Mielipide – Hamara

Käännytyslaista mallia terveydenhuoltoon

Jokaiselle lienee selvää, että Suomen julkinen terveydenhuolto on vakavissa ongelmissa. Hoitaja- ja lääkäripula eivät ratkea totutuilla keinoilla, ja tilanne suorastaan uhkaa kansallista turvallisuutta.

Ongelman ratkaisemiseksi on syytä säätää poikkeuslaki, jolla julkisen terveydenhuollon tarjoamista rajoitetaan voimakkaasti. Emme voi ajatella sinisilmäisesti, että terveydenhuollolla olisi mahdollisuutta tehdä loputtomiin oirearvioita.

Päivystyksien sisäänkäynnit on varustettava piikkilangalla ja miehitettävä vartijoilla, jotka pysäyttävät sisään pyrkijät ulko-oville ja tekevät samalla silmämääräisen pikadiagnoosin. Vain ne, joilla havaitaan tässä kohtaa akuutteja, vakavia terveysongelmia, päästetään lääkärin vastaanotolle.

Voi toki kysyä, onko vartijoilla kompetenssia tähän uuteen työtehtävään. Jotkut väittävät, että on olemassa sairauksia ja vaivoja, joita ei havaitse pikaisella vilkaisulla. Väite on kyseenalainen, ja huoli on ylipäänsä turha, sillä vartijoille kyllä tarjottaisiin muutaman päivän mittainen, lääkärin koulutusta vastaava perehdytys.

Kaiken maailman dosentit tulevat vastustamaan esitystä perusoikeuksiin vedoten. Onneksi asioiden perustuslainmukaisuus on kuitenkin poliittinen kysymys, joka ratkaistaan perustuslakivaliokunnan äänestyksessä. Samoin onnistuu vartijoiden oikeusturvan varmistaminen uudenlaisessa tilanteessa. Käännytettyjen valitusoikeus taas toteutuu siinä, että he voivat valittaa asiasta esimerkiksi kavereilleen. Oikeusvaltioperiaatteen suojelemiseksi voi todeta mediassa, että syytä huoleen ei ole.

Toki julkinen terveydenhuolto on realismin nimissä syytä ajaa lopulta kokonaan alas. Koska olemme jo sodassa, emme saa antaa ideologisten lasien hämärtää näköämme, vaan meidän uskallettava työntää päämme rohkeasti pensaaseen uusien ongelmien edessä.

Simo Sairanen

Löytyykö jostain ”järjettömän politiikan” kannattajia?

Melenderin mukaan empatian korostaminen altistaisi vähintäänkin paitsi järjen hylkäämiselle myös jonkinlaiselle piilotetulle totalitarismille. Jos hyväksytäänkin erittäin kyseenalainen oletus, että empatiaan sisältyy rakenteellisesti jonkinlainen voimakas polarisaation uhka, kukaan ei ole tiettävästi kuitenkaan esittänyt, että empatian tulisi korvata järki poliittisessa ajattelussa.

Perussuomalaisten puheenjohtaja Riikka Purran taannoinen kannanotto, jonka mukaan politiikan ei pidä perustua empatialle, herätti aiheellisesti keskustelua. Sittemmin esille nostettujen vanhojen Scriptan vieraskirjan kirjoitusten myötä Purran lausunto asettuu tietenkin vielä huomattavasti kyseenalaisempaan valoon. Esimerkiksi maahanmuuttajien ampumisella vihjailu ja pakonomainen rasististen herjojen hokeminen tosiaankin osoittavat, että Purra elää empatian suhteen kuten saarnaa.

Nyt kun media on vihdoin nostanut laajasti ja ilman kiertelyä perussuomalaisten äärioikeistolaisuutta esille, on ehkä kiinnostavampi käsitellä Hamarassa hieman vähemmän itsestään selvää empatian väheksymisen muotoa. Suomen Kuvalehden kolumnissaan ”Vähemmän tunteita, kiitos” arvoliberaaliksi tunnustautuva Tommi Melender allekirjoittaa Purran sanoman ja esittää vain, että Purra itsekin toimii tosiasiassa tunteen eikä järjen pohjalta:

Poliittisessa retoriikassaan oikeistoradikaalit puolueet kuitenkin vetoavat empatiaan siinä missä heidän poliittiset vastustajansakin. Säädöt vain ovat erilaiset.

Oikeistoradikaalit usuttavat äänestäjiä eläytymään turvapaikanhakijan raiskaaman naisen tai maahanmuuttajataustaisen rikollisjengin ryöstämän vanhuksen hätään.

