaan tilanteeseen riippuu hyvin pitkälti omasta viiteryhmästä eikä mistään objektiivisesti mitattavista tekijöistä. Toisekseen, naisten seksinpuute eroaa keskimäärin kvalitatiivisesti miesten vastaavasta. Yhdistäviäkin tekijöitä toki löytyy: kokonaisvaltainen psykofyysinen jännitystila, joka kehittyy helposti varsinaisiksi mielenterveysongelmiksi, vastakkaisen sukupuolen (tai miksei saman) ajatteleminen korostetusti seksin kautta, omaan itseen kohdistuva inho, ja viime kädessä koko elämän typistyminen seksinpuutteen ympärille. Hännikäisenkin mainitsema Kreetta Onkelin teos Beige kuvaa äkkiseltään uskottavan tuntuisesti naisnäkökulmaa aiheeseen, vaikka kyse onkin fiktiivisestä teoksesta.

Hännikäinen huomaa sinänsä oikein keskeisimmän eron miesten ja naisten kokeman seksinpuutteen ja sen aiheuttamien itsetunto-ongelmien välillä:
”Miehellä seksuaalinen syrjäytyminen tuottaa laajempaa sosiaalista syrjäytymistä, sillä naiseton mies saa häviäjän leiman. Ja mikä pahinta, leimaa on kannettava hiljaa, protestoimatta ja myötätuntoa odottamatta.” Sekä miehillä että naisilla seksuaalisesti hyljeksityksi tulemiseen liittyy sosiaalista häpeää, mutta ilmiö on voimakkaasti sukupuolittunut. Oletko koskaan tavannut naista, jota pidettäisiin ”luuserina” siksi että hänellä ei niin sanotusti käy flaksi? Naisilla pikemminkin liian ”kevytkenkäinen” asennoituminen seksiin tuottaa yhä tänä päivänä usein sosiaalista hyljeksintää. Miehellä seksinpuute johtaa usein aivan eri tavalla kokonaisvaltaiseen psyykkiseen ja sosiaaliseen pahoinvointiin. Yllä olevassa lainauksessa Hännikäinen tosin epäsuorasti liioittelee seksinpuutteen ”ulkoa päin” tulevaa sosiaalista leimaa – tiedän myös miehiä, jotka eivät ole tehneet tästä asiasta itselleen elämää suurempaa ongelmaa, eivätkä he tällöin myöskään ole tulleet muulla tavoin sosiaalisesti erityisen syrjityiksi.

Hyväntahtoisesti lukien Hännikäinen puhuukin nimenomaan omakohtaisesta kokemuksesta – jos väheksyy itseään, tällä on eri tavoin taipumusta tuottaa väheksyntää myös muiden taholta. Vaikka seksinpuutteen kaikkein myrkyllisimpinä koetut puolet ovat suurelta osin ”itse aiheutettuja”, tulisi asiassa nähdä myös olennainen rakenteellinen puoli. Havainnollistaakseni mitä tarkoitan, naisten ulkonäköpaineiden kohdalla ainoastaan kovan linjan oikeistolaiset sanovat, että lain mukaan jokainen saa näyttää miltä haluaa, ja loppu on kiinni vain itse kunkin omasta psyykestä. Juuri tällä tavoin tavataan kuitenkin ajatella niiden miesten kohdalla, jotka ajautuvat hyvinkin vahvasti kulttuurimme ohjaamana sellaiseen itsetuhoiseen ajatusmalliin, jota Hännikäinen teoksessaan kuvaa. Samalla päästäänkin Hännikäisen teoksen ydinongelmaan.

