Kategoria: Arvostelu

Kirja-arvostelu: Anna Kontula: Kadonneen järjen metsästys

Laajamittaisinta ja haitallisinta on ylikorostunut ”järkevyyden” performointi, jolla on viime kädessä hyvin vähän tekemistä järjen, siis systemaattisen faktojen selvittämisen, argumentaatiovirheet välttävän aidosti loogisen esitystavan ja monialaisesti erilaisia selitysmalleja vertailevan ajattelun kanssa. Toinen, vähemmän haitallinen mutta yhtä kaikki oireellinen ilmiö on argumentoinnin tapa, jossa tunteiden sinällään katsotaan antavan sekä älyllisen että moraalisen oikeutuksen väitteille.

Kun Anna Kontula ilmoitti olevansa asettumatta kansanedustajaehdokkaaksi seuraavissa eduskuntavaaleissa, ensimmäinen tuntemukseni oli valtava pettymys. Kontula kuitenkin perusteli päätöksensä erinomaisesti: kansanedustajana hänet voi korvata monikin ihminen. Tässä tehtävässä hänellä jää huonosti aikaa muuhun yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen. Sen sijaan kansalaisvaikuttajana, kuten populaariteoksien kirjoittajana, hänelle on vaikea löytää korvaajaa, ja kansanedustajan tehtävästä jättäytyminen mahdollistaa sataprosenttisen keskittymisen tähän. Hieman asiaa pohdittuani Kontulan päätös vaikuttaa mielestäni hyvinkin perustellulta. 

Kontulalta ehti ilmestyä tämän jälkeen jo hänen paljon etukäteismediahuomiota saanut elämänkerta, ennen kuin Hamarassa ehdittiin tarttua Kontulan edelliseen teokseen nimeltään Kadonneen järjen metsästys. Sitä voi kuvailla esseekokoelmaksi, jossa yhteinen teema – oletettavasti ”kadonnut järki” – on jollain tapaa hahmotettavissa, mutta hyvin löyhästi. Teoksen johdannossa Kontula käsittelee ideologisen ja affektiivisen polarisaation eroa, josta olen itsekin kirjoittanut. Laajemmin Kontula tuo esille tunteen ja järjen vääristynyttä dualismia. Laajamittaisinta ja haitallisinta on ylikorostunut ”järkevyyden” performointi, jolla on viime kädessä hyvin vähän tekemistä järjen, siis systemaattisen faktojen selvittämisen, argumentaatiovirheet välttävän aidosti loogisen esitystavan ja monialaisesti erilaisia selitysmalleja vertailevan ajattelun kanssa. Toinen, vähemmän haitallinen mutta yhtä kaikki oireellinen ilmiö on argumentoinnin tapa, jossa tunteiden sinällään katsotaan antavan sekä älyllisen että moraalisen oikeutuksen väitteille. 

Ensimmäinen luku ”Terapiayhteiskunta päästi kapitalismin sieluun” käsittelee paljon esillä ollutta mielenterveyskriisiä, joka koskee erityisesti nuoria ikäluokkia. Kontula havainnollistaa jollain lailla tyypillisesti tähän diskurssiin istuvaa tuttavaansa ”Emiliaa”, joka on pitkäaikaisesti masentunut, kokeillut aktiivisesti lähes kaikkea mahdollista, mistä parannusta voisi edes etäisesti haaveilla löytävänsä, mutta löytämättä mitään perusteellista ratkaisua. Kontula kysyy, ”voisiko olla niin, että keskitymme oireiden lievittämiseen, vaikka ratkaisu edellyttäisi syihin paneutumista” (s. 29).  

Hän ei tee tässä niinkään eroa esimerkiksi ”oireita helpottavien” lääkkeiden ja masennuksen ”varsinaisiin syihin” puuttuvan terapian välillä, vaan haluaa siirtää fokuksen pois ylipäätään mielenterveysongelmista kärsivistä yksilöistä siihen yhteiskunnalliseen tilanteeseen, jossa mielenterveysongelmat ovat kasvaneet räjähdysmäisesti. Mieleen tulee Erich Frommin klassikko Terve yhteiskunta, jonka keskeinen teesi on, että myös yhteiskunta – ei vain yksilö – voi olla sairas. Jos tällainen tavallaan melko rohkea päätelmä jostain yhteiskunnasta voidaan tehdä, lienee nykyinen alati kiihtyvä ja uusia muotoja ottava kapitalistinen yhteiskunta sellainen. Avoin keskustelu mielenterveysongelmista ja terapiasta on sinänsä tervetullut kulttuurinen muutos aiempaan minunkin lapsuudestani tuttuun asetelmaan, jossa kaikesta poikkeavuudesta joko vaiettiin tyystin tai sitä demonisoitiin. Jotain on kuitenkin samalla hyvin pahasti pielessä, kun esimerkiksi neuroepätyypillisyyttä käsitellään mediassa ”supervoimana” sen sijaan, että se tunnistettaisiin ensisijaisesti erilaisia haasteita aiheuttavana tekijänä yhteiskunnassa, joka toimii neurotyypillisten ehdoilla. 

Toinen luku ”Kun sosiaalityö unohti köyhyyden” maalaa verraten pessimistisen kuvan sosiaalityön historian suurista linjoista. Alun perin sosiaalityön taustalla oli ajatus varallisuuserojen tavalla tai toisella luonnollisesta perustasta, jossa hierarkiassa ylempänä olevien olisi hyvä kuitenkin osoittaa myötätuntoa alempana olevia kohtaan. Kontula tuo esille, kuinka 1800-luvun lopulta alaluokka alkoi itse kehittää erilaista toimintaa, jossa kyseenalaistettiin yhteiskunnallisen aseman ”luonnollista” perustaa. Sosiaalityössä alkoi olla enenevissä määrin kyse siitä, että vähäosaiset järjestäytyivät itse erilaisin tavoin nostaakseen asemaansa. 1900-luvun lopulta alkaen taas on palattu vähitellen uudelleen samaan vanhaan asetelmaan, jossa köyhät hahmotetaan pohjimmiltaan itse syyllisinä omaan asemaansa. Merkittävä ero klassiseen avoimen hierarkkiseen käsitykseen köyhyyden oikeutuksesta on kuitenkin se, että myöhäismodernissa sosiaalityössä korostetaan samaan aikaan miltei rajoittamatonta yksilöllisyyttä.  

Kolmannen luvun nimi ”Huonosti käyttäytyvät isoäidit” viittaa kuuluisaan feministiseen filosofiin Simone de Beauvoiriin, jota suurin osa luvusta käsittelee. Luvun varsinainen teema on kuitenkin seksuaalinen häirintä ja paljon mediahuomiota saanut sekä tunteita herättänyt MeToo -kampanja. Kontula korostaa aluksi, että vaikka de Beauvoir on käsitellyt laajassa tuotannossaan miltei kaikkia perinteisiä aiheita feministisessä ajattelussa, hän ei missään ota erikseen seksuaalista häirintää esille. Hän kyllä kuvaa useaan otteeseen omia kokemuksiaan aiheesta ja jopa palaa hyvin nuorena kokemiinsa häirintätapauksiin vielä vanhalla iälläänkin – eli kokee ne selkeästi jollain tapaa olennaisina – mutta ei ota seksuaalista häirintää erillisenä teemana käsittelyyn. Tähän on selkeä syy: koko seksuaalisen häirinnän käsite syntyi vasta 1970-luvulla, jolloin de Beauvoir oli tietenkin jo iäkäs. Toden teolla yleiseksi puheenaiheeksi seksuaalinen häirintä nousi vasta hiljattain MeToo -kampanjan myötä. 

Kontula suhtautuu MeToo:n vaikutukseen kuitenkin melko varauksellisesti. Kampanja on kyennyt nostamaan seksuaalisen häirinnän uudella tavalla näkyväksi, mutta on eri asia, missä määrin seksuaalinen häirintä yleisesti on vähentynyt sen myötä. Käytännössä merkittävät kampanjan ”tulokset” rajoittuvat pääasiassa varakkaisiin valkoihoisiin naisiin. Tietyllä tapaa vielä olennaisempi varjopuoli kampanjassa on ollut se, ettei se tunnista seksuaalisen häirinnän tiukemmassa merkityksessä yhteiskunnallista luonnetta – siis sitä, ettei kyse ole vain ahdistelijoista ja uhreista yksilötasolla, vaan yhteiskuntarakenteiden ylläpitämästä patologiasta. Kontula korostaa sitä, ettei ole olemassa tarkkoja rajoja niiden ihmisryhmien välillä, jotka syyllistyvät häirintään ja niiden, jotka joutuvat sen uhriksi: 

”Mikä sitten olisi oikeasti uutta, se odotettu seuraava askel? Itse uskon, että eteenpäin päästään vasta, kun tunnistetaan, että kuka tahansa meistä voi häiritsijä. Ja että harva meistä voisi käsi Raamatulla vannoa, että ei ole koskaan häirinnyt ketään. Se taas edellyttää kurottamista yli asetelman, jossa rikolliset ja uhrit ovat kaksi selkeästi toisistaan erottuvaa ihmisryhmää. Eli jälleen paluuta täydellisten ihmisten ideaaleista meidän epätäydellisten reaalimaailmaan.” (s. 105–106)

Esimerkiksi de Beauvoir dokumentoi piinallisen tarkasti kokemaansa seksuaalista häirintää, mutta samaan aikaan hän itse harjoitti elämänkumppaninsa Jean Paul Sartren kanssa toimintaa, jota on etenkin nykyperspektiivistä mahdoton kuvata miksikään muuksi kuin seksuaaliseksi hyväksikäytöksi. 

”Kaataako ekokatastrofi parlamentarismin?” on jo luvun nimenä itsensä selittävä. Jokainen vakavasti asiaa pohtinut lienee turhautunut parlamentaarisen järjestelmän mahdollisuuksiin ratkaista käynnissä olevaa ekokatastrofia. Oletetaan jo sinänsä hieman utopistisesti, näin suomalaisessa kontekstissa, että vasemmistoliitto ja vihreät muodostaisivat yksinään hallituksen. Tällöin parhaassa lykyssä päästäisiin edes jossain määrin lähelle realistista ilmastopolitiikkaa: siis sellaista politiikkaa, joka muodostettaisiin tieteellisen datan pohjalta. Jos oletetaan, ehkä edelleen aavistuksen optimistisesti, että näin tosiaan kävisi tässä tilanteessa, niin käytännössä väistämättä tästä seuraisi konservatiivinen vastareaktio, jonka myötä seuraava hallitus vähintäänkin nollaisi kaikki saavutetut tulokset. On yksinkertaisesti hyvin haastava kuvitella tilannetta, jossa nykyisen kaltainen parlamentaarinen järjestelmä kykenisi reagoimaan uskottavasti ympäristökriisin kaltaiseen haasteeseen. 

Erityisen hyvin Kontula kuvaa äärioikeiston nousua ilmastokysymykseen liittyen. Poliittiset puolueet vasemmalta oikealle sekä monet yritykset puhuvat ”vastuullisuudesta”, ”vihreästä siirtymästä” jne., vaikka melko lailla kaikille on ilmeistä, ettei juuri kukaan edes yritä tosissaan saada läpi sellaisia uudistuksia, joilla ekokatastrofin saisi pysymään aisoissa. Yleisen tekopyhyyden havaitseminen sekä suoranainen epätoivo voivat ottaa ”karnevalistisen” muodon, jonka kantava voima on mahdollisuus ”olla leikkimättä mukana” (s. 132). Tällöin kyse ei ole enää ”tavanomaisen” politiikan säännöistä: 

”Populismi ei tietenkään anna vastauksia. Mutta ei sen tarvitsekaan, niin kauan kuin ei kukaan muukaan anna. Poliittiset puolueet ovat vanhan järjestyksen tuote ja sellaisena osoittautuneet ilmeisen kykenemättömiksi kyseenalaistamaan järjestelmän keskeisimpiä oppeja. Kun vesi tulvii jo kellarissa, tyydytään päivittelemään, että onpa tänään sateista. Saisiko olla lämmin kupponen teetä? Ja ihmisiä suututtaa koska he eivät halua teetä, vaan realistisia ehdotuksia siitä, mitä tehdä tulvivalle kellarille. Tai vielä mieluummin vesipumpun.” (s. 133–134)

Olen itsekin aikanaan sympatisoinut perussuomalaista ”maltillista äärioikeistoa” ja voin näin jälkikäteen samaistua hyvin tähän analyysiin. Mieleeni tulee myös haastattelu, jonka lähdettä en valitettavasti muista (kyseessä oli kuitenkin arvostettu kansainvälinen media). Siinä amerikkalaiselta eläkeikäiseltä pariskunnalta kysyttiin nykyisen Trumpin hallinnon alkaessa, kuinka monta asettamaansa tavoitetta he uskovat Trumpin saavuttavan. Vastaus oli hieman kyynisen naurahtelun säestämänä karkeasti seuraava: ”jos hän saavuttaa edes yhden tavoitteistaan, se on enemmän kuin odottaisimme; äänestimme häntä siksi, että hän puhuu meille ihmisinä, toisin kuin muut poliitikot”. 

Jokainen tehköön tästä omat johtopäätöksensä. Omani on se, että populismi ei enää tarkoita monimutkaisten asioiden (mahdollisesti liiallista) yksinkertaistamista, vaan yhteiskunnallisten asiakysymysten korvautumista jonkinlaisella tunnepohjaisella samaistumisella ”omana” koettuun viiteryhmään. Sanomattakin selvää on, että kaikkein alttiimpia tällaiselle höynäytykselle ovat sellaiset ihmiset, jotka eivät mielestään koe kuuluvansa minkäänlaiseen poliittiseen viiteryhmään. 

Viimeinen luku ”Miten kysymys kissojen ulkoilutuksesta tulee ratkaista?” herätti itsessäni välittömästi ajatuksen jonkinlaisesta ironiasta, mutta aivan tästä ei ollutkaan kyse. Tarjolla on sen sijaan aivan järjetön määrä dataa liittyen kissojen ympäristövaikutukseen ja erilaisiin vaihtoehtoihin, miten tähän voitaisiin reagoida. Ilmeisesti Kontulan tavoitteena on tarjota esimerkki hyvästä argumentaatiosta, jossa kattavan datan pohjalta tehdään avoimesti esille tuotuun päättelyyn nojaten joitain johtopäätöksiä, mitä ei esitetä absoluuttisina totuuksina, vaan kritiikille avoimina summauksina. Valittu aihe on tähän paitsi kirjoittajalle henkilökohtaisesti läheinen myös yleisesti sellainen, johon ihmisillä on tarttumapintaa mutta joka ei yleisellä tasolla polarisoi liian jyrkästi. 

Kadonneen järjen metsästys ei mielestäni vedä vertoja edelliselle Pikkuporvarit -teokselle, jonka tiedän henkilökohtaisestikin tehneen vaikutuksen moneen ihmiseen, jotka eivät tyypillisesti lue yhteiskunnallisuutta kirjallisuutta. Esseekokoelmaa voi kuitenkin pitää varsin onnistuneena kokonaisuutena, joka herättää paljon erilaisia ajatuksia ainakin jo hieman tämän kaltaiseen kirjallisuuteen tottuneessa. Tämän vähempää en toki Kontulalta odottaisikaan.