Melenderin mukaan Purran ongelma on sama kuin hänen vastustajiensa; nämä vain kokevat empatiaa eri tavoin. Empatian korostamiseen poliittisessa viitekehyksessä liittyy ilmeisesti Melenderin mukaan väistämättä se, että sympatiseerattuja ryhmiä sortavista tahoista tulee vähintään samassa määrin demonisoituja. Demonstroidakseen ideaansa hän viittaa islantilaisen kirjailijan, Fríða Ísbergin, teokseen Merkintä. Itse teos ei ole minulle tuttu, mutta kuva, jonka Melender siitä antaa, myötäilee kliseisintä mahdollista ”woke-kritiikkiä”: empatiaa korostavat ihmiset osoittautuvatkin julmemmiksi kuin ehkä hieman kyynisyydenkin puolelle taipuvat järki-ihmiset, jotka kieltäytyvät antautumasta empatian valtaan. Asianmukaisesti empaattiset ihmiset ”merkitään” ja he nauttivat normaaleista demokraattisista kansalaisoikeuksista siinä missä muut alistetaan totalitaariseen kontrolliin.

Melender ei kuitenkaan tunnu oikeastaan puhuvan empatiasta sinänsä, vaan enemmänkin jostain sellaisesta, johon viitataan usein affektiivisena polarisaationa. Melenderin mukaan empatian korostaminen altistaisi vähintäänkin paitsi järjen hylkäämiselle myös jonkinlaiselle piilotetulle totalitarismille. Jos hyväksytäänkin erittäin kyseenalainen oletus, että empatiaan sisältyy rakenteellisesti jonkinlainen voimakas polarisaation uhka¹, kukaan ei ole tiettävästi kuitenkaan esittänyt, että empatian tulisi korvata järki poliittisessa ajattelussa. Siinä missä Melender tai Purra voi vaatia empatiatonta järkipolitiikkaa, kukaan ei vaadi järjetöntä empatiapolitiikkaa. Olennaista tässä huomiossa ei ole se, ovatko empaattisina tai järkevinä esiintyvät ihmiset todella sitä, mitä he ajattelevat tai sanovat, vaan epäsymmetria siinä, miten järjestä ja empatiasta on ylipäätään käytännössä mahdollista puhua. On täysin mahdoton ajatus, että joku vaatisi vähemmän järkeä politiikkaan. Kuten havaittu, lähtökohtaisesti varmaan itse kullekin niin ikään positiivisena hahmottuvaan empatiaan tämä ei kuitenkaan päde.

Melenderin voisi ajatella vastaavan, että tämä johtuu juuri siitä, että järki on politiikassa selkeästi tärkeämpi ohjenuora kuin empatia (ainakin ideaalina). Viitaten psykologi Harold Bloomiin hän esittää, että ”[e]mpatian poliittista käyttökelpoisuutta rajoittaa sen valikoiva luonne. Bloom vertaa empatiaa valonheittimeen, jonka kiila osuu vain yhteen paikkaan ja jättää ympäröivät alueet pimeiksi”. Kyseessä on länsimaisessa ajatteluperinteessä klassinen, nyt jo lukemattomista eri suunnista perusteellisesti kritisoitu valometafora, jossa järki on valo itse, ja kuten tässä valonheitin-esimerkissä, tunne voi täyttää sen roolia korkeintaan joltain kapealta osin.

Mitään neutraalia, kaikenkattavaa, yhteen subjektiin kiinnittyvää, tunteista vapaata järkeä ei kuitenkaan ole olemassa. On yhtä helppo keksiä samanlaista epämääräistä kritiikkiä ”järjen” käytöstä politiikassa kuin Melender esittää ”empatiasta”. Yksi hyvä esimerkki löytyy hänen omasta tekstistään. Melenderin mukaan hyve-etiikka ei sovellu poliittisen ajattelun pohjaksi, vaan tulisi nojata velvollisuusetiikkaan. Filosofina väittäisin, että tällainen valtava teesi suurten eettisten kattoteorioiden ”paremmuudesta” on erittäin kyseenalainen. Jos minun olisi kuitenkin pakko ottaa tällä tavoin yksinkertaistetusti kantaa kysymykseen eettisten teorioiden paremmuudesta, näkisin asian juuri päinvastoin kuin Melender.