Vaikka Hännikäinen irtisanoo itsensä ”miesasialiikkeestä”, hän jakaa lähestymistavassaan olennaisesti samat ongelmat. Tällaisen ajattelutavan mukaan feminismi on tasa-arvon viemistä ”liian pitkälle”, jolloin siis miehet jäisivät jo alakynteen. Hännikäisen ero miesasialiikkeeseen on, että hän ei itse asiassa pyri edes näennäisesti ajamaan tasa-arvoa, vaan on huolissaan vain siitä, että maskuliinisuus on joutunut liian ahtaalle. Sekä Hännikäisen että miesasialiikkeen mukaan kuitenkin olennaisin ongelma miesten (erityisesti seksuaalisessa) syrjäytymisessä on feminismi. Ajatus on suunnilleen seuraava: feministit ovat kulttuurisesti hallitsevassa asemassa ja he ovat saaneet monet miehet häpeämään täysin terveitä maskuliinisia piirteitään ja tapojaan. Toisaalta, koska selkeät sukupuoliroolit ovat sekä Hännikäisen että miesasialiikkeen mukaan biologiaan vahvasti pohjaava fakta, heidän mukaan feministitkin lopulta arvostavat seksuaalisessa mielessä ns. perinteisiä miehiä, jolloin tietyn miesjoukon seksuaalinen syrjäytyminen on erityisen sapekasta. Samat feministit, jotka kritisoivat perinteistä miehisyyttä, kuitenkin valitsevat seksikumppaneikseen juuri tällaisia miehiä.

Logiikka ei nähdäkseni ole aivan sataprosenttisen pielessä. Feministit, kuten minkä tahansa aatteen edustajat, ovat ihmisinä taipuvaisia yksipuolisiin tulkintoihin, ristiriitoihin ja tekopyhyyteen. On selkeä tieteellisestikin osoitettu tosiasia, että ”keskimääräisen” naisen on monin verroin helpompi löytää sekä satunnaista seksiä että parisuhteita verrattuna vastaavaan mieheen (jos kohta vanhemman iän myötä tilanne tasoittuu huomattavasti, ellei käänny peräti ympäri). Hyvin usein Hännikäisen kirjaa koskevissa kommenteissa tätä faktaa ja sen välitöntä seurausta – siis sitä, että naisilla on tässä mielessä keskimäärin seksuaalista valtaa miehiin nähden – pidetään lähtökohtaisesti tuulesta temmattuna väitettä. Kenties asiaa ei lopulta niinkään kiistetä, mutta ylipäätään analogiaa markkinoihin pidetään vääristyneenä tulokulmana; ovathan seksi ja parisuhde ilon ja onnen asioita, joista minkäänlaista kyynistä laskelmointia harjoittavat vain kusipäät, jotka eivät ansaitsekaan läheisyyttä. Näin voi kuitenkin ajatella vain sellaiseen ihmisryhmään kuuluva henkilö, jolla seksi- ja parisuhdeasiat tosiaan menevät enemmän tai vähemmän luontevasti nousuineen ja laskuineen. Kun ”omana itsenään oleminen” ja tavallinen ystävällisyys kanssaihmisiä kohtaan eivät vaan millään johda seksiin, on taas mahdoton olla huomaamatta, seksuaalisuuteen jos johonkin kuuluu myös rakenteellisia valta-aspekteja, eikä pelkästään siinä mielessä, että ”jokainen mies on potentiaalinen raiskaaja”.