Olli Pitkänen

Kirja-arvostelu: Ulrike Hermann: Pääoman voitto – kasvun, rahan ja kriisien historia

Kapitalismi ei ole sama asia kuin markkinatalous. Markkinatalouden peruslähtökohta on vapaa kilpailu. Kapitalismissa taas alusta lähtien keskeistä on ollut kartellien muodostuminen ja aidon kilpailun tyrehdyttäminen.

Olen etsinyt arviolta 10 vuoden ajan sellaista kansantajuista teosta, joka selvittäisi edes joltain olennaiselta osin, mistä tässä järjettömässä helvetinkoneessa nimeltä kapitalismi on olennaisesti kysymys. Etsintäni ei toki ole ollut hirveän perusteellista, sillä se on rajautunut suomenkieliseen tietokirjallisuuteen, mutta tästä huolimatta on jotenkin oireellista, että vasta nyt on käsissäni teos, joka tuntuu kunnolla avaavan joitain aiemmin sekavaksi jääneitä asioita. Ulrike Herrmannin Pääoman voitto: Kasvun, rahan ja kriisien historia -teosta voi suositella muillekin, joilla on vastaavat tuntemukset aihepiiristä. Teos on tosin jo yli 10 vuotta vanha, joten tällä välin on varmasti joissain kysymyksissä saavutettu vielä uudempaakin perspektiiviä.

Kapitalismin havainnollinen kuvaaminen ja selittäminen on luultavasti siksi niin haastavaa, että elämme jo lukuisia lisäkierroksia ottaneen kapitalistisen järjestelmän sisällä. Tällöin käy helposti joko niin, että joltain olennaiselta osin ei saada riittävää etäisyyttä tutkittavaan aiheeseen, tai vaihtoehtoisesti kapitalismista muodostuu hieman epämääräinen mörkö, jonka katsotaan selittävän melkein kaiken maailmassa olevan pahan. Karkeasti ottaen ensin mainittu ongelma on usein läsnä taloustieteen alalta tulevilla ihmisillä, jotka ottavat helposti annettuna sellaisia talouteen liittyviä käsitteitä ja lainalaisuuksia, jotka nimenomaan pitäisi ottaa perattavaksi vielä perusteellisemmalta pohjalta. Marxilaisessa perinteessä taas rahan ja talouden synty, erityisesti kapitalismin synty myöhemmin, on taatusti perusteellisen ruodinnan kohteena, mutta ilmaisu on usein toisella tapaa yhtä kankeaa ja dogmaattista kuin ”perinteisessä” taloustieteessä.

Herrmann lupaa selvittää teoksessaan ”miksi emme elä ’markkinataloudessa’, miksi suuryritykset hallitsevat, miksi globalisaatio ei ole vaaraksi, miksi rahaa ei ole vielä koskaan ollut niukasti, miksi inflaatio ei uhkaa, miksi johdannaiset ovat ikivanha ilmiö, miten vuoden 1929 suuresta lamasta voidaan oppia edelleen oppia paljon, miten Wall Street on saanut liikaa valtaa, miten eurokriisi olisi helposti ratkaistavissa” (s.11). Kaikkiin näihin kysymyksiin annetaankin jonkinlainen ymmärrettävä vastaus. Teos onkin kasattu Taz-lehden lukijoiden kysymysten pohjalta, mikä on varmasti auttanut löytämään maallikoille ensimmäisenä mieleen tulevat ”liian ilmeiset” kysymykset ja vastaamaan niihin ymmärrettävällä tavalla.

Teoksen alkuosa teroittaa erityisesti sitä, että kapitalismissa ei ole sinällään kyse valtavista varallisuuseroista, rahanhimosta tai voitontavoittelusta. Tällä ajatuksella nimittäin esimerkiksi ajanlaskun alun Rooma tai Kiina olisivat olleet kapitalistisia. Markkinataloutta ja kaikkia siihen liittyviä ilmiöitä niissä sen sijaan varmasti esiintyi. Moses Finleyhyn viitaten Herrmann tiivistää keskeisen eron kapitalismiin seuraavasti: ”Kreikkalaisille ja roomalaisille oli täysin vieras ajatus ottaa lainaa, jotta näin saadulla rahalla parannettaisiin tuotannon tehokkuutta. Rikkaat senaattorit eivät keksineet lisätä tulojaan painamalla tietoisesti tiluksiensa kustannuksia alas.” (s. 21)

Lainaakin toki otettiin monenlaisiin tarkoituksiin, mutta ei nimenomaisesti tuotannon tehostamiseen. Vastoin yleistä luuloa, monet konkreettisesta rahasta poikkeavat valuutan muodot ovat niinikään jo tuhansia vuosia vanhoja. Länsi-Euroopassa jo aikoja sitten kolikoiden ja vekselien suhde oli aika ajoin noin yhden suhde viiteentoista (s. 101). Vastaavasti muinaisesta Kiinasta ei löydy montakaan piirrettä, jota ei käytettäisi kuvattaessa nykyistä kapitalismia yleisessä keskustelussa. Itse asiassa kiinalaiset olivat läpi vuosisatojen monessa mielessä ylivoimaisia Eurooppaan nähden, mitä tulee talouteen. Euroopassa himoittiin lukemattomia kiinalaisia tuotteita, mutta kiinalaiset kelpuuttivat vaihdossa lähinnä hopeaa (s. 24).

Herrmann nostaa esille kapitalismin ja markkinatalouden eroa kuvaavana käänteenä tilanteen vuosina 1792–1793, kun täydellä teholla kapitalismin alkuvaiheiden pyörteissä oleva Britannia halusi tiivistää kauppasuhteitaan Kiinaan esittelen nykynäkökulmastakin järkyttävän suuren valikoiman erilaisia viimeisimpiä keksintöjään Kiinan hoville. Kiinassa tämä episodi otettiin loukkauksena, sillä heidän taloudellisesta ja poliittisesta mahdistaan huolimatta – tai juuri siitä johtuen – uusien ainakin äkkiseltään katsoen tarpeettomien tuotteiden tyrkyttäminen koettiin pyrkyrimäisenä (s. 29). Tämä oli kuitenkin lopun alkua Kiinan pitkään jatkuneelle asemalle talousmahtina, joka ei ollut omaksunut Englannin tapaan kapitalistista tuotantotapaa.

Mistä kapitalismi sitten syntyi, ja mitä se tarkoittaa? Herrmannin mukaan kapitalismi alkoi Luoteis-Englannissa 1760-luvulla kangaspuiden teollistamisella. Itse teollistaminen ei kuitenkaan ole kapitalismin syy; olennaisesti sama tekniikka oli kehitetty jo antiikin Kreikassa. Myös asiaankuuluvat ympäristökatastrofit olivat tuttuja jo antiikista (s. 42). Hieman antikliimaksina Herrmannkaan ei esitäkään tyhjentävää ymmärrettävää kuvausta siitä, miten kapitalismi syntyi ja mitä se täsmälleen tarkoittaa. Vähintään hän summaa kuitenkin monia väärinkäsityksiä, joita edelleen toistetaan.

Kapitalismi ei ole sama asia kuin markkinatalous. Markkinatalouden peruslähtökohta on vapaa kilpailu. Kapitalismissa taas alusta lähtien keskeistä on ollut kartellien muodostuminen ja aidon kilpailun tyrehdyttäminen. Siinä missä valtio esitetään nykyaikaisessa uusliberaalissa propagandassa tyypillisesti kapitalismia jarruttavana voimana, nimenomaan valtionkoneisto on mahdollistanut pääoman kasaantumisen pienelle taloudelliselle eliitille.

Havainnollistaakseen, miten uusliberaali propaganda on kääntänyt tämän kapitalismin peruslähtökohdan päälaelleen, Herrmann siteeraa useaan otteeseen samaa pätkää uusliberalismin isältä Milton Friedmanilta: ”Periaatteessa miljoonien ihmisten taloudellista toimintaa voidaan koordinoida vain kahdella tavalla: keskitetysti ohjaamalla, käyttämällä pakkotoimenpiteitä, siis tekniikkaa, jota armeijat ja totalitaariset valtiot soveltavat. Toinen tapa on ohjata vapaaehtoisesti eli yksilöiden yhteistyönä siten kuin voidaan nähdä millä tahansa kauppatorilla” (Friedman 2002, 149). Tähän lainaukseen tosiaan tiivistyy koko oikeistoliberaalin propagandan voima: on olemassa hyvää ja pahaa. Hyvää on tietenkin vapaus, pahaa taas rajoittaminen; kuka nyt vapaan toiminnan ehkäisemistä nyt pitäisi toivottavana, niin kauan kuin ei käytetä väkivaltaa toisia kohtaan?

Kiinnostavampaa on kuitenkin Herrmannin huomio siitä, kuinka myös kapitalismiin kriittisesti suhtautuva viestintä olettaa helposti tosiasiassa kapitalismia vahvistavia elementtejä. Hän ottaa esimerkiksi moraalifilosofi Michael J. Sandelin teoksen Mitä rahalla ei voi ostaa: Markkinoiden moraaliset rajat. Teoksessaan Sandel käy paatoksellisesti läpi sitä, kuinka sellaisetkin elämänalueet ovat kapitalismin myötä markkinaistuneet, jotka olivat aiemmin ilmiselvästi markkinalogiikan ulkopuolella; kritiikki on tavanomainen äärioikealta äärivasemmalle, ja myös kuta kuinkin kaikkien siltä väliltä allekirjoittama. Sen henkeen on tietenkin helppo samaistua, mutta Hermann ottaa esille perustavanlaatuisen ongelman kritiikissä:

”Vaikka Sandelin esittämä kuvaus kuulostaa kriittiseltä, se onkin itse asiassa vahvistava. Sillä myös Sandel uskoo asiaa sen kummemmin tarkastelematta, että juuri ’markkinat’ säätelevät tavaroiden tuotantoa tehokkaasti. Hän unohtaa täysin, ettei rajatonta kilpailua ole olemassa, vaan kapitalistista talousjärjestystä hallitsevat harvat suuryritykset. Uskomalla markkinatalouden taruun Sandel on jo langennut uusliberaalien ansaan. Sen jälkeen hän voi käydä vain puolustustaistelua asettuakseen muka niin tehokkaille markkinoille eettiset rajat.”

Markkinataloutta sinänsäkin on tietenkin mahdollista kritisoida, mutta kapitalismin yksi keskeisiä ongelmakohtia on, että siinä nimenomaan ei vallitse rehellistä kilpailua siellä, missä se olisi hyödyksi, eli kaikkein suurimpien pääomien ollessa kyseessä. Sen sijaan usein pienehköihin tuloihinsa nähden suhteellisen paljon veroja maksavat pienyrittäjät kilpailevat armottomasti keskenään – ja kun näissä yrityksissä työskentelevät ihmiset eivät oikeutetusti koe saavansa riittävästi vastinetta työstään ja yhteiskunnalta, ovat he taipuvaisia lankeamaan oikeistoliberaalien ansaan ja vaatimaan lisää ”vapautta” markkinoille.

Teoksen filosofisempia piirteitä edustaa muun muassa se, että rahan olemus tunnustetaan suorastaan mysteeriseksi. Vaikka rahaa pidetään yleisesti jollain tapaa pysyvänä ja kouriintuntuvana, se on tosiasiassa täysin sopimuksenvaraista; periaatteessa mikä tahansa voi toimia rahana. Kiinnostavampi huomio on rahan sidos aikaan; Herrmannin mukaan ”raha on symboloitua aikaa”. Kun jokin maksutapahtuma hyväksytään, ”raha siirtää kysyntäänsä myöhemmäksi” (s. 108). Rahalla on siis ikään kuin jonkinlaista merkillistä ihmisistä riippumatonta toimijuutta, joka liittyy nimenomaan aikaan. Tämä tulee huomattavaksi vasta, kun maksutapahtuman ja siihen liittyvän konkreettisen materiaalisen vaihdon välillä kuluu pidempi aika kuin esimerkiksi tavanomaisessa suoraviivaisessa ostotapahtumassa. Useimpien ihmisten intuitiivinen tunne siitä, että abstraktissa ja pitkälle viedyssä finanssikapitalismissa on jotain miltei metafyysisesti väärää, liittynee juuri tähän. Itse toivoisin ihanteelliselta talouden peruspiirteitä pohtivalta teokselta enemmän juuri tällaisia huomioita.

Mitenkään täydellisenä Pääoman voittoa ei missään tapauksessa voikaan pitää. Aina kun jotain kuvataan ”ideologioista riippumattomaksi”, kuten teoksen takakannessa tapahtuu, bullshit-mittarini huitelee aika kovissa lukemissa. Tässä tapauksessa väite ei ole aivan niin perätön kuin yleensä, mutta tietyt muotoilut aiheuttivat kyllä hieman kyllästynyttä huokailua. Herrmann tuo esimerkiksi esille sinänsä aiheellisesti, että yksi käänteentekevimpiä taloustieteilijöitä, John Maynard Keynes, kannatti kohtuullisen voimakasta verotusta siksi, että se on viimekädessä kaikkien, myös varakkaiden edun mukaista (sillä muutoin ajaudutaan säännöllisesti perusteellisiin talouskriiseihin, joissa myös rikkaimmat voivat menettää lähes kaiken omaisuutensa, mistä Keynesillä oli myös omakohtaista kokemusta tähän asti kenties historian perusteellisimman, vuoden 1929 finanssikriisin myötä). Sen sijaan vastakohtana Keynesin rationaalisuudelle vasemmistolaiset ajavat Herrmannin mukaa korkeahkoa verotusta ”raivoisan vihan vallassa” (s. 158).

Ylipäätään teoksesta saa suuren osan ajasta sellaisen kuvan, että Herrmann olisi omaksunut kritiikittä yhteiskunnallisista ja ekologisista näkökulmista riippumattoman tyypillisen nykyaikaisen taloustieteilijän tulokulman. Esimerkiksi seuraavat katkelmat luultavasti havainnollistavat, mitä tarkoitan:

”Siksi onkin turha lukea oppaita, jotka lupaavat luotsata sijoittajan menestyksekkäästi rahoituskriisistä. Jos haluaa pelastaa omaisuutensa, kannattaa ennemmin miettiä, miten vakavat talouskriisit olisivat estettävissä. Tällä hetkellä tehtävä on huomattavan hankala, sillä rahoituskupla on edelleen puhkeamispisteeseen asti paisuksissa. Jos superkupla ei saa päästä räjähtämään, talouden on kasvettava. Vain silloin kun kansantulo kasvaa, rahoitusvuori ei romahda.” (s. 208–209)

”Raha yksin ei luo rikkautta, se on vain sosiaalinen voiteluaine ja lukema tilillä. Todellinen rikkaus syntyy investoinneista, jotka tehdään tänään, jotta huomenna voidaan tuottaa enemmän tavaroita ja palveluja. Rahalla on tulevaisuutta vain, jos sitä käytetään pääomana.” (s. 211)

Teoksen päätäntöluku omaksuu kuitenkin yhtäkkiä täysin toisentyyppisen sävyn. Siinä käydään läpi hyvin lyhyesti likimain kaikki olennaiset perusteelliset kritiikit koko kapitalistista järjestelmää ja siihen liittyvää jatkuvan kasvun ideaa vastaan, yksinkertaisimpaan summattuna: ”On väkisinkin käytettävä ikävää ilmaisua, jota jopa vihreät välttelevät: on luovuttava jostakin” (s. 220). Hermann tuo myös esille sen äärimmäisen olennaisen huomion, että oikeastaan ei tarvitsisi luopua edes mistään millä on todella merkitystä; todennäköisesti yleinen onnellisuus länsimaissa vain lisääntyisi luopumisen myötä. Mitään hahmotelmaa kapitalismin rakenteellisesta umpikujasta pääsemiseen Herrmann ei kuitenkaan hahmottele. Eipä häntä siitä oikeastaan voi moittia; se kenellä on toimiva idea takataskussaan, astukoon itse esiin.