Hyve-etiikan vahvuutena on pidetty juuri sitä, että se ei nosta yhtä hyvettä, esimerkiksi järkeä tai empatiaa, ylitse muiden, vaan edellyttää niiden tasapainoista käyttöä. Velvollisuusetiikasta taas on esittänyt perusteellista kritiikkiä esimerkiksi Melenderin lainaama Arendt. Teoksessaan Eichmann Jerusalemissa: Raportti pahuuden arkipäiväisyydestä Arendt tuo esille, kuinka natsien Itä-Euroopan keskitysleirikuljetusten organisoinnista vastannut Adolf Eichmann vetosi puolustuksessaan noudattaneensa Immanuel Kantin velvollisuusetiikkaa ja sen poliittista seurausta, kuuliaisuutta demokraattisesti valitulle hallinnolle ja sen laeille. Eichmann saattaa vääristellä Kantin näkemyksiä, mutta velvollisuusetiikan ja sen taustalla olevan järjen idealisointi on esimerkiksi Theodor Adornon & Max Horkheimerin Valistuksen dialektiikassa esitetty tiiviissä yhteydessä sen kaltaiseen ”järjettömyyteen”, mistä esimerkiksi natsien valtaannousussa oli kyse.

Järkeä ylikorostettaessa ei päädytä maksimaaliseen järkevyyteen, vaan sivuuttamaan esimerkiksi empatia, jota ilman järjestä ei enää seuraakaan kovin ”järkeviä” asioita. Arendtin mukaan keskeistä ei ole niinkään ajattelun ”järkevyys” kuin sen omaehtoisuus. Toisessa hiljattain suomennetussa teoksessaan Vita Activa: Ihmisenä olemisen ehdot Arendt päin vastoin pitää pelkkää yksityistä pohdintaa, vita contemplativaa riittämättömänä yhteiskunnalliselle ajattelulle ja esittää, että vähintään yhtä olennaista on aktiivinen osallisuus yhteiskunnassa, vita activa. Arendt myös nojaa paljolti nimenomaan hyve-etiikkaan, joten lukematta juuri Melenderin mainitsemaa Arendtin On Revolution -teosta uskaltaisin väittää, ettei Melender ole aivan ymmärtänyt Arendtin keskeisiä ideoita yhteiskunnallisesta ajattelusta.

Kaikkiaan Melenderin huomiot yhteiskunnallisen ajattelun patologioista eivät tietenkään mene täysin pieleen. Kuka nyt pitäisi toivottavana esimerkiksi voimakasta affektiivista polarisaatiota aiheuttavaa sisäryhmän puolustamista ulkoryhmän demonisoinnin kustannuksella tai yhteiskunnallisten kysymysten ajattelemista ainoastaan omien välittömien mieltymysten pohjalta? Näitä teemoja on kuitenkin käsitelty perusteellisesti monilla tieteenaloilla, eivätkä nämä keskustelut ole millään tavalla johdettavissa ”empatiaan” yhteisenä nimittäjänä. Sen sijaan korostaessaan järkevyyttä ja väheksyessään empatiaa Melender tulee tehokkaasti toisintaneeksi kenties kaikkein keskeisimpiä kapitalistisessa yhteiskunnassa vallitsevia ajattelun patologioita: kuvitelmaa täysin autonomisesta järki-subjektista, joka pohtii asioita järjen universaalista perspektiivistä vastoin henkilökohtaisia empatioita, sekä käsitystä yhteiskunnasta olennaisesti vain tällaisten enemmän tai vähemmän järkevien yksilöiden summana. Enemmän empatiaa ja enemmän järkeä, kiitos.

Olli Pitkänen

¹Itse sanoisin paremminkin, että tällaiselle polarisaatiolle on ominaista oikean empatian puute ja erilaisten enemmän tai vähemmän näennäisen empatian kohteiden käyttäminen keppihevosena omalle kaunalle ja vihalle.

Lähteet:

Jantunen, Salla. (2023). ”Riikka Purra kommentoi yleisesti vanhoja verkkokirjoituksiaan: Ei aio pahoitella aikaisempia kirjoituksiaan tai tekemisiään”. Yle, https://yle.fi/a/74-20040426

Melender, Tommi. (2023). ”Vähemmän tunteita, kiitos”. Suomen kuvalehti, Empatiasta ei ole politiikan supervoimaksi – Suomenkuvalehti.fi

Purra, Riikka. (2023). ”Rotia, kotimaa!”. Helsingin sanomat, https://www.hs.fi/sunnuntai/art-2000009481266.html

Tappiomieliala yhteiskunnallisena ongelmana

Tappiomielialasta ei ole mitään hyötyä vääjäämättömänkään edessä ja itse olen melko vakuuttunut, että juuri mikään ei ole vääjäämätöntä. Tappiomielialasta on kuitenkin valtavaa haittaa, jos sen sijaan aktiivisella toiminnalla eri negatiivisia kehityskulkuja voitaisiinkin muuttaa.