Kuten moni viisas on esittänyt, jokainen vaarallinen valhe vaatii pienen osan totuutta toimiakseen. Kun tarkastellaan isossa kuvassa mitä feminismi on aikaansaanut ja pyrkii edelleen viemään eteenpäin miehiä koskien, se on kylläkin lisännyt vähemmän suosittujen miesten mahdollisuuksia seksiin ja parisuhteisiin vapauttamalla ennennäkemättömällä tavalla naisten seksuaalisuuden toteuttamista. Naisten seksuaalinen valta ei ole yksinkertainen nollasummapeli, jossa enemmän mahdollisuuksia naisille tarkoittaa vähemmän mahdollisuuksia miehille. Naisten seksuaalisen käyttäytymisen sääntelyn vapautuminen ei tarkoita yksiulotteisesti naisten seksuaalisen vallan lisääntymistä miehiin. Hieman yksinkertaistaen se tarkoittaa naisten vallan lisääntymistä niissä asioissa missä heiltä on ennen hyvin epäoikeudenmukaisesti puuttunut valtaa: ytimellisimmin itsemääräämisoikeudessa (muistutan lukijoita, että raiskaus avioliitossa kriminalisoitiin vasta 1990-luvulla). Sen sijaan Hännikäistä ja toki myös itseäni kiinnostava aspekti – missä mielessä naisilla on seksuaalista valtaa ikään kuin miesten yli – on tuskin ainakaan yksioikoisesti lisääntynyt feminismin saavutusten myötä. Ennen tietysti mies saattoi lain turvin raiskata vaimonsa tämän kieltäytyessä seksistä, mutta sopii kysyä, kenen mielestä tämä on miehellekään ainakaan lopulta tyydyttävä skenaario. Feminismin ansiosta naisten seksuaalisesta käyttäytymisestä on poistunut iso osa sitä vaikeatulkintaisuutta ja ”pelaamista”, joka siihen stereotyyppisesti liitetään, sillä siihen ei ole enää välttämätöntä tarvetta, kun avoimemmasta suhtautumisesta seksiin ja aloitteen tekemiseen ei enää sanktioda ainakaan samassa määrin. Kun naisten on sallittua toteuttaa vapaammin seksuaalisuuttaan, tämä tarkoittaa enemmän mahdollisuuksia myös vähemmän suosituille miehillä. Lisäksi on hyvä muistaa myös se, että kaikki naisetkaan eivät ole seksuaalisesti erityisen suosittuja. Näiden naisten minäkuvasta feminismi on poistanut paljon häpeää ja mahdollistanut siten uskalluksen aloitteisiin tai ainakin niihin vastaamiseen.

Kaikille miehille ei edelleenkään löydy ketään, mutta nykyisessä tilanteessa kyse on tällöin yleensä pään sisäisistä ongelmista, sen verran moninaista ja runsasta ”tarjonta” on nykyään – maallakin on mahdollista lähestyä ihmisiä internetin kautta. Ansiokkaimmillaan Hännikäisen teos on juuri päänsisäisiä ongelmia kuvatessaan – tässä kohtaa harva kirjoittaja uskaltaa yhtä paljon. Ylipäätään Hännikäinen tekee ansiokasta työtä nostaessaan miesten seksuaalista syrjäytymistä ilmiönä esiin, mutta ratkaisuja hän etsii aivan väärästä suunnasta. Hännikäinen on sentään rehellinen pitäessään vanhakantaisia sukupuolirooleja ja avioliittoinstituution voimakasta roolia parempina kuin nykyaikaista seksuaalista vapautta. Sen sijaan – sivuuttaen nyt argumentin vuoksi naisten oikeudet täysin – on vaikea nähdä, miten heikossa asemassa olevat miehet muka tällöin menestyivät nykyistä paremmin. Omaisuudella ja asemalla on tietenkin voinut korvata ulkonäköä ja sosiaalisia taitoja, mutta sama pätee edelleen. Ennen taas avioliiton ulkopuolelle jääneen muutenkin epäsuositun miehen mahdollisuudet ovat olleet varmasti vielä nykyistä huonommat.

Hännikäinen löytää toki joitain monille feministeille sokeaksi jääneitä pisteitä, mutta ilakoi löydöstään aivan liikaa. Monen feministin on todellakin vaikea samaistua miehen, ennen kaikkea ”luuserimiehen” näkökulmaan seksuaalisuudessa, mutta vastaavaan rajoittuneisuuteen törmää kaikkialla missä on ihmisiä. Mitään erityistä feminismin petollisuutta Hännikäinen ei kykene osoittamaan. Sitä paitsi, monet feministit myös ymmärtävät seksuaalisen vallan moninaisen luonteen eivätkä typistä sitä vain miesten naisiin kohdistamaan valtaan ja väkivaltaan. Anna Kontulan kirja ”Tästä äiti varoitti” toimii yhtenä hyvänä esimerkkinä (Kontulalta kannattaa lukea koko lailla mitä tahansa muutakin, esimerkiksi ”Näkymätön kylä” -kirjassaan Kontula kirjoittaa itsensä hyvin konkreettisesti likoon laittaen puhtaasti miesten maailmaan kuuluvista ongelmista rakennusalan siirtotyöläisyydessä).