Vaikka teos on taloustieteen popularisoinnissaan erittäin onnistunut, en toki väitä sisäistäneeni edelleenkään kovin hyvin kaikkea siinä esitettyä. Siltä ontolta pohjalta, joka minulla taloudesta on, tekee mieli esittää kuitenkin yksi kritiikki. Herrmann viittaa jatkuvasti ”miten Marxkin ymmärsi hyvin, että x ja y”, mutta hän ei missään vaiheessa lähde kunnolliseen keskusteluun Marxin perusteeseistä. Pikemminkin Herrmannin asenne Marxia kohtaan on aavistuksen ylimielisen oloinen. Taustalla vaikuttaa olevan ajatus, että ”tietenkään” Marxia ei voi ottaa vakavasti – ja siitä huolimatta viittaukset Marxiin ovat jatkuvia.

Jos teokselta voisi toivoa jotain lisää, niin juuri keskustelua paitsi Marxin myös esimerkiksi anarkistien kanssa. Tällaisenaan potentiaali taloustieteen julkilausumattomien yhteiskunnallisten taustaoletusten purkamiseen jää melko ohueksi. Kaikkiaan Pääoman voitto on kuitenkin suositeltavin kaikista lukemistani taloutta käsittelevistä populaariteoksista. Viimeiset 10 vuotta ovat tosin tuoneet jälleen uuden absurdiuden tason talouden yhteiskunnalliseen tarkasteluun, joten vastaavalle uudelle teokselle olisi tilausta.

Olli Pitkänen

Lähteet:

Friedman, Milton. 2002/1962. Kapitalismus und Freiheit. Frankfurt am Main.

Herrmann, Ulrike. 2015/2013. Pääoman voitto: Kasvun, rahan ja kriisien historia. Helsinki: Into. Suomentanut: Mari Janatuinen.

Kirja-arvostelu: Näin toimii fasismi (Stanley)

Tietystä poleemisuudestaan huolimatta Näin toimii fasismi on systemaattinen esitys, jossa myös yhtenään viitataan valaisevalla tavalla eri alojen, erityisesti sosiaalipsykologian viimeaikaisiin tutkimuksiin. Kyseessä saattaa olla inspiroivin lukemani äärioikeistoa käsittelevä teos.

Jason Stanleyn Näin toimii fasismi: Vastakkainasettelun politiikka on äärimmäisen tervetullut teos nykypäivän yhteiskunnalliseen keskusteluun. Kiistanalaista teoksessa on lähinnä sen tapa käyttää käsitettä ”fasismi” hyvin yleisessä ja pejoratiivisessa muodossa. Lähestymistavan hyvä puoli on väsyttävän akateemisen pilkunviilaamisen puuttuminen; puhutaan niin sanotusti asioista niiden oikeilla nimillä. Ainoastaan alan pedanttia tutkijaa kiinnostaa lopulta oikeasti, millainen yhteiskuntajärjestys on täsmällisesti ottaen juuri fasistinen ja millainen esimerkiksi vain autoritaarinen. Stanley tuo tämän lähtökohdan selkeästi esille, mikä mahdollistaa värikkään ja syvällisen kuvauksen sellaisista sosiaalis-poliittisista piirteitä, joita on aina paljon myös liberaaliksi mielletyissä yhteiskunnissa ja jotka sopivalla tavalla korostuessaan ja henkilöityessään voivat muuntua täysivaltaisesti fasistiseksi yhteiskunnaksi.

Stanley tiivistää tällaiset piirteet 10:een ideaan, joista kunkin mukaan hän on nimennyt teoksen yhden luvun: myyttinen menneisyys, propaganda, anti-intellektuaalisuus, epätodellisuus, hierarkia, uhrius, laki ja järjestys, seksuaalinen ahdistus, sodoma ja gomorra sekä arbeit macht frei. Luvut ovat myös järjestetty niin, että niiden teemojen välille muodostuu väljä vuorovaikutussuhde; edellisestä päädytään seuraavaan Stanleyn mukaan jossain määrin myös yhteiskunnassa. Yhtä hyvin järjestyksen voisi tosin esittää myös toisin, kyse on lähinnä teoksen etenemisestä eikä eksaktista teoriasta koskien fasismin keskeisten piirteiden vuorovaikutusta.

Myyttinen menneisyys on lähes aina keskeinen osa fasistisen ajattelun tenhoa. Menneisyyden ihanneyhteiskunta on usein ollut suuri ja mahtava, mutta ennen kaikkea se ollut ”puhdas”, kun taas ”nykyajan” katsotaan edustavaa kaikkea korruptoivaa. Erityisesti tietoiset fasismin ideologit ovat ymmärtäneet, ettei myyttiseen menneisyyteen tarvitse todella uskoa. Olennaisempaa on sen propaganda-arvo. Stanley kuvaa kylmäävällä tavalla fasismille ominaisen propagandan funktiota yhteydessä, jonka moni yhdistäisi viimeisenä fasismiin:

”USA:n presidentti Richard Nixonin ’sota rikollisuutta vastaan’ on hyvä esimerkki ongelmallisten päämäärien naamioimisesta hyveellisillä. Harvardin historioitsija Elizabeth Hinton tarkastelee taktiikkaa kirjassaan From War on Poverty to the War on Crime: The Making of Mass Incarceration in America käyttämällä Nixonin kansliapäällikkö H.R. Haldemanin päiväkirjamerkintöjä: ’täytyy hyväksyä se, että tosiasiassa ongelmana ovat mustat’, Nixon toteaa päiväkirjamerkinnässä huhtikuulta 1969. ’Avaimena on kehittää järjestelmä, joka tunnustaa tämän vaikkei siltä näytäkään’. Suoralla ja järjestelmällisellä tavalla Nixon huomasi, että rikollisuuden hallitsemisen politiikka voisi tehokkaasti peittää hänen hallintonsa sisäpoliittisen ohjelman taustalla vaikuttavat rasistiset pyrkimykset. Nixonin ’lain ja järjestyksen’ retoriikkaa, joka tätä keskustelua seurasi, käytettiin peittämään rasistinen poliittinen agenda, josta puhuttiin täysin avoimesti valkoisen talon seinien sisäpuolella’” (s. 36–37.) 

Fasismin anti-intellektuaalisuus ei olekaan välttämättä yksinkertaista ajattelun puuttumista, vaan sen ytimessä on eksaktin ja julkisesti kommunikoitavan asiantuntijatiedon sekä siihen liittyvien rationaalisten pelisääntöjen rajoissa käytävien kiistojen halveksuminen ja koko ajattelun kentän hämärtäminen eräänlaiseksi epätodellisuudeksi, jossa ei ole selkeää eroa myytin ja todellisuuden tai tieteellisen tiedon ja henkilökohtaisen perstuntuman välillä. Tällaisen epätodellisuuden tila jättää ainoaksi kouriintuntuvaksi tosiasiaksi viime kädessä valtaan perustuvan hierarkian.

Koska hierarkiat ovat ensisijaisesti sosiaalisesti tuotettuja (niiden väitetty pohja esimerkiksi biologiassa ei kestä kriittistä tieteellistä tarkastelua, vaan osoittautuu parhaimmillaankin hyvin minimaalisesti selitysvoimaiseksi), ne ovat jatkuvasti vaarassa sortua. Tähän liittyvä uhriuden tunne on hyvinkin todellinen, vaikka se ei olisi missään mielessä perusteltu. Nykyisiä itkuisen tuntuisia väitteitä ”tasa-arvon menemisestä liian pitkälle” (esimerkiksi Black Lives Matter -liikkeen tapauksessa) on hyvä tarkastella esimerkiksi sen valossa, että jo 1866 kansalaisoikeuksien takaaminen mustille orjille Yhdysvalloissa herätti myrskyisiä vastalauseita, joissa – niin absurdilta kuin se nykyperspektiivistä tuntuukin – väitettiin, että mustien oikeuksiin keskittyminen on syrjäyttänyt valkoisten oikeudet. Fasistinen propaganda ei koskaan vetoa pelkästään raakaan voimaan, vaan myös uhriuden tunteeseen siitä, että ”luonnollinen” hierarkia on syrjäytetty katalin keinoin. Menetetty etuoikeus tuntuu usein pahemmalta vääryydeltä kuin vakaa alisteinen asema. Tätä sosiaalipsykologista tosiasiaa fasistit ovat taitavia hyödyntämään. Kaiken tähän asti esitetyn summaa hyvin seuraava katkelma:

”Monien valkoisten amerikkalaisten mielestä presidentti Obaman täytyi olla korruptoitunut, koska ylipäänsä se, että hän oli valkoisessa talossa, oli eräänlaista perinteisen järjestyksen korruptoimista. Korruptioksi nähdään myös se, kun naiset saavuttavat sellaisen poliittisen valta-aseman, joka on tavallisesti varattu miehille – tai kun muslimit, mustat, juutalaiset, homoseksuaalit tai ’kosmopoliitit’ hyötyvät demokratian julkisista hyvistä kuten terveydenhuollosta tai edes nauttivat niistä yhdenvertaisesti. Fasistipoliitikot tietävät, että heidän kannattajansa katsovat heidän omaa, todellista korruptiotaan läpi sormien, koska heidän tapauksessaanhan se on vain sitä, että valitun kansakunnan jäsenet ottavat sen, mikä heille oikeutetusti kuuluu.” (s. 39.)

Laki ja järjestys on tietenkin keskeinen ideaali kaikenlaisille autoritaarisille ideologioille, mutta Stanley viittaa sillä tässä yhteydessä etenkin tapaan, jolla erilaisten vähemmistöjen tekemät todelliset tai kuvitellut rikokset (tai ylipäätään vain heidän olemisensa) saavat suhteettoman suuren huomion ja tuntuvat muodostavan suorastaan eksistentiaalisen uhan ”meidän” kunnialliselle ja lainkuuliaiselle elämälle. Seksuaalinen ahdistus viittaa tapaan, jolla tämä keskustelu sisältää usein seksuaalisen elementin. Kliseisimmässä muodossaan muualta tulevat aggressiiviset valloittajat raiskaavat ”meidän naiset”. Sodoma ja gomorra on ensimmäinen kuvaus juutalais-kristillisessä perinteessä siitä, kuinka Jumala tuhoaa seksuaalisesti korruptuituneet toiseuden edustajat. Kiintoisa huomio on, että jo tuolloin rappio sijoitettiin kaupunkeihin, kun taas maaseutu hahmottuu ”meidän” tyyssijana, jossa vanhat kunnolliset tavat ovat voimissaan – vastakkainasettelu, jonka olen ollut havaitsevinani voimistuvan Suomessakin viime vuosina. Arbeit macht frei kuvaa tätä samaa toiseuttamista ahkeruuden ja laiskuuden kautta; fasistinen ajattelu kuvaa aina vastustajansa ”loisina”, jotka elävät ”meidän” rehellisestä työstä.

Epilogissa Stanley osoittaa olevansa hyvin tietoinen teoksen populaarista luonteesta ja siitä, kuinka tälläkin tasolla se kohtaa hyvin nopeasti syytteen ”fasistien näkemisestä kaikkialla”. Fasismi on tietenkin vahva ilmaisu, mutta Stanleyn mukaan pääasiallinen syy karsastaa sanan ”fasismi” käyttöä on olennaisesti fasististen kehityskulkujen normalisoituminen yhteiskunnassa. Trump-ilmiö ja sen eurooppalaiset heijastukset puhumattakaan Puolan ja Unkarin aktuaalisesta luisumisesta pois demokratiasta ovat enemmän kuin riittävä syy unohtaa termeistä nillittäminen ja havahtua siihen, että liberaalista demokratiasta on tullut aivan liian annettuna otettu lähtökohta, jonka tuhoutumisen mahdollisuutta ei yleensä suostuta ajattelemaan edes silloin, kun se on jo käynnissä. Tietystä poleemisuudestaan huolimatta Näin toimii fasismi on systemaattinen esitys, jossa myös viitataan yhtenään valaisevalla tavalla eri alojen, erityisesti sosiaalipsykologian viimeaikaisiin tutkimuksiin. Kyseessä saattaa olla inspiroivin lukemani äärioikeistoa käsittelevä teos.

Olli Pitkänen

Kirja-arvostelu: Pimeyden ytimeen (Malin)

Internetistä tunnetusti on aina löytynyt marginaalista, äärimmäistä ja vastenmielistäkin sisältöä, erityisesti seksuaalisuuteen liittyen. Lastenkidutusporno lienee kuitenkin tässä jos ei oma lukunsa, niin ainakin äärimmäisin nurkkaus. Malin niin sanotusti kokeili, kuinka syvä kaninkolo on, ja totesi sen sangen syväksi.

Aloitan arvostelun Hamaralle poikkeuksellisesti sisältövaroituksella. En ole itse helposti järkyttyvää sorttia, mitä tulee ihmisten pahuuteen. Päinvastoin, olin pitkään aktiivisesti kiinnostunut aihepiiristä ja tein siitä väitöskirjanikin. Tästä huolimatta se, mitä tässä tekstissä käsitellään, häiritsi minua huomattavissa määrin muutamien viikkojen ajan. Suosittelen siis yksinkertaisesti jättämään tämän arvostelun ja etenkin itse arvosteltavan teoksen väliin, mikäli et ole jollain tapaa jo valmiiksi valmentautunut kohtaamaan pahuutta: tämä teos jos jokin havainnollistaa, että moni, joka pikaisesti tuumaten ehkä haluaisi julistaa koko pahan käsitteen vanhentuneeksi kristilliseksi moralismiksi, saattaa tulla toisiin ajatuksiin.

Aarno Malinin Pimeyden ytimeen: Tutkimusmatka Tor-verkon rikollisuuteen on monellakin tapaa huomionarvoinen teos, mutta erityisesti yksi sen osioista on noteerattu useasti mediassakin. Tutkiessaan Tor-verkon eli ”pimeän”, vaikeasti jäljitettävissä olevan internetin osan tarjontaa hän päätyi muutamien välivaiheiden jälkeen materiaalin pariin, jossa alaikäisiä, jopa vastasyntyneitä lapsia kidutetaan ja tapetaan mahdollisimman sadistisilla tavoilla. On ymmärrettävää, että teoksen päättävä lastenkidutuspornoa käsittelevä osio on pitkälti varastanut huomion muilta, ainakin hieman vähemmän äärimmäisiltä teemoilta. Olisi ehkä ollut hyvä jakaa materiaali kahteen erilliseen teokseen, joista toinen olisi pitänyt sisällään kaiken vähemmän äärimmäisen sinällään todella kiinnostavan materiaalin ja toinen sitten sen kaikkein rankimman. Toisaalta, on useitakin eri syitä, jotka tekevät yhdestä kompaktista teoksesta hyvin ymmärrettävän ratkaisun.