On tietynlainen vasemmiston keskuudessa hiljaisesti tiedostettu, mutta liian harvoin kunnolla käsitelty fakta, että vasemmistolla ei ole juuri merkittävää tulevaisuutta nykyisillä kehityskuluilla. Vasemmistoliiton poliitikot ovat sinänsä perustellusti ylpeitä siitä, että pääosin iäkkäiden työväenliikkeen identiteetin omaavien vähitellen hautaan poistuvien ihmisten ikäpolvi on saatu korvattua kannatuksessa nuoremmalla, lähinnä akateemisesti koulutetulla jäsenistöllä. Jatkuvassa hienoisessa laskusuhdanteessa oleva alle 10% kannatus ei kuitenkaan anna varsinaista hurraamisen aihetta. Li Anderssonin kaltaisia energisiä ja älykkäitä poliitikkoja tai epäkiitollista työtä kulisseissa jatkuvasti painavia järjestöjääriä tästä on vaikea syyttää.

Tyypillinen kriittinen narratiivi on seuraava: Viimeistään Neuvostoliiton hajoamisen myötä vasemmistolta katosi sen oma suuri kertomus, joka valoi uskoa aatteelle omistautuneisiin. Enemmän tai vähemmän tunnustetuista ongelmistaan huolimatta kommunistisen järjestelmän katoaminen oli lopulta shokki vasemmistolle. Mitä enemmän aikaa tästä on kulunut, sen vähemmän vasemmisto on kyennyt esittämään mitään todellista vaihtoehtoa vallitsevalle, alati totaalisemmaksi muuttuvalle kapitalistiselle järjestelmälle. Tämä epätoivo on johtanut siihen, että ”tavallisen työläisen” oikeuksien sijaan vasemmisto keskittyy esimerkiksi feministisiin kysymyksenasetteluihin ja vähemmistöjen asemaan yhteiskunnassa. Kritiikkiin tarjotaan väitetysti vastaukseksi alati fanaattisemmaksi käyvää syyttelyä milloin mistäkin syrjinnästä, mikä etäännyttää entisestään potentiaalisia vasemmiston kannattajia.

Tässä tarinassa on nähdäkseni tietty totuuden siemen, mutta sellaisenaan se kertoo enemmän esittäjiensä mielenmaisemasta kuin vasemmistosta. Jos menet vaikkapa Vasemmistoliiton nettisivuille tai kuuntelet heidän kansanedustajiensa puheenvuoroja, niin valtaosa niistä käsittelee kyllä aivan ”perinteisiä” vasemmistolaisia teemoja: työmarkkinoita, terveydenhuoltoa, sosiaaliturvaa, lapsiperheiden ja vanhusten toimeentuloa jne. Kyse onkin eniten siitä, että nykyisessä poliittis-kulttuurisessa tilanteessa on vaikea löytää vetoavaa tapaa esittää vasemmistolaista vaihtoehtoa vallitsevalle oikeistoliberaalille taloudelliselle ja kulttuuriselle hegemonialle. Niin sanottuun identiteettipolitiikkaan liittyvät kysymykset nousevat eniten esille mediassa ja jäävät muutenkin eniten ihmisten mieleen, mikä synnyttää erityisesti vastustajissa mielikuvan, ettei vasemmisto muusta puhukaan.

Tästä päästään kuitenkin vasemmiston todelliseen ongelmaan, tappiomielialaan. Ongelma koskee osittain myös poliitikkoja ja muita vaikuttajia, mutta erityisesti vasemmistomielisiä ihmisiä, jotka eivät ole ryhtyneet mihinkään toimintaan. Tappiomieliala ottaa monia muotoja täysin passiivisesta maailmantuskassa vellomisesta sinänsä hyvinkin aktiivisiin vaikuttamispyrkimyksiin, joissa kuitenkin kannanotot on muotoiltu niin, että implisiittisesti oletetaan jo valmiiksi keskeisten tavoitteiden epäonnistuvan. Kyse ei ole edes pelkästään eikä ehkä edes olennaisimmin psykologisesta asiasta, vaan siitä, että vasemmisto on ylipäätään ajautunut tilanteeseen, jossa se lähinnä reagoi toisten aloitteisiin (yleensä vastustamalla niitä) sen sijaan, että se kykenisi esimerkiksi pohjoismaisen hyvinvointivaltion muovaamisen aikojen tapaan vaikuttamaan proaktiivisesti yleiseen hegemoniaan.