Olisi naiivia ajatella, että seksistä voitaisiin jossain vaiheessa saada ongelmaton hauskanpidon väline samaan aikaan kun siihen kuitenkin liitetään usein jossain mielessä jopa jotain pyhää, missä taas ristiriidat ja vaara eivät ole koskaan kaukana. Miesten ja naisten intressiristiriidat ovat tuskin kuitenkaan aivan niin suuria kuin Hännikäinen tuntuu ajattelevan, sillä osa niistä nousee muutettavissa olevista yhteiskunnallisista rakenteista. Itsetietoisen henkilökohtaisen kuvauksen lisäksi Ilman avaa keskustelua yleensäkin harvemmin asiallisesti keskusteltuun ilmiöön, mutta liikkuu kriittisellä hetkellä täsmälleen väärään suuntaan. Feminismin ja ylipäätään modernin yhteiskunnan vastustamisen sijaan katse pitäisi kääntää ennen kaikkea siihen, mitä miesten seksuaaliset rooliodotukset saavat aikaan erityisesti niissä miehissä, jotka eivät kykene tai halua täyttää näitä odotuksia. Hännikäinen on toki kulttuurikonservatiivisuudessaan jossain määrin systemaattinen, eikä näe rooliodotuksissa sinänsä mitään väärää. Sillä enemmistölle, joka pitää seksuaalisuuden vapautumista lähtökohtaisesti hyvänä asiana, huomion pitäisi kääntyä siihen, mitkä rakenteelliset tekijät aiheuttavat miesten seksuaalista syrjäytymistä.

Kuten todettu, feminismi ei siis todellakaan ole syy miesten seksuaaliseen syrjäytymiseen. Päinvastoin, se tarjoaa välineitä tilanteen muuttamiseen paremmaksi sekä naisten estoja poistamalla että osoittamalla maskuliinisuuden (itse)tuhoisia puolia. Kuitenkin sukupuoliero on osittain biologiaankin pohjaava tosiasia, eikä seksuaalinen valta typisty feministien tyypillisesti käsittelemiin miehisen vallan muotoihin. Seksityön tapaan naisten seksuaalinen valta on monille feministeille hankala teema käsitellä neutraalisti ja siksi aiheen ymmärtämiseen tarvitaan mieslähtöistä tulokulmaa, joka ei suhtaudu lähtökohtaisen vihamielisesti feminismiin mutta ei myöskään ota annettuna, että kaikki miesten kokemat ongelmat ratkeavat pelkästään maskuliinisuuden kriittisellä analyysillä ja siitä johdetuilla toimilla. Hännikäisen teosta voi sen perustavista ongelmistaan huolimatta suositella kovanahkaisille ihmisille, jotka ovat kiinnostuneita miesten seksuaalisesta syrjäytymisestä. Kunnollinen kattava ja neutraali analyysi aiheesta odottaa kuitenkin tekijäänsä.

Olli Pitkänen

Self-helpiä ratkaisuksi varallisuuseroihin

(Toim. huom. teksti on laadittu jo kuukausia sitten, mutta aihe on edelleen ajankohtainen.)