Kuten mainittua, suurin osa teoksesta ei itse asiassa käsittele lapsipornoa ja sen ympärillä olevaa niin sanottua hurtcore-yhteisöä. Merkittävämmässä osassa sivumäärällisesti ovat itse asiassa esimerkiksi verkossa käytävä huumekauppa, sieltä väitetysti tilattavat palkkamurhat, Vastaamon tietomurto ja jopa obskuuri tietokonepeli Sad Satan. Malin käy ansiokkaasti läpi pimeän verkon huumekaupan historiaa otteella, joka on paitsi neutraali myös tietyssä mielessä sisäpiiriläisen ymmärryksestä ammentava – Malin on ollut säännöllisesti yhteyksissä useimpien merkittävien verkon huumekauppiaiden kanssa ja saavuttanut yleisesti ottaen arvostetun aseman yhteisön silmissä asiallisena median edustajana. Teos kattaa verraten yksityiskohtaisesti koko suomalaisen pimeän verkon huumekaupan merkittävien alustojen kehityksen sekä keskinäiset suhteet niiden ilmaantumisesta lähes nykypäivään asti.

Tähän aihepiiriin liittyy yksi erityisen kiinnostava, jopa hätkähdyttävä yksityiskohta. Joulukuussa 2019 viranomaiset pitivät tiedotustilaisuuden, jossa he väittivät saaneensa suljettua johtavan huumeidenmyyntisivuston Silkkitien. (s.145). Tosiasiassa sivusto oli ollut muista syistä kiinni jo yli kuukauden ajan (mistä oltiin tiedotettu jo tätäkin kauan aiemmin). Mikäli Malinin esitys pitää paikkansa, kyseessä on todella törkeä huijaus. Ei toki mitään uutta ja ihmeellistä aikana, jolloin Jari Aarniokin vaikuttaa enemmän rekan eteen heitetyltä syntipukilta kuin poikkeukselliselta konnalta viranomaisten johdossa.

Varsinaisesti poikkeuksellista teoksessa on tietenkin se äärimmäisin osio. Internetistä tunnetusti on aina löytynyt marginaalista, äärimmäistä ja vastenmielistäkin sisältöä, erityisesti seksuaalisuuteen liittyen. Lastenkidutusporno lienee kuitenkin tässä jos ei oma lukunsa, niin ainakin äärimmäisin nurkkaus. Malin niin sanotusti kokeili, kuinka syvä kaninkolo on, ja totesi sen sangen syväksi. Hänen mukaan Hurt Meh sivustolla, joka oli 2010-luvun loppupuolella alan todennäköisesti suurin sivusto, oli enimmillään 800 000 käyttäjää (s. 203). Luku ei sinänsä ole vielä valtava maailmanlaajuisesti, mutta kun otetaan huomioon, että kyseessä on äärimmäinen lastenkidutuspornosivusto, jonka löytämiseen tarvitaan hieman tietotaitoa, lukua voi nähdäkseni pitää järkyttävän suurena. Järkyttävyys riippuu toki myös siitä, millaisen ihmiskuvan omaa alun alkaen.

Pahuutta paljon pohtineena niin akateemisella urallani kuin jo paljon ennen sitä ajattelen, että on olemassa kaksi äärimmäisen laajalle levinnyttä mutta vakavasti puutteellista käsitystä pahuuden luonteesta. En tiedä, onko kysymystä tutkittu koskaan tieteellisesti, mutta vaikuttaa selvältä, että useimpien ihmisten käsitys pahasta on jaettavissa kahteen vastakkaiseen ja puutteelliseen kategoriaan. Yhtäältä on ajatus siitä, että pahuuden käsite on ainoastaan kristinuskon sekulaari jäänne, joka nykyään toimii lähinnä konservatiivisten, toiseuden moraaliseen tuomitsemiseen taipuvaisten ihmisten vipuvartena. Toisaalta, ajatus siitä, että on olemassa ”absoluuttisen pahoja” (s. 179) ihmisiä, joita ei voi ymmärtää lainkaan, on varsinkin ongelmallinen. 

Malinin teos asettaa panokset tässä suhteessa korkealle. Useimmat ihmiset kokevat erityisesti lapsiin kohdistuvan väkivallan niin voimakkaasti, ettei aiheeseen analyyttisen etäisyyden ottaminen ole oikeastaan mahdollista. Malinia itseään tuskin voi syyttää siitä, että hänen ymmärryksensä rehellisesti loppui sen materiaalin äärellä, johon hän oli päätynyt. Esimerkiksi seuraavat katkelmat antavat jotain osviittaa:

”Myös esimerkiksi tukehduttaminen on oma juttunsa, samoin polttaminen ja sähköllä kiduttaminen. Olen nähnyt vauvan vääristyneet ja tuskaiset kasvot, kun häntä tukehdutetaan läpinäkyvällä muovipussilla. Vauvaa ei suinkaan tapettu nopeasti, vaan tukehdutettiin aina äärirajoille ja annettiin sitten hetki vetää henkeä, jotta vauva jaksaisi taas taistella hengestään. Ihminen, joka nauttii toisen kiduttamisesta, haluaa sen jatkuvan pitkään.”1

”Eräskin ketjun aloittaja kertoi, että hän ja hänen vaimonsa olivat päättäneet vihdoin aloittaa hurtcore-elämäntavan, josta olivat pitkään haaveilleet. Niinpä he kaipasivat neuvoja siihen, kuinka voisivat kiduttaa 3-vuotiasta lastaan niin, ettei kukaan ulkopuolinen saisi selville, mitä kodissa tapahtuu. Vastauksia tuli valtavasti, ja niissä onniteltiin pariskuntaa rohkeudesta tehdä päätös ja annettiin yksityiskohtaisia neuvoja, kuinka aiheuttaa kipua jälkiä jättämättä.”2

Filosofisesti on tarpeen painottaa, että tällaisetkin ihmiset ovat ihmisiä – siis periaatteessa meille kaikille ymmärrettävistä motiiveista toimivia – mutta samaan aikaan ymmärrän, että vielä tärkeämpää olisi ylipäätään sen esilletuominen, että lastenkidutusporno ei ole myytti vaan täysin todellinen ilmiö. Riippumatta siitä, mitä tietoisuus tästä aiheuttaa. Ensimmäinen askel tällaista pahuutta vastaan taistelussa on myöntää sen olemassaolo, siis olla katsomatta eri suuntaan ja unohtamatta. Toinen, vielä haasteellisempi askel on ymmärtää, että pahuus on inhimillistä. Tämä tarkoittaa ennen kaikkea sen ymmärtämistä, että lastenkidutuspornon tekeminen on periaatteessa samalla janalla sen kanssa, että nauttii ylipäätään toisen ihmisen kärsimyksestä missä tahansa yhteydessä; aste-ero on tietenkin äärimmäinen, jos verrataan Malinin kuvaamia tapauksia ja tavanomaista arkista pahantahtoisuutta.

Todennäköisesti pahuus on asia, joka tulee aina kuulumaan ihmisyyteen. Siihen voi suhtautua käytännössä ainakin neljällä eri tavalla. Ensimmäinen ja varmaankin yleisin reaktio on ylipäätään haluttomuus kohdata koko asiaa ja pitää sen kunnollinen ajatteleminen loitolla hinnalla millä hyvänsä. Toinen vaihtoehto on ajatella pahan ideaa tunnereaktiona asioihin, joita kukin henkilökohtaisesti sattuu pitämään ei-toivottavina. Kolmas vaihtoehto on aktiivisempi pyrkimys ikään kuin selvittää tilinsä pahuuden kanssa, pyrkimys kontrolloida pahuuden aiheuttamaa kauhua omaksumalla itse pahantekijän rooli. Viimeisenä ja toivottavimpana vaihtoehtona on ymmärtää, että paha on pahaa, siis jotain mitä ei pitäisi olla ja jota vastaan tulee taistella, mutta joka on osa samaa inhimillistä todellisuutta, jossa itsekin elämme.

Filosofisena teosta ei voi pitää, mutta Malin on tehnyt äärimmäisen ansiokasta työtä ylipäätään pimeän verkon sisällön populaarissa kuvaamisessa, ja aivan erityisesti häntä on kiittäminen sellaisen ilmiön esille tuomisesta, jota hänen konsultoimansa terapeutitkin kavahtivat. Sopii vain toivoa, että mahdollisimman moni mahdollisimman korkeassa asemassa oleva poliisi, sosiaaliviranomainen tai muu vastaava toimija saisi tämän teoksen käsiinsä, lukisi sen vakavasti, ja tekisi sen, mitä omasta asemastaan käsin voi.

Olli Pitkänen

1Malin 2022, s. 205.
2Malin 2022, sama.

Kirja-arvostelu: Oma valinta (Ahtiala)

Teoksen kuvaukset seksityöntekijöiden arjesta vaihtelevat innostuneen, huvittavan ja suoranaisen kyynisyydenkin välillä, mikä vastaa paljolti sitä, kuinka ihmiset eri aloilla kuvaavat työtään ylipäätään. Yhteinen murheenkryyni kaikille teokseen osallistuneille on moralisoiva lainsäädäntö ja asenneilmapiiri.

Seksityö on aihe, joka aiheuttaa jo pelkästään terminä hieman närästystä useammallakin suunnalla. On sinänsä kiinnostavaa, kuinka kaksi toisilleen täydellisen vastakkaista ryhmää, heikosti naisvihaansa (tai pelkoansa) peittelevät konservatiivit ja miesvihamieliset feministit, nostivat kauan seksityön yksissä tuumin tikun nokkaan. Nykyään onneksi täydellinen torjunta tulee pääasiassa konservatiivien suunnalta. Erityisesti nuoremman polven feministiset toimijat ovat lähtökohtaisesti ainakin periaatteessa seksityöläisten puolella. Aihetta tutkinut Anna Kontula onkin sanonut hyvin sosiaalisessa mediassa tähän tapaan: ”Olen keskustellut kaikilla mantereilla hyvin erilaisista oloista tulevien seksityöläisten kanssa, ja kun kysyn heiltä, mitä he toivoisivat, että heidän elämänsä olisi parempaa, yksikään ei ole ehdottanut seksityön kieltämistä”.

Päivi Ahtialan toimittaman Oma valinta: minä myyn seksiä -teoksen perusargumentin voinee tiivistää sen melko ilmeisen mutta usein hyvin vaikeasti hyväksyttävän ajatuksen ympärille, että seksityö on työtä, ei sen enempää eikä vähempää. Voidaan väittää, että se on erityislaatuista työtä; tuskin kuitenkaan sen erityisemmässä mielessä kuin moni muu erityislaatuinen työ. Teoksessa useampi eri ikäinen ja vaihtelevia aikoja alalla työskennellyt nainen kertoo työstään, sen hyvistä ja huonoista puolista sekä lainsäädännön ja asenteiden aiheuttamista haasteista. Ilmaisutyyli, työskentelytapa ja seksityön ympärille liittyvät sosiaaliset valinnat vaihtelevat haastatelluilla seksityöntekijöillä jonkin verran, mutta tietyt peruslähtökohdat ovat verraten yhteneviä.

Nimimerkki Susanna ilmaisee tyypillisen syyllistävän asenteen: ”Erityinen inhokkitermini on ´itsensä myyminen´. Kertonee jotain termin käyttäjistä, että heidän itseytensä löytyy navan alapuolelta.” (s. 153). Tämä asenne säilyy usein implisiittisesti silloinkin, kun nimellisesti halutaan puolustaa seksityöntekijöitä. Heidän omasta näkökulmastaan holhoava asenne voi itse asiassa tuntua vielä ikävämmältä kuin avoin ”perinteisiin arvoihin” pohjaava syyllistäminen. Pelkästään ”seksityöntekijöiden oikeuksien” puolustaminen ei olekaan vielä tarpeeksi, sillä jos kiistaa seksityötä koskevasta lainsäädännöstä lähestytään samassa hengessä kuin vaikkapa kysymystä huumeidenkäyttöhuoneista – siis kysymyksenä siitä, minkälainen politiikka on oikeudenmukaista ja tehokasta ”huono-osaisuuden” suhteen – tehdään heti kättelyssä moralistinen ja alentuva oletus, jonka mukaan kukaan ei halua pohjimmiltaan tehdä seksityötä omasta tahdostaan. Tässä kohtaa seksityö jakaa yhä voimakkaasti sen sallivienkin ihmisten asenteita. Toivon mukaan ennakkoluuloton perehtyminen tähän teokseen osoittaa, että lähtökohtaisesti seksityöläisen oman aktiivisen valinnan kyseenalaistaminen ei ole perusteltua, vaikka henkilökohtaisesti kokisi idean seksin myymisestä hyvinkin vastenmielisenä. Meitä on moneen junaan monessa muussakin asiassa.

Seksityöntekijät usein korostavat, että jo terminologialla on ratkaiseva merkitys: ”prostituutio” on periaatteessa neutraali yleiskäsite kaikelle seksin myymiselle, mutta käytännössä se tuo mieleen suoranaisen ihmiskaupan tai ainakin sellaisen seksityön, johon on lähdetty äärimmäisen taloudellisen välttämättömyyden takia. Seksityö sen sijaan on käsitteenä aidosti neutraalimpi. Seksialalla tapahtuu paljon ihmiskauppaa, mutta sitä tapahtuu vähintään yhtä paljon myös siivous-, rakennus- ja ravintola-alalla ilman, että kenelläkään tulee näistä aloista mielikuvaa lähtökohtaisesti riistävinä.

Teoksen kuvaukset seksityöntekijöiden arjesta vaihtelevat innostuneen, huvittavan ja suoranaisen kyynisyydenkin välillä, mikä vastaa paljolti sitä, kuinka ihmiset eri aloilla kuvaavat työtään ylipäätään. Yhteinen murheenkryyni kaikille teokseen osallistuneille on moralisoiva lainsäädäntö ja asenneilmapiiri. Seksin myyminen ja ostaminen on Suomessa sinänsä laillista, mutta esimerkiksi lainsäädännössä kielletty paritus on tulkittu tavalla, joka tekee usein jopa työtilan hankkimisesta haastavaa (vuokranantajan voidaan tulkita syyllistyvän paritukseen). Oma lukunsa on asenneilmapiiri, jonka johdosta vain hyvin harvalla seksityöntekijällä on riittävät voimavarat ja itsetunto toimia avoimesti sen alan edustajana, jonka omakseen kokee. Negatiivisia ennakkoasenteita omaaville lukijoille voi tulla yllätyksenä, että yleensä ottaen seksityöntekijät kokevat työnsä raskaimpina piirteinä mainittujen asioiden jälkeen jatkuvan lakanoiden pyykkäämisen kaltaiset asiat. Vastoin yleisiä mielikuvia hyväksikäytöstä, alan valinneet (itsenäiset suomalaiset) kokevat yleensä ottaen saavansa mittaamattomasti enemmän kunnioitusta asiakkailtaan kuin esimerkiksi myynti- tai hoitotyössä. 

Valitettavasti laaja-alainen paheksuva ilmapiiri yhdessä hankalan lainsäädännön kanssa ei voi olla osaltaan vaikuttamatta myös alalla työskentelevien minäkuvaan. Tätä kuvaa esimerkiksi alan ihmisten käyttämä ”huorarkian” käsite. Huorarkialla tarkoitetaan seksialalla itse työskentelevien tapoja tuottaa erilaisia alan sisäisiä hierarkioita alaan liittyvien stigmojen pohjalta (s. 120). Samoin kuin esimerkiksi vähemmistöjen keskinäinen rasismi, tämä lienee aihe, jota on vaikea ellei mahdotonta nostaa julkiseen keskusteluun, mutta joka voi olla hyvin piinallinen joillekin alan ihmisille.