Ongelmaa ruoditaan hyvin yhdestä kulmasta Kansan Uutisissa useamman kirjoittajan tekstissä ”Vasemmisto heikoimpien puolella – eli kenen?”. Mielipidemittaukset osoittavat systemaattisesti, että yksi kaikkein pysyvimpiä ja vahvimpia kansalaisten poliittisia assosiaatioita eri puolueista on se, että Vasemmistoliitto puolustaa kaikkein tehokkaimmin heikoimmassa asemassa olevia. Tästä huolimatta Vasemmistoliiton kannatus on mitä on. Ei voida varmaankaan päätellä aivan niin kyynisesti, etteikö ihmisiä kiinnostaisi lainkaan, mitä heikoimmassa asemassa oleville kuuluu (vaikka tämäkin on toki osatotuus). Selkeästi kuitenkaan huoli heikoimmista ei motivoi riittävästi äänestämään. Tämä on helppo ymmärtää. Poliittiselta vaihtoehdolta haetaan visiota tulevaisuudesta, ja monesti täysi höttökin menee läpi, kunhan se esitetään voimakkaasti. Pelkkä huoli siitä, mitä heikoimmille kuuluu, on kaukana voimakkaasta.

Ottaakseni esille itselleni erityisen tutun kulman, ymmärrys yhteiskunnan toiminnasta ei sinällään takaa ymmärrystä yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta, eikä varsinkaan energisoi siihen. Katson toki ylöspäin monia akateemisia kollegojani tässä mielessä, mutta valitettavasti myös toisenlaisia kokemuksia on paljon. Havainnollisena voi pitää esimerkiksi tilanteita, kun väittelet sosiaalisessa mediassa useita raskaan sarjan sössöttäjiä vastaan ja voisit toivoa edes pientä apua joltain useista samanmielisistä keskustelun seuraajista (kokemukseni mukaan yksi retorisesti terävä ja kuta kuinkin asioista perillä oleva ”avustaja” riittää usein hiljentämään kymmenpäisen räävääjäjoukon). Sen sijaan saat nillittävään sävyyn esitettyä kritiikkiä epätäsmällisyydestä jostain olennaisten pöydällä olevien kysymysten kannalta yhdentekevästä sivuseikasta, mistä vastustajat tietenkin innostuvat lisää.

Tämänkaltaisia tilanteita on minusta vaikea selittää pelkällä tilannetajun puutteella, vaikka sekin voi joskus olla pääasiallinen syy. Lacanilainen psykoanalyytikko ja mannermaisen filosofian popularisoija Janne Kurki esittää asian seuraavasti: ”Nykyään jonkin alan tuntijalle riittää, että hän osallistuu oman erityisalansa konferenssiin, ja hän palaa kotiin uusien epäilyjen riivaamana. Tämä epäröi aina toimintaan ryhtymistä punniten argumentteja puolesta ja vastaan niin, että jokainen valinta neutralisoituu. Sillä välin hänet murskaavat he, joita tiedon ja älyn yltäkylläisyys ei halvaannuta.” (Kurki 2006, 117.) Vielä ytimekkäämmin saman asian ilmaisee niin ikään lacanilainen Paul Verhaeghe: ”Uskonto tarjoaa identiteetin, tiede ei” (Verhaeghe 2006, 40).¹Uskonto voidaan käsittää tässä yhteydessä erittäin laajasti; esimerkiksi ”kansallismielisyys” kuuluu ehdottomasti uskonnollisen puolelle tässä yhteydessä.

Vastaava ilmiö ei missään tapauksessa rajaudu tiedemaailmaan. Vasemmistolaisen hegemonian vallitessa keskustelutilanteessa tavallisinta on voivottelun, vihaisuuden sekä ironian välillä pallotteleva vastustajien yhteiskunnallisen ymmärryksen puutteen päivittely. Poliittinen keskustelu ei todellakaan kaipaa pelkkää neutraalia asiapohjaista analyysiä tai moraaliseen yläpositioon asettuvaa sovittelua, mutta olen korviani myöten täynnä luusereiden narisevaa kimitystä. Tietenkään yhteiskunnalliset muutokset eivät ole yhdestä ihmisestä kiinni, ja esimerkiksi oma pää on syytä hoitaa jotenkuten kuntoon ennen kuin ryhtyy mihinkään mittavampaan poliittiseen toimintaan, mutta tästä ei ole kyse. Nyt kun uusi Petteri Orpon hallitus on julkistanut miltei jokaisessa mahdollisessa suhteessa katastrofaalisen ohjelmansa, ei tarvitse olla asiantuntija missään vastustaakseen sen päälinjoja. Oikeastaan mitään muuta tuskin edes tarvitsisi kuin että edes suurin osa nyt turhautumisensa lähipiirin yksipuoliseen tai molemminpuoliseen ankeuttamiseen suuntaava kääntäisi edes osan voimavaroistaan (sillä voimavaroja valittaminenkin vaatii) ulospäin yhteiskunnan muuttamiseen. Vasemmistolaisen jos jonkun pitäisi ymmärtää, että yhteiskunnalliset muutokset tapahtuvat yhdessä, eikä kenenkään tarvitse tehdä yksin sankaritöitä.