Roope Lipastin Ylelle 8.8.2019 kirjoittama kolumni Yhteiskunnan syy muistuttaa monella tapaa hiljattain kommentoimaani Jari Tervon kolumnia. Lipasti aloittaa kolumninsa kahvilassa kuuntelemastaan keskustelusta, jossa nuori henkilö kertoi ystävälleen terapeuttinsa käskeneen häntä täsmällisempien neuvojen sijaan yksinkertaisesti aikuistumaan. Kyseisen kommentin seurauksena mainittu henkilö oli melko luonnollisesti vaihtanut terapeuttia. Lipasti myöntää, että mainitun kaltainen kommentti ei sovi ammattimaisen terapeutin toimintaan, mutta se oli kuitenkin poikinut Lipastille nerokkaan oivalluksen: aikuistumista tulisi ehdottaa paljon useammin ratkaisuna erilaisiin yhteiskunnallisiin ongelmiin. Oivallisena esimerkkinä Lipasti ottaa esille vaatimuksen opiskelijoiden kesätoimeentulosta. Lipastin mukaan vaatimus on sinänsä ymmärrettävä, sillä ”kaikki me haluamme itsellemme etuja ja nallekarkkeja”, kuten hän asian ilmaisee. Lipasti jatkaa: ”Itseäni häiritsee tämänkaltaisissa kärjistyneissä nykykeskusteluissa se, että harvoin esitetään minkään ongelman ratkaisuksi sitä, että ihmiset ottaisivat hiukan enemmän vastuuta itsestään. Siis muutkin kuin opiskelijat laittaisivat sen somen kiinni ja keskittyisivät hallituksen haukkumisen sijaan päivän askareisiin sekä parisuhteeseensa.”

On kohtuullisen naurettavaa puhua ”nallekarkkina” muutenkin ylivoimaisesti pienituloisimman kansanryhmämme vaatimuksesta toimeentuloon kesän ajalle. Pelkällä opintotuella ei ole enää aikoihin ollut mahdollista elää edes erittäin niukasti; on käytännössä pakko tehdä vähintään osa-aikaista työtä samanaikaisesti. Opintotukea myönnetään ainoastaan hyvin tiukasti määritetylle tavoiteajalle, joka voi venyä minkä tahansa satunnaisen itsestä riippumattoman syyn kuten vähänkin vakavamman sairastumisen takia. Lipasti-paralle itselleen ei kukaan ollut tosin huomannut kertoa hänen opiskeluaikanaan, että ”opintolainaa kertyy niin naurettavan pieni summa, että ikinä elämässä ei sen jälkeen ole ollut niin vähän lainaa”. Parikymmentätuhatta euroa on luonnollisestikin taskurahaa, mitäpä moisesta huolehtimaan. Kolumnin suurin ongelma on kuitenkin samanhenkinen kuin mainitsemassani Tervon kirjoituksessa, tosin sillä erolla, että triviaalilla huomiolla paistattelun sijaan Lipasti ei ylipäätään esitä mitään selkeää väitettä. Siinä missä on selvää, että mikä tahansa ideologia, esimerkiksi sosialismi, voidaan omaksua niin totaalisesti, ettei kunnolliselle kritiikille jää sijaa, Lipasti vaikuttaa tulkitsevan minkä tahansa yhteiskunnallisen kritiikin oireeksi aikuistumattomuudesta. Lipastin mukaan syy omiin ongelmiin langetetaan yhteiskunnan niskoille ja ”ratkaisun pitäisi tulla yhteiskunnalta valmiina kääretorttuna: että ota tosta, siinä on kermavaahtoakin välissä”.

Luonnollisestikaan Lipasti ei väitä, että kaikki yhteiskuntakritiikki on jonkinlaista henkilökohtaisten ongelmien projisointia, sillä tällöin sama pätisi myös hänen omaan kolumniinsa. Hän ei kuitenkaan erottele millään tavalla, millainen kritiikki on perusteltua ja milloin pitäisi vain aikuistua. Ainoa esimerkki, jonka Lipasti tarjoaa jälkimmäisestä, on vaatimus opiskelijoiden kesätoimeentulosta. Kuitenkin lähes millä tahansa tavalla ajateltuna tämä vaatimus on kaikkea muuta kuin tyhjänpäiväistä nillittämistä, jopa siinä nykyisestä hyvin kaukana olevassa tilanteessa, että valtiolla ei yksinkertaisesti olisi varaa sijoittaa enempää opiskelijoihin. Vaikuttaa siis hyvin vahvasti siltä, että Lipasti haluaa Tervon tavoin ainoastaan esiintyä viisaana setänä, joka ymmärtää, että ei pidä olla liian idealistinen, vaan hyväksyä elämän raa’at tosiasiat.