Seksityötä kohtaan kriittisten tulokulmien tulisi perustua rakenteellisiin tekijöihin. Vanha radikaalifeministinen argumentti siitä, että seksityö on haitallista pelkän ideansa takia (naisen ruumis on myytävissä) riippumatta seksin myyjän omasta tahdosta tai asiakkaan asiallisuudesta, on tavallaan relevantti. On totta, että hyvin harva ihminen pitää kovin ideaalisena seksinä sellaista, jossa raha vaihtaa omistajaa. Toisaalta, jos verrataan omaksi iloksi tehtyä puuhastelua kasvimaalla tai työn tekoa minimipalkalla kusipäisen pomon alaisuudessa jättimäisellä teollisella farmilla, asetelma lienee edes hieman verrannollinen. Sillä erotuksella, että hyvin usein seksityöhön siirrytään juuri siksi, että se voi olla usein paljon mielekkäämpi vaihtoehto perinteisille naisvaltaisille matalapalkka-aloille tai jopa ylipäätään säännölliselle päivätyölle. Täysin eri kysymys on tietenkin prostituutio globaalina ilmiönä, josta suuri osa ei ole tässä mielessä omaan tahtoon perustuvaa. Tällöin relevantti vertauskohde on kuitenkin globaali työelämä ylipäätään; seksityöläisten tilannetta Suomessa verrattuna esimerkiksi globaaliin etelään tulisi verrata suhteessa ylipäätään työelämään näissä eri olosuhteissa. Kaikkiaan seksityökeskustelun soisi perustuvan enemmän kriittiseen kapitalismin analyysiin ja vähemmän moralismiin. Oma valinta ei tuo sinänsä mitään täysin uutta alan keskusteluun, mutta lienee ensimmäisen systemaattinen suomenkielinen teos suomalaisten seksityöntekijöiden arjesta. Sitä voinee suositella kenelle tahansa, joka haluaa saada käsityksen itsenäisen suomalaisen seksityöläisen arjesta ja siihen liittyvistä haasteista. Seuraava uusi askel olisi varmaankin vastaava teos, jossa kuvattaisiin erilaisten asiakkaiden tulokulmaa; tähän käsillä olevassa teoksessa vihjattiinkin.

Olli Pitkänen

Kirja-arvostelu: Bullshit Jobs (Graeber)

Bullshit Jobs on uraauurtava kuvaus äärimmäisen merkittävästä, hyvin vähälle huomiolle jääneestä ilmiöstä, joka kytkee toisiinsa laajamittaisia yhteiskunnallisia, poliittisia, taloudellisia, sosiaalisia, ja psykofyysisiä ongelmia. Se tarjoaa paljon avaimia ymmärtää monia yleisesti järjettöminä pidettyjä piirteitä kapitalistisen yhteiskunnan dynamiikassa.

Kaikki tietävät mitä on paskaduuni: yksitoikkoista, usein fyysisesti raskasta tai likaista, huonosti palkattua eikä kovin arvostettua työtä. Odotellessani pääkaupunkiseudun kirjastojen loputtoman tuntuisesta varausjonosta David Graeberin uusinta teosta The Dawn of Everything päädyin ottamaan työn alle hänen edellisen menestysteoksensa Bullshit Jobs: A Theory. Hevonpaskatyö on Graeberin oma käsite, eikä itse ideaakaan ole ilmeisesti aiemmin juuri käsitelty – vaikka tämänkin tekstin pohjalta, toivon mukaan ilmeiseksi käyvistä syistä, pitäisi kyllä käsitellä.

Hevonpaskatyö on paskaduunin eräänlainen vastakohta. Kaikista tunnetuista ikävyyksistään huolimatta paskaduunissa on yksi hyvä puoli: kaikki tietävät, että se on työtä, joka jonkun on joka tapauksessa tehtävä. Tämä tuo edes minimaalisen omanarvontunnon paskaduunin tekijälle kaiken vitutuksen keskellä. Hevonpaskatyö on sen sijaan yleensä hyvin palkattua ja ”menestyjän” sosiaaliseen statukseen liitettyä. Ainoa huono puoli on, että se on myös tosiasiassa täydellisen merkityksetöntä. Graeberin riittävän tarkaksi katsoma alustava määritelmä on seuraava: ”hevonpaskatyö on sellainen palkkatyön muoto, joka on niin tarpeeton tai jopa vahingollinen, että edes sen tekijä ei kykene oikeuttamaan työn tarpeellisuutta itselleen, vaikkakin osana työllistymisensä ehtoja hän tuntee itsensä pakotetuksi teeskentelemään, ettei näin olisi” (s. 10).

Graeber otti alun perin hevonpaskatyön esille 2013 julkaistussa Strike! -lehden artikkelissaan, josta tuli välittömästi uskomattoman luettu. Seurasi tietenkin jonkin verran kritiikkiä, jossa tyypillisesti esitettiin, että ainoastaan valtion liiallinen rooli työelämässä voi tuottaa hevonpaskatyötä, kun taas yksityinen sektori tuottaa miltei määritelmällisesti vain töitä, joille on tilausta (asia, jonka Graeber osoittaa systemaattisesti paikkansapitämättömäksi teoksessaan). Pääasiassa kuitenkin ihmiset innostuivat käsitteestä, jolle ei aiemmin ollut nimeä, mutta joka tuntui kuvaavan täsmällisesti heidän omaa työtään. Bullshit Jobsissa Graeber hyödyntää kattavaa aineistoa näiden yhteydenottojen pohjalta.

Hän oli mietiskellessään hevonpaskatyön käsitettä ounastellut, että merkittävä osa työpaikoista saattaisi olla hevonpaskatyötä. Yllätys oli kuitenkin melkoinen, kun mainitun Graeberin artikkelin innoittamana laadittiin kysely, kuinka moni ihminen kokee, että hänen työnsä hyödyttää millään tapaa yhteiskuntaa. Eri länsimaisissa valtioissa tyypillisesti hieman alle 40 % vastaajista arvioi tekemänsä työn täydellisen turhaksi. (s. xxiii–xxiv.) Teoksessaan Graeber lainaa lukemattomia omakohtaisia lausuntoja hevonpaskatyöstä, usein ihmisiltä, joiden asemaa suorastaan kadehditaan. Yritysjuristin hän nostaa esille erityisenä hevonpaskatyön kunnia-alana ja sanoo, että keskustellessaan usein alan ihmisten kanssa hän ei ole törmännyt yhteenkään alan ihmiseen, joka pitäisi työtään mielekkäänä.

Ainakin omasta mielestäni asetelma vaikuttaa kummalliselta: miten muka voisi olla säännönmukaisesti niin, että hyvin palkattu ja arvostettu työ ei tunnu missään mielessä palkitsevalta. Kun asiaa pohtii tarkemmin, siinä ei ole kuitenkaan mitään kovin erikoista. Useimmille ihmisille keskitasoa suurempaa palkkaa ja arvostusta tärkeämpää on se, että työ on mielekästä ja edes jollain lailla yhteiskunnallisesti merkityksellistä. Hevonpaskatyöstä puuttuvat juuri nämä elementit; se hieroo päin vastoin joka hetki naamaan sitä, kuinka teet täydellisen tarpeetonta tai jopa yhteiskunnalle haitallista työtä. Ristiriita työn julkisen arvostuksen ja koetun tarpeettomuuden välillä on kiljuva. Perinteisen paskaduunin tekijä ensinnäkin tietää tekevänsä työtä, joka on tuiki tarpeellista ja jota harva vain haluaa tehdä sitä surkeaa korvausta vastaan, mikä siitä maksetaan. Pelkkä tietoisuus työn tarpeellisuudesta yhdistettynä siihen, että sen ankeudesta voi sentään purnata rehellisesti, tekee siitä siedettävää. Hevonpaskatyössä sen sijaan molemmat näistä elementeistä puuttuvat.

Graeberin perusargumentti on äärimmäisen kiinnostava: hevonpaskatyö ei ole ainoastaan absurdia nihkeyttä vaan kapitalistisen yhteiskunnan rakenteellinen välttämättömyys. Jos yhteiskunta jakautuisi vain paskaduunin ja hyvin palkatun sekä muutenkin palkitsevan työn tekijöihin, niin paskaduunin tekijät nousisivat nopeasti nykyistä paljon aktiivisempaan vastarintaan epäreilujen työehtojensa suhteen. Hevonpaskatyö toimii eräänlaisena puskurina näiden ryhmien välillä. Varsinaisen paskaduunin tekijät ymmärrettävästi kokevat perusteltua kaunaa niitä kohtaan, jotka paitsi tienaavat paljon enemmän, myös tekevät näennäisesti paljon mielekkäämpää työtä. Jos hevonpaskatyön tekijä taas valittaa asemastaan, hän herättää välittömästi paskaduunia tekevien vihan: eihän nyt kukaan voi valittaa siitä, että tekee kevyttä työtä ja tienaa sillä huomattavan hyvin. Toisaalta hevonpaskatyön tekijä kokee kalvavaa kaunaa ja merkityksettömyyttä, jota puretaan universaalin kaavan mukaan mittaamattomasti herkemmin ”alaspäin” (siis muun muassa paskaduunin tekijöihin) kuin ”ylöspäin” (niihin, joilla olisi valtaa muuttaa asioita). Myös yksittäisten organisaatioiden sisällä pätee sama logiikka.

Välittömämpi selitys hevonpaskatyön laajuudelle on myöhäiskapitalistisen yhteiskunnan asettama tarve etsiä mahdollisimman nopeita ratkaisuja ongelmiin, jotka voitaisiin huomattavasti kestävämmin ja usein myös puhtaan taloudellisessa mielessä edullisemmin korjata ajattelemalla edes hieman pidemmällä aikajänteellä. Hätäratkaisujen toimimattomuuden lopputulemana kuitenkin syntyy usein ”tuottavasti” hevonpaskatyötä. Kun vaikkapa halvin mahdollinen koodausratkaisu osoittautuu heikosti toimivaksi, firman imagon, hyvin lyhyen jänteen taloudenpidon jne. kannalta voi olla ”rationaalista” palkata tyhjää toimittava henkilö ”korjaamaan” ratkaisua sen sijaan, että asia hoidettaisiin oikeasti kuntoon hankkimalla uusi kunnollinen järjestelmä. Sellaisiakin esimerkkejä löytyi, jossa vaikkapa firman ainoa puuseppä on niin ylityöllistetty, ettei hän ehdi missään mielekkäässä ajassa hoitaa uusia tehtäviä, niin ratkaisuna toisen puusepän palkkaamisen sijaan oli käytännössä palkata henkilö ystävällisesti valittelemaan, että puuseppä ei ole vielä ehtinyt hoitaa asiaa, mutta se järjestyy pian.

Bullshit Jobsin erinomaisuudesta huolimatta täysin ongelmaton teos se ei ole. Relevanttien tieteenalojen suhteen täysin maallikkonakin tulee hieman vaikutelma, että Graeber harvemmin antaa totuuden pilata hyvää tarinaa. En missään tapauksessa tarkoita, että Graeber esittäisi niin sanottuja vaihtoehtoisia faktoja, mutta hän tuntuu kyllä valikoivan mieluisia ja jättävän pois toisia. Bullshit Jobs vaikuttaa monella tapaa liioitellulta ja tarkoitushakuiselta esitykseltä kuvatusta ilmiöstä. Toisaalta tällainen kärjistäminen lienee melkein välttämätöntäkin vähän tai ei lainkaan käsitellyn ilmiön havainnollisessa esilletuomisessa.

Bullshit Jobs on uraauurtava kuvaus äärimmäisen merkittävästä, hyvin vähälle huomiolle jääneestä ilmiöstä, joka kytkee toisiinsa laajamittaisia yhteiskunnallisia, poliittisia, taloudellisia, sosiaalisia, ja psykofyysisiä ongelmia. Se tarjoaa paljon avaimia ymmärtää monia yleisesti järjettöminä pidettyjä piirteitä kapitalistisen yhteiskunnan dynamiikassa. Kyse ei ole pelkästään siitä, että monella ihmisellä on työ, jossa he eivät viihdy lainkaan, ja josta samaan aikaan maksetaan aivan liikaa suhteessa paljon tarpeellisempiin töihin. Hevonpaskatyön ryhmäpsykologia organisaatioissa ja yhteiskunnassa laajemmin saattaa olla keskeinen tekijä ylipäätään sen hahmottamiseen, miksi ihmiset suhtautuvat niin irrationaalisilla tavoilla vaatimuksiin paremmista palkoista ja työehdoista tai ylipäätään työelämän kuluttavuudesta. Kun on hakeutunut vaivalla arvostettuun työhön, josta saa vielä hyvin palkkaa, on hyvin vaikea hahmottaa ja myöntää itselle, mikä on mennyt vikaan, kun tuntuu, että jopa työttömänä elämä saattaisi olla mielekkäämpää. Tällöin kehiin astuu monenlaisia psykologisia defenssejä. Bullshit Jobs on kaikkein kiinnostavimmillaan hahmotellessaan, mitä tämä tarkoittaa yhteiskunnallisella ja jopa taloudellisella tasolla. Suosittelen kirjaa käytännössä kaikille, etenkin niille, jotka tekevät hevonpaskatyötä.

Olli Pitkänen

Arvostelu: Vastakkainasettelujen aika – Poliittinen polarisaatio ja Suomi (Saarinen)

Vaikka luokkatietoisuus saattaa olla ilmaisuna vanhentunut, yksi olennaisimpia puutteita yleisessä yhteiskunnallisessa ymmärryksessä on, etteivät useimmat ihmiset enää hahmota eri ihmisryhmien asemia miltään osin yhteismitattomina. Erityisesti taloudellinen asema mutta myös monet muut tekijät asettavat ihmiset siinä määrin erilaisiin tilanteisiin, että täysin yhteiseltä pohjalta asioiden pohtiminen ei ole realistinen ajatus.

Kuten varmasti monet muutkin, olen pohtinut viime vuosina paljon mediassa esillä ollutta polarisaation käsitettä. Se esitetään yleensä yksioikoisen negatiivisena asiana, ja minusta on vaikuttanutkin siltä, että erityisesti sosiaalisessa mediassa on jatkuvasti vähemmän asiallista keskustelua ja enemmän selvästi polarisoituneiden identiteettien pohjalta huutelua. Aika ajoin tämä menee absurdiuden puolelle, kun esimerkiksi millään tavalla poliittisiin kysymyksenasetteluihin liittymättömienkin uutisten kohdalla ollaan näkevinään, miten ”ne toiset” menevät taas aivan mielettömyyksiin.

Samaan aikaan kuitenkin polarisaatiota on myös aivan liian vähän. Kun Sauli Niinistö pitää sentimentaalisia puheitaan samassa veneessä olemisesta, hälyttävän moni vasemmistoakin kannattava pitää tällaista toivottavana sillanrakentamisena. On kuitenkin kaksi aivan eri asiaa pitää eri mieltä olevia ihmisinä ja ymmärtää heidän ajattelevan omista lähtökohdistaan niin kuin he ajattelevat, tai kuvitella, että kaikkien lähtökohtien ja näkemysten välille on löydettävissä jonkinlainen molempia osapuolia tyydyttävä ratkaisu, kunhan vain ollaan rakentavia eikä vaadita liikoja. Vaikka luokkatietoisuus saattaa olla ilmaisuna vanhentunut, yksi olennaisimpia puutteita yleisessä yhteiskunnallisessa ymmärryksessä on, etteivät useimmat ihmiset enää hahmota eri ihmisryhmien asemia miltään osin yhteismitattomina. Erityisesti taloudellinen asema mutta myös monet muut tekijät asettavat ihmiset siinä määrin erilaisiin tilanteisiin, että täysin yhteiseltä pohjalta asioiden pohtiminen ei ole realistinen ajatus.