Tietyssä mielessä vasemmisto voisi ottaa mallia äärioikeistolta. Heidän on monessa mielessä vähintään yhtä vaikea ajaa omia tavoitteitaan nykyisessä liberaalissa hegemoniassa kuin vasemmiston. Kuitenkin reagointi tilanteeseen on täysin päinvastaista kuin vasemmistolla. Voitosta ollaan suorastaan varmoja, syytteisiin reagoidaan ottamalla ”sulka hattuun” ja liittoutuminen aatetoverien kanssa on paradoksaalisesti kansainvälisestikin tehokkaampaa ja avarakatseisempaa kuin vasemmistolla. Parempi ymmärrys yhteiskunnasta ja edes jonkinlainen empatia kanssaihmisiä kohtaan ei valitettavasti riitä poliittisessa todellisuudessa kovin pitkälle, vaan tarvitaan ennen kaikkea järjestäytymistä ja aktiivisuutta.

Viestini ei ole kuitenkaan suunnattu missään tapauksessa pelkästään niille, jotka ovat ainakin ottaneet sen askeleen, että ovat jollain tavalla mukana jossain vasemmistolaisessa toiminnassa, vaikka sitten täysin passiivisena. Yksi hyvin tyypillinen ihmisryhmä on sellainen, joka allekirjoittaa (joko enemmän tai vähemmän tietoisesti) vasemmiston perustavoitteet, mutta sen sijaan että hän identifioituisi vasemmistolaiseksi saati ryhtyisi minkäänlaiseen vasemmistolaiseen poliittiseen toimintaan hyväksi näkemällään tavalla hän arvostelee jatkuvasti vasemmistolaisia tähän tapaan: ”teillä on hyviä tavoitteita, mutta jos jatkatte tähän tapaan menetätte kaikki potentiaaliset äänestäjät oikeistolle, joka tekee kaiken paremmin omassa pelissään”. Tyypillisiä kritiikin avainkohtia ovat, että annetaan kuva liiallisesta keskittymisestä vähemmistöjen oikeuksiin suurien talouspoliittisten kysymysten kustannuksella, liian vaikea ja sisäänpäin lämpiävä terminologia, suurin kaupunkeihin painottuva jäsenprofiili, josta käsin ei ymmärretä ”maaseudun juntteja” jne.

Tällaisissa kritiikeissä on kyllä paljon perääkin, mutta kuvaamani henkilötyypin ongelma on seuraava. Hän ei ole perehtynyt sen vertaa vasemmiston toimintaan, että tietäisi vasemmiston sisällä itse asiassa käytävän jatkuvasti aktiivista keskustelua näistä kysymyksistä. Mikäli olisi tarjolla uusia konkreettisia ehdotuksia, miten jotain voisi tehdä paremmin, tällaisia ollaan kyllä useimmiten innokkaita kuulemaan. Kuvaamallani henkilötyypillä on kuitenkaan harvoin uusia ideoita; hän vain toistaa vasemmiston jo valmiiksi hyvin tuntemia ongelmakohtia.

Ainoa asia, joka on synkempää kuin tappiomielialan omaksuminen poliittisen identiteetin osaksi, on se, ettei omaa tappiomielialaansa edes tiedosta. Jos allekirjoittaa vasemmistolaisia tavoitteita, löytyy varmasti kaikille väyliä toimia niiden toteuttamisen eteen itselleen sopivalla tavalla; minkään lipun alla toimiminen ei ole itsetarkoitus, mutta laaja-alainen järjestäytyminen valitettavasti toimii aina hieman heimoutuvastikin. Kritiikki on tietenkin tärkeää, jos sen intentio on rakentava. On kuitenkin eri asia, jos oma kyyninen maailmantuska käännetään jonkinlaiseksi henkilökohtaiseksi sosiaaliseksi pääomaksi toistelemalla ulkopuolisena näennäisen terävänä kriitikkona tosiasiassa hyvin latteita ja epämääräisiä kaikkien tuntemia ajatuksia.