Olli Pitkänen

Itsestäänselvyyksiä ja tyhjää pätemistä

(Toim. huom. teksti on laadittu jo kuukausia sitten, mutta aihe on edelleen ajankohtainen.)

Jari Tervo kirjoittaa 4.8.2019 Helsingin sanomien kolumnissaan Kun luovuin haihattelemasta vallankumousta, helpotuin sellaisella otteella ja sellaisesta aiheesta, että se saa melko varmasti valtaosan suomalaisista nyökyttelemään päätään pieni ymmärtävän ivallinen hymy huulillaan. Tervon mukaan sosialistinen järjestelmä ajoi Venezuelan alas huolimatta kansalaisten kyvykkyydestä ja mittavista luonnonvaroista. Tervo ei kuitenkaan ainoastaan väitä, että historiallinen todistusaineisto osoittaa sosialistisen järjestelmän kehnouden, vaan otsikon mukaisesti selittää sen nykyistä kannatusta vankkumattomalla ideologisella uskolla siihen, että maailman vääryydet voitaisiin parantaa äkillisellä vallankumouksella. Tervo viittaa heti aluksi myös omaan nuoruuteensa, jossa hän piti Che Guevaraa Jimi Hendrixin kaltaisena sankarina – kunnes hän aikuistui ja ymmärsi lakata haihattelemasta vallankumousta.

Huolimatta sen tunnepohjaisesta vetovoimasta kolumnissa on oikeastaan täsmälleen yksi jollain lailla oikeaan osuva idea, ja sekin on niin triviaali, että Tervo olisi yhtä hyvin voinut tuhertaa syväluotaavan psykologisen analyysin siitä kuinka kylmät kelit täytyy hyväksyä kesähelteiden jälkeen, vaikkei se hyvältä tuntuisikaan. Nimittäin, on tietenkin olemassa Tervon kuvaama ”Che Guevara t-paitaan pukeutuva” ihmisryhmä, joka on aatteen palon sokaisema siinä määrin, että he sivuuttavat suoralta käsin minkä tahansa kritiikin. Kuten Tervo mielestään nokkelasti asian ilmaisee nykyajasta: ”T-paitaiselle miehelle comandante symboloi luultavasti samoja asioita, Hendrixiä lukuun ottamatta. Mutta koska aika on nyt toinen, argentiinalainen ammattisotilas lienee edistänyt paidankantajan mielestä myös pasifismia, veganismia ja intersektionaalista feminismiä. Kuolleet sankarit edustavat asioita, joita heidän elävät palvojansa käskevät.” Tässäkään kohta Tervo ei katso aiheelliseksi huomauttaa – tai ehkä hän ei ole tullut ajatelleeksi asiaa ylipäätään – että sama pätee mihin tahansa aatteeseen, ei ainoastaan sosialismiin.

Tästä päästäänkin ydinongelmaan Tervon kolumnin ja vastaavien kannanottojen taustalla: nykyinen kapitalistinen maailmanjärjestys ja talousliberaali politiikka nähdään ideologisesti neutraaleina siinä missä mikä tahansa niitä haastava voima nähdään ”ideologisena”. Puuttumatta edes siihen kuinka äärimmäinen yksinkertaistus on syyttää Venezuelan nykyistä tilannetta yksinomaan sosialistisesta ideologiasta, Tervo ei keskustele lainkaan siitä, mitä kapitalistinen järjestelmä on aiheuttanut maailmanlaajuisesti. Kourallinen ihmisiä omistaa yhtä paljon kuin koko maailman loput 6 miljardia ihmistä yhteensä ja luonnonvaroja käytetään kiihtyvällä tahdilla ilmastonmuutoksen edetessä koko ajan nopeammin. Kun Tervon kaltaisilta ihmisiltä kysytään kapitalismin ja kasvavan kulutuksen suhteesta, vastaus on tyypillisesti täsmälleen sama kuin mistä he syyttävät sosialismin kannattajia: realiteetit eivät aivan vielä ole kohdillaan, mutta idea on virheetön. Toisin sanoen, nykymuotoinen kapitalismi ymmärretään vielä puutteellisena, mutta tulevassa todellisessa muodossaan kapitalismi voi yhdistää jatkuvan talouskasvun, ihmisten ja eläinten hyvinvoinnin sekä ekologisen kestävyyden.