Heti Arttu Saarisen teoksen Vastakkainasettelujen aika: Poliittinen polarisaatio ja Suomi alussa tuodaan esille ilmeisesti aiheen tutkimuksessa laajalti käytetty karkea jaottelu, joka tuntuu tässä mielessä tärkeältä. Voidaan eritellä ideologinen ja affektiivinen polarisaatio (s. 10). Ensin mainitussa on kyse asiakysymysten pohjalta nousevista näkemyseroista ja niiden jyrkkenemisestä. Tietyissä rajoissa tällainen polarisaatio on suorastaan toivottavaa, sillä se tuo selkeästi esille tärkeitä kysymyksiä, joiden hämärtäminen on usein valtaa pitävien ryhmien intressien mukaista. Kaikkein olennaisimmin: suhteettoman rikkaat eivät varmasti halua, että sellaiset poliittiset vastakkainasettelut, jotka voivat horjuttaa heidän asemaansa voimistuvat. Affektiivinen polarisaatio tarkoittaa taas lähtökohtaisesti tunnepohjaista jakoa meihin ja toisiin, mikä on tietenkin ongelmallisempaa, joskaan ei koskaan täysin vältettävissä olevaa.

Affektiivisen polarisaation ongelmallisuus liittyy ennen kaikkea sen tapaan vääristää itse käsiteltäviä kysymyksiä: ”Toisin sanoen joissain maissa affektiivinen poliittinen polarisaatio voi olla voimakasta, vaikka ideologiset erot puolueiden välillä eivät olisi suuret. Yksi syy tähän saattaa piillä niin kutsutussa näkökulmaharhassa: mikäli ihminen uskoo ideologisen polarisaation olevan voimakkaampaa kuin se todellisuudessa on, hän todennäköisesti suhtautuu väestön keskitasoa kielteisemmin niihin poliittisiin ryhmiin, joita ei itse kannata.” (s. 33–34.) Lyhyesti ja hieman kärjistäen siis: voimakas affektiivinen polarisaatio tapaa tehdä sokeaksi sille, mitä täsmällisiä asiakysymyksiä ylipäätään käsitellään ja miten ihmiset oikeasti vastaavat niihin. Viitaten edelliseen esimerkkiin, affektiivinen polarisaatio voi muuntaa esimerkiksi konkreettisiin talouspoliittisiin kysymyksiin liittyviä kysymyksiä identiteettiin liittyviksi kysymyksiksi.

Affektiivinenkaan polarisaatio ei ole täysin yksiselitteisesti negatiivinen ilmiö, sillä alun perin affektiivisesti polarisoitunut keskustelu voi inspiroida faktapohjaisempaa keskustelua (kuten yhteiskunnallista tutkimusta), ja toisaalta affektiivisia piirteitä liittyy lähes kaikkiin merkittäviin poliittisiin kannanmuodostuksiin. Kuitenkin nimenomaan voimakkaassa affektiivisessa polarisaatiossa on kyse siitä, mihin ytimellisimmin viitataan, kun sanotaan, että ”vastakkainasettelu on mennyt liian pitkälle”. Tai näin ainakin tulisi olla. Polarisaatioon liittyvän keskustelun soisi kuitenkin olevan nykyistä tarkempaa. Silloinkin, kun ymmärretään ehdottoman haitallisen ja mahdollisesti hyödyllisenkin polarisaation välinen ero, polarisaatiota tavataan ajatella jonkinlaisen apokalyptisen narratiivin valossa, jossa se johtaa väistämättä perustavanlaatuiseen päätepisteeseen, käsitettiin se sitten negatiivisena tai positiivisena.

Saarinen tuo hyvin esille, että tosiasiassa polarisaatio Euroopassa ei ole mitenkään systemaattisesti kasvussa, vaan vaihtelee eri valtioiden välillä ja on joissain niistä myös vähenemään päin (s. 91). Joitain ”yleiseurooppalaisia” kehityskulkuja on toki havaittavissa, kuten toisiaan muistuttavien oikeistopopulististen puolueiden nousu eri valtioissa. Myös suhtautuminen polarisaatioon vaihtelee eri valtioiden välillä merkittävästi. Saarisen mukaan Suomessa kaikenlaiseen polarisaatioon suhtaudutaan kielteisemmin kuin muualla Euroopassa. Karkeasti voitaisiin yleistää, että Suomessa sekä ideologinen että affektiivinen polarisaatio on vähäisempää kuin Euroopassa keskimäärin, puhumattakaan muusta maailmasta.

Saarinen listaa viisi piirrettä, jotka tekevät polarisaatiosta Suomessa verraten maltillista: (1) toimiva yhteiskunta, (2) yhtenäinen peruskoulujärjestelmä, (3) laaja poliittinen järjestelmä, (4) luotettava perinteinen media ja (5) uskonnon vähäinen merkitys (s. 139). Verrattuna esimerkiksi USA:aan jokainen näistä piirteistä on paljon paremmalla tolalla pohjoismaissa. Tältä pohjalta olisi helppo vetää yhtäläisyysmerkit polarisaation vähäisyyden ja yhteiskunnan onnistuneisuuden välille. Hieman tällaisen kuvan Saarisen teoksesta paikka paikoin saakin. Täsmällisempi, vastakkainasetteluita kaihtamaton analyysi esimerkiksi siitä, miten juuri nykyistä jyrkempi ideologinen polarisaatio on ollut merkittävä tekijä niin sanotun hyvinvointiyhteiskunnan syntymisessä, veisi tosin sellaisiin johtopäätöksiin, joihin Saarinen ei sinänsä legitiimisti tutkimukselliseen otteeseen vedoten varmastikaan halua edetä.

Vastakkainasettelujen aika on asiallinen, tarkasti lähdeaineistoon nojaava esitys poliittisesta vastakkainasettelusta viimeaikaisessa Suomessa. Suomen tilannetta verrataan laajemmin länsimaiseen kontekstiin ja teoksen agendana tuntuukin olevan erityisesti osoittaa, että suomalainen keskustelu polarisaatiosta on huomattavan liioiteltua. Teos onkin parhaimmillaan, kun se käsittelee epämääräisen polarisaatiopuheen yhteyttä aktuaaliseen haitalliseen polarisaatioon. Kokonaisuudessaan Vastakkainasettelujen aika jää kuitenkin hieman turhan pedantiksi ja varovaiseksi. Ideologinen polarisaatio toimii monien, kenties useimpien merkittävien poliittisten muutosten taustalla, ja siksi polarisaatiota käsittelevältä teokselta odottaisi täsmällisempää analyysia polarisaation positiivisista ulottuvuuksista.

Olli Pitkänen

Arvostelu: Mies tahtoo muuttua: miehet, maskuliinisuus ja rakkaus (hooks)

Useimmat anti-feministiset argumentit perustuvat joko räikeälle asenteellisuudelle tai vilpittömille väärinymmärryksille, mutta tässä kohtaa myös monet feministit ovat edelleen joko tietyllä tapaa tekopyhiä tai yksinkertaisesti kyvyttömiä ymmärtämään merkittävästi omasta asemastaan poikkeavaa tulokulmaa – siis niin sanotusti perinteisen miehen näkökulmaa maailmaan, siltä osin kuin myös siihen kuuluu merkittäviä ”mieserityisiä” vaikeuksia.

Bell hooks1 on yksi toisen aallon feminismin merkittävimpiä ajattelijoita ja yksi kolmannen aallon intersektionaalisuutta korostavan tulokulman ensimmäisiä esille tuojia. Hooks tuli tunnetuksi jo ensimmäisen teoksensa Ain´t I a Woman: Black Women and Feminism johdosta, jossa hän kritisoi valkoisten feministinaisten kyvyttömyyttä nähdä rotua sukupuoleen verrattavalla tavalla eriarvoistavana tekijänä yhteiskunnassa. Mies tahtoo muuttua: miehet, maskuliinisuus ja rakkaus (The Will to Change. Men, Masculinity and Love, 2004. Suom. Tapani Kilpeläinen. Eurooppalaisen filosofian seura 2020) käsittelee kuitenkin ensisijaisesti ylipäätään miehiä.

Rodun esilletuomisen ohella toinen asia, joka onkin tehnyt hooksista provokatiivisena pidetyn feministiajattelijan, on hänen sinänsä jopa triviaali mutta edelleen liian huonosti ymmärretty argumenttinsa: jos yhteiskunnan patriarkaalista rakennetta aiotaan vakavissaan muuttaa perustavasti, myös miesten täytyy osallistua massoittain tähän muutokseen. Tämä taas edellyttää miesten ajatus- ja elämismaailman ymmärtämistä sekä aktiivista pyrkimystä saada miehet mukaan feministiseen ajatteluun ja toimintaan. Vaikka olisi sitä mieltä, että moraalinen velvollisuus muuttua on yksinomaan miehillä, käytännössä mitään laajan mittakaavan muutosta patriarkaalisessa järjestyksessä ei voi tapahtua ilman, että feministit (joista pääosa ymmärrettävästi on edelleen naisia) pyrkivät aktiivisesti saamaan miehet mukaan liikkeeseen.

Anti-feministisen kliseen mukaan feminismissä on olennaisesti kyse peitellystä tai jopa avoimesta miesvihasta. Pitää kyllä paikkansa, että pieni mutta äänekäs osa toisen aallon feminismin nimekkäistä lipunkantajista tosiaankin syytti jopa esimerkiksi hooksia ”makaamisesta vihollisen kanssa” (s. 13), siis siitä, että hän piti miehiä patriarkaatin uhreina samassa määrin kuin naisiakin ja asennoitui lähtökohtaisesti ymmärtäen miehiin – myös väkivaltaisiin ja muuten ikäviin miehiin. Siinä missä varhaisilla feministeillä oli kädet täynnä yksinkertaisesti runnoa läpi paikoin jopa pommien avulla perustavimpia yhdenmukaisia oikeuksia miesten kanssa (kuten oikeutta äänestämiseen tai itsenäiseen työntekoon puhumattakaan yhtäläisestä palkasta), niin sanotussa toisen aallon feminismissä oli jo mahdollista käsitellä myös filosofisesti perustavampaa ajatusta: puuttua patriarkaalisen järjestyksen juurisyihin pelkästään niiden vakavimpien seurausten torjumisen sijaan (termi ”radikaalifeminismi” ylipäätään viittaa juuriin menemiseen [radix], ei jonkinlaiseen asenteelliseen jyrkkyyteen). Se tosiasia, että ensisijaisesti juuri miehet pitävät patriarkaalista järjestystä yllä, herätti kuitenkin monenlaisia pyrintöjä. Pieni osa feministeistä ilmaisi (yleensä henkilökohtaisten väkivaltatraumojen pohjalta) näkemyksen, mistä moni syyttää yhä feministejä yleisesti: maailma olisi yksinkertaisesti parempi paikka ilman miehiä. Tälle marginaaliselle joukolle hooks suuntaa viestinsä seuraavasti:

”Jokainen nainen tahtoo miehen rakkautta. Jokainen nainen tahtoo rakastaa ja tulla elämässään olevien miesten rakastamaksi. On hän sitten homo tai hetero, biseksuaalinen tai naimaton, hän tahtoo tuntea isän, isoisän, sedän, veljen, miespuolisen ystävän rakkauden.” (s. 17)

Nykyään käytännössä kukaan feministi ei kiellä tätä viestiä, mutta sen sijaan on edelleen hyvin tavallista, että miesten kokemuksia ei oteta täysin vakavasti. Esimerkiksi Suomessa yksinomaan miehiin kohdistuva asevelvollisuus myönnetään kyllä merkittäväksi tasa-arvo-ongelmaksi, mutta samaan hengenvetoon todetaan, että miehet itse ovat vastuussa tämän järjestelmän ylläpidosta. Tämä pitää toki sinänsä paikkansa; erityisesti miehet itse vartioivat maskuliinisten sukupuoliroolien noudattamista ja sanktioivat niiden rikkomisesta. Sen sijaan käytännössä koskaan ei näe syväluotaavaa analyysiä siitä, miksi näin on. Hooks pyrkii ainakin jossain määrin vastaamaan tähän kysymykseen:

”Seksistiset roolit rajoittavat sekä poika- että tyttölapsien identiteetin muotoutumista, mutta prosessi on paljon vahingollisempi pojille ensinnäkin siksi, että heiltä vaadittavat roolit ovat paljon jäykempiä ja rajoittavampia, ja myös siksi, että he paljon todennäköisemmin saavat ankaran rangaistuksen poiketessaan näistä rooleista. Nykyinen feministiliike loi sosiaalisesti hyväksytyn tilan, jossa tytöt voivat luoda minuuden tunnun, joka on erillään seksistisistä määritelmistä; samaa vapautta ei ole ulotettu pojille. Ei siis ihme, että patriarkaalisessa kulttuurissa pojat jatkavat perinnettä, jossa luodaan väärä minuus, ollaan jakautuneita. Tätä poikien ja miesten jakautumista luonnehtii usein kyky lokeroida. Juuri tämä perustavan haavoittava jako miesten psyykessä ja sielussa ruokkii mielisairautta. Kun miehiä vaaditaan käyttämään väärään minuuden naamiota, heidän kykynsä elää täysin ja vapaasti vähenee pahasti. He eivät pysty kokemaan iloa eivätkä he pysty koskaan todella rakastamaan.” (s. 147)

Kuten hooksin teoksen takakannessakin kysytään: onko ihme, että miehet ovat usein esimerkiksi väkivaltaisia, jos patriarkaatti ”lupaa miehille paljon muttei anna kuin tunnekylmyyttä, suuntautumatonta aggressiivisuutta ja turhautumista”? Jos patriarkaatti tyydyttäisi miehiä, miksi he pahoinpitelisivät niin usein toisia? (s. 42). Pitää omata sekä hyvin kyyninen maailmankuva yleisesti että hyvin synkkä käsitys miehistä, mikäli ajattelee, että miehet ovat tyypillisesti väkivaltaisia vain siksi koska he sosiaalisen asemansa ja fyysisen voimansa puolesta voivat olla sitä.

Useimmat anti-feministiset argumentit perustuvat joko räikeälle asenteellisuudelle tai vilpittömille väärinymmärryksille, mutta tässä kohtaa myös monet feministit ovat edelleen joko tietyllä tapaa tekopyhiä tai yksinkertaisesti kyvyttömiä ymmärtämään merkittävästi omasta asemastaan poikkeavaa tulokulmaa – siis niin sanotusti perinteisen miehen näkökulmaa maailmaan, siltä osin kuin myös siihen kuuluu merkittäviä ”mieserityisiä” vaikeuksia. Myöskään naisten osuutta patriarkaalisen järjestelmän ylläpitämisessä ei kovin usein haluta tuoda esille. Äitien asema on kuitenkin äärimmäisen keskeinen poikien indoktrinoimisessa patriarkaattiin; yksinhuoltajaäidit voivat olla tässä suhteessa jopa julmempia kuin tavanomaiset ydinperheäidit (s. 132). Naisten on lapsesta alkaen huomattavasti miehiä helpompi hankkia hyvät ihmissuhdetaidot, mutta vähemmän esille tuotu näkökulma on, että näitä taitoja voi yhtä hyvin käyttää manipuloimiseen kuin eheiden ihmissuhteiden luomiseen (s. 140).