Saattaa hyvin olla, että kaikki menee niin sanotusti päin helvettiä. Mikäli sen uskoo olevan vääjäämätöntä, on varmaankin rationaalisinta olla mahdollisimman paljon välittämättä asiasta ja keskittyä omaan sekä lähipiirin elämään. Tappiomielialasta ei ole mitään hyötyä vääjäämättömänkään edessä ja itse olen melko vakuuttunut, että juuri mikään ei ole vääjäämätöntä. Tappiomielialasta on kuitenkin valtavaa haittaa, jos sen sijaan aktiivisella toiminnalla eri negatiivisia kehityskulkuja voitaisiinkin muuttaa.

Miten tappiomielialasta sitten voi päästä yli? Tähän ei valitettavasti ole olemassa yleispätevää vastausta, vaan se riippuu kunkin ihmisen tai viiteryhmän ominaisuuksista ja historiasta. Yhdelle jonkinlainen ”henkinen herääminen” voi aktivoida yhteiskunnalliseen osallistumiseen, toiselle juuri tällaisesta kokemusmaailmasta poissiirtyminen. Kolmannen saattaa aktivoida jokin omakohtaisesti järkyttävältä tuntuva muutos, neljäs taas saa lisää voimavaroja sitä mukaa kun pystyy hahmottamaan jonkin jatkuvasti paranevan kehityskulun. Korostuneesti ajattelun kautta toimintaan lähteville ihmisille tärkeää on varmasti ensin tiedostaa tappiomieliala ja se, kuinka paljon resursseja tuhlaantuu tieten tahtoen ylläpidettyyn negaamiseen. Kun seuraa tällä hetkellä esimerkiksi suurten medioiden kommenttipalstoja, joissa kerrankin viha kohdistuu sinne, minne se kuuluukin, eli tieten tahtoen suurta osaa kansasta kurjistavaan hallitukseen, voi todeta, että nyt on ehkä erityisen hyvä hetki aktivoitua itse kunkin parhaaksi katsomallaan tavalla.

Olli Pitkänen

¹Tässä on myös kiinnostava toistuva kaava, jossa vasemmistoa syytetään liiallisuudesta juuri siinä missä sillä on pikemminkin puutetta. Vasemmiston keskittyminen ”identiteettipolitiikkaan” on kaikkien tuntema klisee siitä huolimatta, että itse asiassa vasemmiston faktatiedot ja kyky argumentoida reilusti niiden pohjalta ovat keskimäärin suvereenit verrattuna vastustajiin. Identiteetteihin ja tyhjiin merkitsijöihin kiinnittyminen ovat paljon enemmän oikeiston heiniä, mutta valitettavasti usein heidän edukseen toimivaa.

Lähteet:

Kurki, Janne (toim.). 2006. Rakkaus yksinäisyyden aikana. Vantaa: Apeiron kirjat.

Verhaeghe, Paul. 2006. ”Identiteetti etsimässä peiliä”. Sivut 10–57 teoksessa Kurki, Janne (toim.): Rakkaus yksinäisyyden aikana. Vantaa: Apeiron kirjat.

Ahponen, Tapio & Labbas, Antti-Veikko & Närhi, Henri. 2022. ”Vasemmisto heikoimpien puolella – eli kenen?”. Kansan uutiset: https://www.ku.fi/artikkeli/4764207-vasemmisto-heikoimpien-puolella-eli-kenen

Juridiikka on muutakin kuin pykäliä (vastine: Rautio – HS)

Kolumneista tulee mieleen ”tolkun ihmisen” käsite. Nähdäkseni kyse on ”tolkun” suhtautumisesta siihen keskeiseen oikeuden osaan, joka pyrkii takaamaan mm. ihmisarvoista elämää, ja jota vasten uusia lakeja, lakimuutoksia ja lainkäyttöä varsin painavasta syystä tarkastellaan.

Helsingin Sanomien pääkirjoitustoimittaja Paavo Rautio soimaa ”yliherkkää legalismia” kolumnissaan Suomi uskoo pykäliin enemmän kuin muu Eurooppa (HS 9.12.2021). Raution ydinsanoma tiivistyy ingressissä: ”Yliherkkä legalismi näyttää johtavan suhteellisuudentajun puutteeseen ja kyvyttömyyteen priorisoida.” Tämän ”legalismin” hän näkee olevan suomalaisten outo erityispiirre.

Rautio määrittelee ongelman seuraavasti: ”ankaraa pidättäytymistä lakiin ja sen kirjaimeen”. Rautio julistaa ”yliherkän legalismin nostavan oikeudelliset normit irti yhteiskunnallisesta yhteydestään, tekevän niistä jumalisia ja hukkaavan normien tavoitteet”. Rautio on suorittanut omakätisen oikeusvertailun keskustelemalla ranskalaisen keskustelukumppaninsa kanssa. Ranskassa on kunnon tekemisen meininki, kun taas Suomessa kitistään turhuuksista. Rautio siis jatkaa samalla linjalla kuin perustuslakivaliokuntaa parodioivassa kolumnissaan Saako niin tehdä? Ei kai niin saa tehdä? (HS 20.11.2021).