Jokainen ymmärtää, että suhteellisen läheisessä tulevaisuudessa tapahtuu väistämättä jyrkkiä muutoksia totuttuun maailmanjärjestykseen. Ei vaadi suuria älynlahjoja oivaltaa, että mitään helppoa vallankumouksellista patenttiratkaisua ei ole olemassa. Toisin kuin Tervo antaa ymmärtää, hyvin harva ihminen uskookaan näin. Sen sijaan siinä missä sosialisti sentään pitää yllä jonkinlaista toivon horisonttia tarvittavasta radikaalista muutoksesta, vakaumuksellisella natsillakin on tarjota enemmän kuin mitä Tervon mukanokkelalla setämiesmussutuksella.

Olli Pitkänen

Mistä Hamarassa on kyse?

Miksi perustaa jälleen uusi vasemmistohenkinen verkkolehti sen sijaan, että liittäisi voimansa jo vakiintuneisiin toimijoihin? Eri kirjoittajien motivaatio ja fokus Hamaraan osallistumisessa voivat vaihdella paljonkin, ja näin on suotavaakin olla. Päätoimittajana itselleni keskeisin syy löytyy kuitenkin tarpeesta vastata väitteeseen vasemmiston niin sanotusta kuplautumisesta, sekä siltä osin kuin kyse on tahallisista tai tahattomista virhetulkinnoista että siltä osin kuin väitteessä on mahdollisesti perää. Lähes miten tahansa arvioiden useimpien suomalaisten olisi jo pelkästään oman edun tavoittelun nimissä (puhumattakaan ilmastonmuutoksen kaltaisista valtavan suurista viime kädessä kaikkia koskettavista kysymyksistä) järkevintä äänestää vasemmistolaisen politiikan puolesta. Suomalainen puoluekenttä kokonaisuudessaan liikkuu kuitenkin kaiken aikaa oikealle. Osa syistä vasemmiston alamäkeen on vasemmistosta itsestään kohtuullisen riippumattomia: esimerkiksi suuret mediat ovat voittopuolisesti oikeistolaista agendaa ajavien tahojen hallussa ja vasemmistolaisilla toimijoilla on käytettävissään murto-osa rahaa oikeistolaisiin verrokkeihinsa nähden. Kaikesta huolimatta olisi todellisuuden kieltämistä väittää, että vasemmisto itse viestii parhaalla mahdollisella tavalla tavoittaakseen uusia ihmisiä.

Moni arvomaailmaltaan periaatteessa täysin vasemmistomielinen ihminen ei halua assosioida itseään vasemmistoon, mikä voi näkyä paitsi äänestyskäyttäytymisessä ehkä vielä olennaisemmin yleisemmällä kulttuurisella tasolla. Ei ole lainkaan yhdentekevää, millä nimikkeellä ihmiset haluavat kuvata toimintaansa ja tavoitteitaan. Käsitykset siitä, millainen todellisuus ylipäätään on, rakentuvat sosiaalisesti. Sosiaalisen vuorovaikutuksen keskeisin väline taas ovat sanat ja käsitteet. Ei ole olemassa yhtäkään sosiaalista liikettä, joka ei olisi aluksi määrittänyt tavoitteitaan ja usein myös identiteettiään sanallisesti. Itse koen, että ”vasemmisto” on edelleen paras käsite kuvaamaan sellaisia ihmisten ylivoimaisen enemmistön periaatteessa kannattamia ideoita kuin lopettaa kehityskulku jossa varallisuus maailmassa kertyy koko ajan pienemmälle joukolle, taata kaikkien ihmisten osallistumiskyvyn mukaiset mahdollisuudet mielekkääseen työhön tai sen puuttuessa riittävään sosiaaliturvaan, tehdä riittävän radikaaleja rakenteellisia toimia ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi ja pyrkiä siihen, että kukaan yksilö ei tule syrjityksi ikänsä, sukupuolensa, uskontonsa tai seksuaalisen suuntautumisensa perusteella. Huolimatta termin monenlaisista negatiivisista assosiaatioista, ei vasemmistolaisuutta parempaakaan käsitettä ole helppo löytää. ”Humanismi” kattaa huomattavasti positiivissävytteisemmin monia samoja teemoja mutta on käsitteenä liian yleinen; ei olisi rehellistä väittää, etteikö oikeistolaisia yhteiskunnallisesti tuhoisia kehityskulkuja ajava henkilö voisi kuitenkin olla humanisti jossain sanan olennaisessa merkityksessä.