Yksi erityistapaus, jossa poikiin ja miehiin kohdistuva sympatiavaje tulee ilmi, on nuorten miesten lisääntynyt syrjäytyminen ja äärimmillään raaka väkivalta. Siinä missä näiden ilmiöiden syyt tunnetaan tieteellisesti katsoen melko hyvin, näkee harvoin puheenvuoroja, joissa tuotaisiin moralisoimatta esille kyseessä olevien ihmisten oma näkökulma – siis sellaisenaan ja kaunistelematta. Tai oikeastaan sitä tuodaan kyllä esille jopa mässäilevässä formaatissa esille, esimerkiksi Lost Boys -dokumentin kaltaisissa pätkissä. Kuitenkin se laajempi kokemuksellinen pohja, mikä erilaisten ääri-ilmiöiden taustalla on, jää piiloon ja jopa aktiivisesti torjutuksi. Hooks tavoittaa tästä jotain äärimmäisen olennaista tuodessaan esille, että ”niin paljon kuin aikuiset valittavatkin nuorten miesten vihasta, useimpien aikuisten on helpompi kohdata raivoava teini-ikäinen kuin sellainen, jonka suru on vallannut ja joka ei voi lakata itkemästä” (s. 57).

Hooks kertoo useiden miestuttaviensa ilmaisseen tiettyä peruskokemustaan seuraavin sanoin: ”jokin puuttuu sisimmästä” (s. 29). Voin itsekin samaistua tähän ilmaukseen, ja oikeastaan vasta tämän teoksen myötä ymmärsin tietoisesti yhdistää tuntemuksen nimenomaisesti siihen sukupuolirooliin, johon minut on kasvatettu. Pojat kasvatetaan hyvin varhaisesta iästä alkaen kuolettamaan riippuvuutta ja heikkoutta ilmaisevat eleet huomattavasti voimakkaammin kuin tytöt (vaikka nykyisessä kilpailuyhteiskunnassa sama koskee tietyssä määrin kaikkia). Tosiasiassa pojat eivät kuitenkaan ole vähemmän tunteellisia kuin tytöt, ainakaan missään yksiselitteisessä mielessä. Siinä missä tytöt kasvatetaan tukahduttamaan ennen kaikkea aggressiiviset tunteet, pojat joutuvat tukahduttamaan vielä täydellisemmin ja vielä kriittisemmän osan elämästä: hellyyden, rakkauden, riippuvuuden, miksi yhteyttä toisiin ihmisiin nyt haluaakaan nimittää. 

Siinä missä verraten anti-feministisetkin miehet tunnistavat usein joissain yhteyksissä, että heidän masennuksensa, ahdistuksena, päihdeongelmansa tai väkivaltaisuutensa johtuvat tunteiden tukahduttamisesta, ja että näiden ongelmien juuret löytyvät yleensä jo kotoa varhaisesta lapsuudesta, heidän on usein käytännössä mahdotonta hahmottaa ilmiön kokonaiskuvaa, jota feministit kutsuvat tavallisesti patriarkaatiksi. Vaikeiden ja herkkien tunteiden esiin nouseminen nostaa äärimmäisen helposti maskuliinisen vastareaktion, johon kuuluu olennaisena osana feminismin jyrkkä torjuminen uhkana. Olen käynyt lukuisia arkisia keskusteluita, joissa näkyy ilmeisellä tavalla, kuinka keskustelun toinen osapuoli on kärsinyt elämäänsä keskeisesti määrittävällä tavalla siitä, ettei ole voinut toteuttaa olennaisia itseään määrittäviä asioita ahtaiden sukupuoliroolien takia, mutta sukupuoliroolien sijaan hänelle pääsyyllisinä ahdinkoon näyttäytyvät feministit. Paradoksaalisesti suurimpana pelkona kaikista näyttäytyy tällöin se, että ”kaikki hierarkiat katoavat” – visio mitä tuskin kovin moni pitää toivottavana mutta mikä ei varsinkaan ole vaarassa toteutua koskaan – ja tämä saa ihmisen vastoin omaa ja yhteistä etua vastustamaan jokaista nykyhetkessä tapahtuvaa poliittista pyrkimystä purkaa aktiivisesti ylläpidettyjä sukupuolirooleja. Lukuun ottamatta systemaattisimpia konservatiiveja, menneet edistysaskeleet tasa-arvossa nähdään kyllä toivottuina ja usein tärkeinäkin. Sen sijaan juuri nykyhetken akuuteissa kysymyksissä moni kääntyy enemmän konservatismin puoleen.

Vaikeasti murrettavien psykologisten lukkojen ohella asiaan vaikuttavat olennaisella tavalla median ylläpitämät mielikuvat feminismistä. Miksipä mediaa kiinnostaisivat tässä asiassa sen enemmän kuin muulloinkaan monimutkaiset teoriat ja tavallinen arkijärki, kun on tuhannen taalan paikka lietsoa vastakkainasetteluita ja esittää kärjistyksiä? (s.108). Kokonaisuudessaan ei olekaan yllättävää, että monet feministimiehet päätyvät ennemmin tai myöhemmin ”löytämään todellisen minänsä” anti-feministeinä (s. 40). Silloinkin kuin normeista poikkeavan pojan/miehen itsetunto on kuin ihmeen kaupalla säilynyt nuoruuteen asti vahvana, koko muu maailma asettaa valtavan paineen tällaisen miehen saamiseksi ”aisoihin”. Kaikkein raskaimmat itsetunto-ongelmat kasaantuvat varmasti miehille, jotka vain hyvin harvoin pystyvät tiedostamaan, että heidän kärsimyksensä johtuu eniten juuri ahtaista sukupuolirooleista, tai niille vähemmistöihin kuuluville ainakin ulkoa päin mieheksi määritellyille, joille ”hyväksyttävään” miehen rooliin mahtuminen ei ole mahdollista. Vaatii kuitenkin myös huomattavaa itsereflektiota ja tahdonlujuutta pitää kiinni feministisistä ideaaleista verraten hyväosaisenakin miehenä; vastoin suhteellisen usein esitettyä väitettä, avoimesti miesfeministinä ei todellakaan saa ihmisten suuren enemmistön positiivista huomiota, kiitosta ja hyväksyntää.

Feministinen liike on Suomen kaltaisissa valtioissa pystynyt korjaamaan sukupuolten tasa-arvoon liittyviä selkeästi mitattavia ongelmia kiitettävällä tavalla. Kuten hooks kuitenkin tuo toistuvasti esille, itse patriarkaalinen järjestelmä on säilynyt ytimeltään verraten koskemattomana myös länsimaissa. Hooksin keskeinen teesi on, että ilman miesten saamista mukaan feministiseen liikkeeseen, kaikki suuriltakin vaikuttavat edistysaskeleet tulevat ennemmin tai myöhemmin murskatuiksi, sillä miehet kattavat puolet väestöstä, ja kuten feministit painottavat, useimmat sekä merkittävimmistä vallanpitäjistä että kaikkein kurjimmassa asemassa olevista (ja siten mihin tahansa valmiina olevista) ihmisistä ovat miehiä.

Kuten olen todennut aiemmin täällä ja täällä, suurin vastuu viime kädessä kaikille haitallisten roolien kyseenalaistamisesta ja muuttamisesta on kollektiivisesti miehillä itsellään – täsmällisemmin ennen kaikkea niillä miehillä, jotka ovat sen verran onnekkaassa asemassa, että heillä on reaalinen mahdollisuus harjoittaa perustavanlaatuista itsereflektiota. Täysin kriittinen rooli on kuitenkin myös feministinaisten tuella, eikä halukkuus tällaiseen tukeen ole lainkaan itsestään selvä, vaikka paperilla ajatus useimmiten allekirjoitetaankin. Hooksin kohdalla rehellinen havainto hänen omakohtaisesta pelosta miehiä kohtaan poiki tarpeen ymmärtää miehiä. Valitettavasti helpompi ja yleisempi ratkaisu tällaisen havainnon pohjalta on ryhtyä moralisoimaan ja korostaa yksinomaan naisten asemaa uhreina. 

Hooksin teosta on helppo suositella ensimmäiseksi teokseksi kenelle tahansa feminismistä kiinnostuneelle miehelle, jolla on mahdollisesti hyvinkin varauksellisia tuntemuksia aiheesta. Yhtä lailla sitä voi suositella feministinaisille, jotka tiedostavat, että he eivät kunnolla ymmärrä miksi miehet käyttäytyvät niin kuin käyttäytyvät.

Olli Pitkänen

1Nimimerkki kirjoitetaan kokonaisuudessaan pienellä, bell hooks, koska kirjoittaja halusi ihmisten kiinnittävän huomiota itse teoksiin eikä kirjoittajaan. Idea tuntuisi kääntyvän hieman itseään vastaan, mutta noudatan luonnollisesti kirjailijan tahtoa kirjoittaa nimi näin.

2Tähän luonnollisesti vastataan usein nopeasti, että nimenomaan naisten kokemuksia ei oteta vakavasti: naisten ääni sivuutetaan paljon helpommin kuin miesten, ja esimerkiksi yllättävän yleisiä lähisuhdeväkivaltakokemuksia usein vähätellään ja jopa kiistetään. Tämä kaikki pitää tietenkin paikkansa, mutta ei poissulje millään tavalla sitä, että jopa feministinaiset suhtautuvat usein vähättelevästi siihen, kun miehet lopulta feministien toivomuksen mukaisesti todellakin ilmaisevat tunteitaan, erityisesti heikkoutta ja epätoivoa.

3Miehiin kohdistuvan sympatiavajeen eräänlainen jossain määrin epäintuitiivinen kääntöpuoli on transnaisiin kohdistuva syrjintä. Erityisesti mainitut Catharine McKinnonin ja Andrea Dworkinin kaltaiset jossain määrin ongelmalliset toisen aallon feministit ovat aika ajoin suhtautuneet transnaisiin eräänlaisina feministisen aatteen pettureina; heidän mukaansa transnaiset ikään kuin esittävät olevansa naisia, mutta he eivät koskaan voi olla ”todellisia” naisia, koska ovat syntyneet miehiksi. Tässä on kiinnostava yhteys anti-feministiseen konservatismiin, ja kyseiset ajattelijat ovatkin aika ajoin kokeneet konservatiivinaiset liberaaleja feministejä läheisemmiksi.

Arvostelu: Mikä liberalismia vaivaa? (Lahtinen & Purokuru)

Liberalismin vaihtoehdottomuuden tuntu on käytännössä nimenomaan oire siitä, ettei nykyisen liberalistisen hegemonian sisällä voida enää ratkaista sen ongelmakohtia. Lahtinen & Purokuru lähtevät liikkeelle siitä, että pelkän reagoimisen sijaan tarvitaan proaktiivisuutta, jolla saataisiin tarjottua vetoavia mielikuvia ja käytäntöjä sekä uudenlaista yhteisöllisyyttä.

Veikka Lahtisen ja Pontus Purokurun Mikä liberalismia vaivaa? on tulkittavissa vastineeksi ”mikä vasemmistoa vaivaa?” -tyyppisiin avauksiin. Nimivalinta on erittäin osuva, sillä moni ongelmallisena nähty asia, joka liitetään tavallisesti vasemmistoon, tulisi itse asiassa liittää pikemminkin liberalismiin. Vaikka konservatismi–liberalismi -akselilla ajateltuna vasemmistolaiset ovat toki useimmiten liberaaleja, liberalismi kokonaisuudessaan on kuitenkin enemmän vastakohta kuin synonyymi vasemmiston ydinperiaatteille, kuten yhteiskunnan ensisijaisuudelle yksilöön nähden ja materiaalisten selitysten ensisijaisuudelle abstrakteihin ideoihin nähden.

Teoksen peruslähtökohta on erottelu liberalismista tietoisena tai ainakin osittain tietoisena ideologiana sekä liberalismi koko viime vuosisatojen länsimaisen yhteiskunnan läpäisevänä ”syvärakenteena” (s. 12). Liberalismi ideologiana on jo sinänsä varsin hegemonista: sen keskeisiä määreitä ovat Lahtisen & Purokurun mukaan vapauden, vapaamielisyyden ja järkevyyden kaltaiset ideat, joihin enemmistö länsimaisista ihmisistä samaistaa itsensä. Juuri näiden ideoiden usein itsestään selvänä nähty tavoiteltavuus paljastaa niiden yhteiskunnallisen pinnallisuuden. Pinnallisuutta täsmällisempi ilmaisu on itse asiassa keskeisten liberalististen käsitteiden abstraktisuus; ne eivät anna lopulta juuri mitään osviittaa siitä, mitä niiden kautta aivan täsmälleen ottaen tavoitellaan. 

Vielä liberalismia ideologiana perustavampi ilmiö on kuitenkin liberalismi yhteiskunnan syvärakenteena. Kaikki yritykset vastustaa liberalismia tässä mielessä niin vasemmalla kuin oikealla päätyvät hyvin helposti vain toisintamaan liberalismia hieman eri muodossa. Liberalismi syvärakenteena on väistämättä aavistuksen epämääräinen olio; mikäli jonkinlainen niin yksilöllisen kuin kollektiivisen ajattelun taustalla vaikuttava syvempi rakenne on olemassa, tästä seuraa suoraan, että tämän rakenteen luonnetta ei voi ilmaista tyhjentävästi. Tämänkaltaisiin ideoihin on aina syytä suhtautua epäilevästi siitä syystä, että niitä ei voi osoittaa virheellisiksi; periaatteessa mikä tahansa voidaan tällöin tulkita ja selittää valitun viitekehyksen kautta.

Jotain tämänkaltaista esittääkin Marianne Sandelin arvostelussaan, jonka otsikko ”Liberalismi kapitalistisena salaliittona” kertoo jo paljon. Sandelinin mukaan Lahtinen & Purokuru eivät ole perehtyneet liberalistisen ajattelun eri muotoihin ja historiaan juuri lainkaan ja tekevät sen sijaan liberalismista kaikkiin mahdollisiin ongelmiin syypäänä toimivan mörön. Kuten kirjoittajamme Markus Niemi esittää omassa blogissaan, Sandelinin kritiikki on varmastikin validia mitä tulee Lahtisen ja Purokurun täsmälliseen tietämykseen liberalismin eri muotojen historiasta, mutta Sandelin ymmärtää väärin mitä Lahtinen & Purokuru teoksellaan tavoittelevat. Kyseessä ei ole aatehistoriallinen tai edes yhteiskuntafilosofinen tutkimus vaan pohdiskeleva mutta poleeminen poliittinen pamfletti, eikä sitä siten tulisi arvioida ensisijaisesti tutkimuksellisista lähtökohdista.  