Hamaraa voi siis pitää hengeltään nimenomaan vasemmistolaisena julkaisuna, mutta ei erityisen ahtaassa mielessä. Sivuston artikkeleista vähemmistö tulee olemaan varsinaisesti poliittisia. Kyse on enemmänkin metapolitiikasta, poliittisiin kysymyksiin suoremmin tai epäsuoremmin liittyvistä psykologisista, sosiaalisista ja kulttuurisista ilmiöistä, joita valtaosa ihmisisistä ei osaa usein mieltää lainkaan ”poliittisiksi”. Olen henkilökohtaisesti vakuuttunut siitä, että olennaisimmat poliittisen ilmapiirin muutokset aikaansaadaan usein nimenomaan tällaisella harmaalla alueella, josta puoluetunnukset ja poliittiset palopuheet ovat melko kaukana. Uskoakseni juuri tähän liittyy yksi olennainen osasyy siitä, miksi vasemmisto ei kykene kasvattamaan kannatustaan. Varsinaisten virallisten vasemmistotoimijoiden tai muuten leimallisesti vasemmistoon assosioituvien porukoiden sekä yleishengeltään melko vasemmistolaisten mutta ”politiikkaa” vieroksuvien kansalaisten välillä on vähänlaisesti toimivia yhteyksiä. Joissain tapauksissa vasemmistotoimijoiden luontevina kokemat symbolit, sosiaaliset konventiot ja perehtyneisyyttä sekä joskus sympatiaakin vaativat tavat esittää argumentteja voivat olla omiaan jopa karkottamaan potentiaalisia liittolaisia. Tähän ongelmaan Hamara pyrkii vastaamaan esittämällä vasemmiston piirissä harvemmin kuultuja tulokulmia ja paneutumalla vasemmistolaisen ihmiskuvan perustavimpiin oletuksiin esittäen joskus myös kriittisiä huomioita.

Useimmat kirjoittajista ovat sitoutumattomia mihinkään järjestöön ja heillä on keskivertovasemmistolaiseen nähden (jos sellaisesta nyt voidaan ylipäätään puhua) epätyypillistä, jopa vasemmistovastaista taustaa. Kirjoittajat ymmärtävät hyvin erilaisia syitä, miksi moni itsenäiseen ajatteluun pyrkivä ihminen ei koe luontevaksi samaistua vasemmistoon tai jopa kääntyy nimenomaisesti sitä vastaan. Tavoitteenamme on paitsi avata faktapohjaisesti vasemmiston peruslähtökohtia koskevia yleisiä väärinkäsityksiä myös operoida sillä hämärämmällä mielikuvien ja tunteiden kentällä, joka on usein täsmällisiä asiapohjaisia argumentteja vaikutusvaltaisempi tekijä (meta)poliittisten näkemysten ja identiteettien muodostumisessa. Hamaran erikoisuus on marginaalisiin ja vastakulttuurisiin ilmiöihin paneutuminen. Eri alakulttuurien metapoliittinen vaikutus voi usein olla merkittävämpää kuin valtakulttuuriselta tasolta katsoen äkkiseltään vaikuttaa. Nähdäksemme tällainen kulttuurielämän ja ihmisyyden nurjaa puolta kavahtamaton foorumi on toistaiseksi puuttunut suomalaisen vasemmiston kentältä.

Olli Pitkänen