Ainakin itselläni on turhauttavan yleinen kokemus julkisilla areenoilla keskustellessa, että väsyttävässä väittelyssä aivan ilmeisellä tavalla yksinkertaistettuja tai jopa itsessään sekavia mutta sosiaalisen kontekstin tai ”vastapuolen” määrällisen ylivoiman takia monille järkevinä näyttäytyviä populistisia näkemyksiä oikoessa keskusteluun mukaan tuleva akateeminen, relevantin asiantuntemuksen omaava henkilö katsoo olennaiseksi ainoastaan oikaista jonkin minun tekemän, käsillä olevan keskustelun kannalta epäolennaisen historiallisen tai teoreettisen asiavirheen. Itsekin tutkijana pidän luonnollisesti tieteellistä asiantuntemusta sinänsä hyvin arvokkaana ja monissa tilanteissa ehdottomana vaatimuksena, mutta julkisessa keskustelussa täytyy kyetä myös vetämään mutkia suoriksi. Suurin osa keskustelijoista kun operoi joka tapauksessa verraten suurilla linjoilla, jos pitää ylipäätään arvossa minkäänlaista ajattelun koherenssia.

Jos Lahtinen & Purokuru olisivat rajanneet teoksensa Sandelinin toivomalla tavalla täsmällisemmin esimerkiksi uusliberaalin talouspolitiikan kritiikkiin (jota hän piti kohdallisena teoksessa), tästä huolimatta esimerkiksi hiemankaan oikeistomieliset taloustieteilijät nostaisivat esille uusliberalismin käsitteen epämääräisyyden jne. Kulttuurikritiikki ei yksinkertaisesti ole yhteensopivaa tieteellisen tulokulman kanssa, samaan aikaan toteutettuna. Mikäli ei kuitenkaan haluta kokonaan hylätä vasemmistolaista kulttuurikritiikkiä, sopii kysyä, mikä kattokäsite sitten tulisi valita liberalismin sijaan. En pidätä henkeäni liberalismia osuvamman vaihtoehdon suhteen.

Vastoin Sandelinin väitettä, Mikä liberalismia vaivaa? ei pamflettimaisuudestaan huolimatta maalaa läpeensä demonista viholliskuvaa mystisesti kaikkea hallitsevaan asemaan selviytyneestä liberalismista. Teoksessa selitetään verraten kouriintuntuvalla tavalla ja erottelevasti, miksi liberalismi on menestynyt niin hyvin; mitä houkuttelevaa se on tosiasiassa tarjonnut ihmisille ja millä keinoin se on luonut mielikuvia vielä paremmasta. Lahtisen & Purokurun mukaan liberalismi elää itse asiassa melkoisella varmuudella tuhoutumisvaihettaan, josta siirrytään johonkin erilaiseen, vaikka on vaikea kuvitella, mitä se olisi (mikä osaltaan kertoo liberalismin hegemonisuudesta) (s.7). Ei tarvitse olla asiantuntija pitääkseen, jos ei nyt varmana, niin uskottavana vaihtoehtona, että liberaali hegemonia murtuu lopullisesti verraten läheisessä tulevaisuudessa. Talous on jo kauan perustunut absurdille globaalille velkaantumiselle, niin USA kuin Eurooppa ovat kulttuurisesti pelottavalla tavalla polarisoituneita ja Kiinan kaltaiset liberaalista olemisen tavasta täysin piittaamattomat valtiot vahvistuvat joka suhteessa. 

Liberalismin vaihtoehdottomuuden tuntu on käytännössä nimenomaan oire siitä, ettei nykyisen liberalistisen hegemonian sisällä voida enää ratkaista sen ongelmakohtia. Lahtinen & Purokuru lähtevät liikkeelle siitä, että pelkän reagoimisen sijaan tarvitaan proaktiivisuutta, jolla saataisiin tarjottua vetoavia mielikuvia ja käytäntöjä sekä uudenlaista yhteisöllisyyttä. Esimerkiksi ilmastonmuutokseen liittyvät tarvittavat systeemiset ja elämäntavalliset muutokset pitäisi pystyä esittämään niin, etteivät ne näyttäydy vain jostain luopumisena, vaan itse asiassa aidompaa ja rikkaampaa elämää tarjoavina. Tähän Lahtinen ja Purokuru tarjoavat kyllä oman poliittisen kokemuksensa pohjalta joitain suuntaviivoja ja hahmotelmia, mutta mitään viisastenkiveä ei luonnollisesti ole saatavilla. Kaiken kaikkiaan Mikä liberalismia vaivaa? yhdistää onnistuneesti poliittista kiistakirjoitusta ja analyyttisempää tarkastelua. Useimmat keskeiset ajankohtaiset teemat käydään läpi ja teoksesta välittyy kaikkinensa konstailematon ja raikas tunnelma. Mikäli kaipaa vastapainoksi samankaltaista optimistisemmin liberalismiin suhtautuvaa tulokulmaa, voin suositella tarkastamaan Jan Werner-Müllerin hiljattain käännetyn teoksen Pelko ja vapaus: Kohti uudenlaista liberalismia.

Olli Pitkänen

Arvostelu: Pikkuporvarit (Anna Kontula, 2021)

Pikkuporvari kuvittelee maagisesti, että valvomalla ja kontrolloimalla omaa elämäänsä ja lähipiiriänsä myös yhteiskunta muuttuu täysin järjestetyksi kokonaisuudeksi, jossa kaikki on paikallaan ja jokainen saa kuta kuinkin sen mitä ansaitsee.

Anna Kontulan Pikkuporvarit: Pohdintaa aikamme hengestä on herättänyt poikkeuksellisen paljon keskustelua yhteiskunnalliseksi kirjallisuudeksi. Usein jo tätä voi pitää merkkinä erinomaisesti onnistuneesta tekeleestä: herättää laajaa hälinää ja paheksuntaa kirjoittamalla sinänsä jo moneen kertaan erilaisissa yhteyksissä esille tuotua asiaa. Kalikka on kalahtanut ja koira älähtänyt lukemattomia kertoja, ja kuitenkin teoksessa pitäydytään verraten asiapitoisessa, jopa analyyttisessä esitystavassa.

Koska teos on paljolti tietoinen provokaatio, voidaan luontevasti lähteä liikkeelle siitä, mikä siinä on provosoinut. Kontula tekee moneen kertaan selväksi, että käsite ”pikkuporvari” ei viittaa niinkään tiettyyn yhteiskuntaluokkaan kuin mielentilaan, joka läpäisee suuren osan nykyistä yhteiskuntaa (ainoastaan kaikkein köyhimmät ja kaikkein rikkaimmat suurelta osin välttyvät siltä), vaikuttaen yksilökohtaisesti eri tavoin ja eri vahvuisesti. Tästä huolimatta tyypillinen negatiivinen reaktio teokseen on ollut pikkuporvarin käsitteen samaistaminen keskiluokkaan ja närkästyminen tästä. Miltei parodian puolelle meni esimerkiksi Kontulan facebookissa esille nostama Kalle Veirton puheenvuoro ”Olenko minä demoninen pikkuporvari?” Etelä-Savon sanomissa, jossa oletettiin lukematta teosta, että siinä kuitenkin pilkataan hänen kaltaisiaan ihmisiä.

Yksittäisistä ideoista vähemmän yllättäen erityisen provosoiva on ollut Kontulan väite, että nimenomaan pikkuporvarit mahdollistivat natsien valtaannousun. Natsikortti on tietysti korteista kulunein, mutta tässä kohtaa jos jossain se on kohdallinen ja äärimmäisen tärkeä huomio. Kaikki tietävät, ettei Hitler noussut valtaan väkivalloin pienen natsiaatteelle omistautuneen ryhmittymän avulla, vaan sai mukaansa laajat kansanjoukot. Tällaista suosiota tuskin saadaan lupaamalla vain niitä asioita, joista natsit ovat ensisijaisesti tunnettuja, siis poliittisten vastustajien, vammaisten, vähemmistöjen ja erityisesti juutalaisten joukkotuhoa, vaikka antisemitismi toki olikin suosittua tuon ajan Saksassa. Sen sijaan Hitler lupasi töitä ja ennen kaikkea kunnianpalautusta niille ”tavallisille saksalaisille”, jotka olivat laman ja verraten epävakaan yhteiskunnallisen tilanteen myötä menettäneet niin taloudellista kuin sosiaalista asemaansa. (s. 31–40.)

Mitä siis on pikkuporvarillisuus? Se on ennen kaikkea kaipuuta fyysiseen, psyykkiseen ja sosiaaliseen turvallisuuteen, mikä tuo mukanaan ulkokultaisuuden (tarpeen näyttäytyä ”kunnollisena” vaikka fasadin takana olisi mitä) sekä tarpeen hallita, etenkin omaa ruumista, tunteita ja käyttäytymistä, mutta tämän myötä myös toisia ihmisiä ja ympäristöä. Kontula tiivistää olennaisimman seuraavasti:

”Pikkuporvari uskoo, että elämä on hallittavissa. Ihminen voi päättää itse tunteista, suhteista, riskeistä ja rajoista. Keskiluokkaisen normin mukainen elämä on mahdollista ihan jokaiselle, kunhan vain noudattaa sääntöjä ja suostuu tekemään ainutkertaisen elämänsä yksilölliset valinnat tiukasti niiden puitteissa. Tämä harha määrittää pikkuporvaria enemmän kuin mikään muu yksittäinen tekijä. Ja koska kyseessä on harha, tekee se hänestä samalla perin traagisen hahmon.” (s. 72)

Vaikka pikkuporvarillisuus ei sinänsä riipu yhteiskuntaluokasta, alempi keskiluokka on sille erityisen altis (s. 51). Alemman keskiluokan elämä on aineellisesti siedettävää ja siinä on tiettyä statusta verrattuna niin sanottuun alaluokkaan, mutta kaikki tämä on uhattuna, tai ainakin siltä usein tuntuu. Juuri tämä sekä taloudellinen että sosiaalinen asema ”kurjaliston” ja varsinaisesti hyvin toimeen tulevien välissä on omiaan nostamaan pikkuporvarillisia piirteitä ihmisessä. Mikäli koettua uhkaa omassa asemassa ei käsitellä psyykkisesti (oli uhka sitten todellinen tai ei), se saa helposti ihmisen fiksoitumaan puhtauteen ja järjestykseen. Pikkuporvari kuvittelee maagisesti, että valvomalla ja kontrolloimalla omaa elämäänsä ja lähipiiriänsä myös yhteiskunta muuttuu täysin järjestetyksi kokonaisuudeksi, jossa kaikki on paikallaan ja jokainen saa kuta kuinkin sen mitä ansaitsee.

Tässä kohtaa täytyy tosin olla hieman täsmällisempi. Pikkuporvari kavahtaa erityisesti sellaista epäjärjestystä, joka ei niin sanotusti kuulu asiaan. Hän näkee positiivisissakin muutospyrkimyksissä aina ensimmäisenä uhkia, sillä muutos rikkoo illuusion täydellisestä ennakoitavuudesta ja järjestyksestä. Kontula tarjoaa loistavan esimerkin pikkuporvarille ominaisesta epäjärjestyksen pelosta. Kesällä 2015 Turussa päädyttiin sulkemaan yleisiä vessoja koska köyhät romanit tapasivat harjata hampaita ja pestä pyykkiä niissä. Kaikki tietävät, mitä kaikkea siivotonta yleisissä vessoissa tavallisesti tapahtuu (humalaista kuseksimista, paneskelua sekä suoneen piikittämistä), mutta tämä ei aiheuta pikkuporvarille eksistentiaalista mielenliikutusta, sillä siihen on totuttu. Kun sen sijaan syrjitty ja tietyllä tapaa yhteiskunnan ulkopuolisena näyttäytyvä ihmisryhmä käyttää samoja vessoja täysin asiallisiin ja välttämättömiin tarkoituksiin, pikkuporvari reagoi niin voimakkaasti, että vessat on lopulta helpointa sulkea kokonaan. (s. 82–83.)

Pikkuporvarillisuus tyypillisesti tietenkin rationalisoidaan järkeväksi ja perustelluksi huolehtimiseksi omista ja yhteisistä asioista. Esimerkiksi lihavuuden ja yleensä epäterveellisten elämäntapojen ylenmääräinen kritisoiminen nähdään usein perusteltuna huolena omasta elämästä ja kansanterveydestä. Kuten Kontula (s. 154) osuvasti huomauttaa, moniko näistä samoista ihmisistä kuitenkaan huolehtii työuupumuksesta, jonka psyykkiset ja fyysiset kansanterveydelliset seuraukset ovat todistetusti yhtä suuria tai vielä suurempia?

Kontula huomaa toki pikkuporvarillisia piirteitä myös itsessään. Eikä pikkuporvarillisuus tietysti olekaan mitään muuta kuin luonnollista ja tietyssä määrin välttämätöntäkin. Olennaista on, missä määrin nämä piirteet tunnistaa omassa itsessä ja siten estää niitä hallitsemasta koko elämää ja ennen kaikkea näiden piirteiden projisoimista toisiin ihmisiin ja yhteiskuntaan. Jos pikkuporvarillisuus rajoittuu pakonomaiseen tarpeeseen järjestellä oma koti viimeisen päälle, ei tästä itsessään seuraa mitään ikävää toisille eikä laajamittaista harmia henkilölle itselleenkään. Valitettavasti pikkuporvarillisuus osaa usein naamioitua itse terveeksi järjeksi, joten sen tunnistaminen on usein haastavaa.

”Ajan hengestä” kirjoittaminen on vaikea tehtävä ja useimmiten siihen ryhtyvät juuri ihmiset, joilla on kaikkein vähiten mitään kiinnostavaa sanottavaa tämäntyyppisestä tärkeästä mutta todella epämääräisestä tematiikasta. Kontula on kuitenkin tähän juuri oikea ihminen. Hän on yhteiskuntatieteiden tohtori ja suhteellisen kokenut kansanedustaja, mutta mikä on vielä tärkeämpää, hänellä on pitkä ja vivahteikas historia poliittisessa aktivismissa, jossa ei ole säästelty edes omaa fyysistä turvallisuutta. Pari esimerkkiä mainitakseni viime vuosilta, Kontula on kritisoinut Israelin sortotoimia asettamalla samalla oman henkensä vaaraan Israelin rajavartijoiden taholta. Jälkikäteen Israelia puolustelevan juutalaisten maailmankongressi WJC:n vaatiessa Kontulalta anteeksipyyntöä, hän totesi olevan soveliaampaa, että WJC pyytäisi anteeksi häneltä. Kontula perehtyi myös Olkiluodon ydinvoimalan rakennustyön varjoiseen todellisuuteen asettumalla yli 3000:n vierastyöläisen miehen parakkikylään asumaan ja kirjoitti näkemästään ja kuulemastaan teoksen Näkymätön kylä.

Omaa kieltään Pikkuporvarien kohdallisuudesta puhuu varmasti myös se, että laajamittaisen provosoitumisen ohella teoksen ovat noteeranneet enemmän tai vähemmän positiivisessa valossa niinkin päinvastaiset tahot kuin äärimusiikkia ja muuta marginaalikulttuuria levittävä Sarvilevyt sekä perinteikkäästi uskonnollinen Vartija -lehti. Jälkimmäisessä kirjoittaja tunnisti pikkuporvarillisuutensa pahastuessaan naapuriensa äänekkäistä panotouhuista, mihin hän reagoi laulamalla yhtä äänekkäästi Siionin virsiä! Kaikkinensa Pikkuporvarit on suositeltavaa luettavaa käytännössä kaikille, vaikka kaikkein eniten siitä hyötyisivät ne ihmiset, jotka sitä eivät suostu lukemaan tai jotka eivät kykene sulattamaan sen sinänsä melko yksinkertaista sisältöä. Mutta maailma tietysti yleensäkin makaa juuri näin; muutenhan meillä ei olisi ylipäätään mitään laajamittaisia ongelmia.

Olli Pitkänen