Rautio käyttää esimerkkinä Euroopan unionin elvytyspakettiin liittyvää prosessia. Rautio toteaa, että ”EU-järjestelmän laillisuus ja sen puntarointi ei kuulu perustuslakivaliokunnalle”. Tosiasiassa valtioneuvosto on sidottu perustuslakiin myös EU-sääntelyn kansallisessa valmistelussa, ja perustuslakivaliokunnalla on siinäkin tärkeä rooli, josta säädetään perustuslain 74 §:ssä. Jäsenvaltioiden on ratifioitava elpymispaketti kansallisesti, ja tähän kuuluu sen laillisuuden tarkastelu, mikä on aivan normaalia. Itse asiassa Saksassakin perustuslakituomioistuin välillä keskeytti ratifiointiprosessin.

EU:n toimivalta on annettua toimivaltaa¹. Jäsenvaltiot ovat itsemääräämisoikeuttaan käyttäen siirtäneet toimivaltaansa EU:lle muodostaen yhteisön, joka on enemmänkin kuin tavanomainen kansainvälisoikeudellinen järjestely – ja enemmän kuin osiensa summa. On selvää, että siinä, mistä unioni voi jäsenvaltioidensa ylikin päättää, on ja pitääkin olla rajat. Rajat seuraavat siitä, missä määrin ja millaista toimivaltaa on annettu. Sen selvittäminen, pysyykö unioni toimivaltansa rajoissa, ei ole jäsenvaltioiden itsemääräämisoikeuden kannalta lainkaan yhdentekevää. Rautio ihmettelee ”legalistista syynäystä” myös velkakriisiin liittyen. Sama vastaus pätee tähänkin.

Rautio tuo Puolan tapauksen esille: ”Puola ryhtyi — samaan hommaan ja tarkisti omien perustuslakiensa sopivuuden EU-oikeuteen. Puola päätyi siihen, että oma perustuslaki on mansikka ja EU-sääntö mustikka. Väärin meni, sanoi muu Eurooppa. Tähän ei kuitenkaan päädytty ensisijaisesti juridiikan pohjalta vaan katsomalla lopputulosta.”

Kyse ei ole ollenkaan samasta asiasta. Puolan tapauksessa jäsenvaltio nosti perustuslakinsa EU-sääntelyn yläpuolelle vastoin EU-oikeuden etusijaperiaatetta. Sen sijaan perustuslakivaliokunnan lausunnossa PeVL 16/2020 vp todetaan suoraan: ”EU:n lainsäädäntöehdotuksen oikeusperustan asianmukaisuus on unionin oikeuden mukaan ensisijaisesti EU-oikeudellinen kysymys, jonka viime kädessä ratkaisee auktoritatiivisesti ja ainoana tulkitsijana Euroopan unionin tuomioistuin.”

Myös väite, jonka mukaan EU-oikeuden etusija Puolan perustuslakiin nähden syntyisi lopputuloksen katsomisen eikä juridiikan pohjalta, on virheellinen. Kyse on nimenomaan juridiikasta, ja lopputuloksen katsominen liittyy siihen vahvasti. Raution mukaan ”EU:n toiminta kävisi mahdottomaksi, jos jäsenmailla olisi oikeus valita ne normit, joita noudatetaan”. Tämä pitää paikkansa, ja juuri siksi EU-oikeuden etusijaperiaate on keskeisiä EU-oikeudellisia normeja – siis juridiikkaa. Etusijaperiaate soveltuu myös kansallisiin perustuslakeihin. Periaatteeseen päädyttiin juurikin juridiikan ja lopputuloksen katsomisen kautta.²

Koronapandemian hoito on Raution mukaan myös todistanut suomalaisten yliherkkää legalismia. ”Juristit ja puristit” sovittivat koronapassia, vaikka olisi pitänyt vain tehdä eikä mukista. Rautiolle se, että perustuslakivaliokunnan kuuleminen on osa lainvalmistelua, tuntuu olevan ongelma.

Toisin kuin pykäliä tuijottavassa Suomessa, Raution mukaan ”Keski-Euroopassa koronapassi otettiin ilman isoa parkua käyttöön”. Todellisuudessa Keski-Euroopassa on suoritettu perustuslaillista arviointia (jota Rautio tarkoittanee parkumisella). Esimerkiksi juuri Ranskassa asiaa käsiteltiin maan perustuslakituomioistuimessa.³ Saksassa perustuslakituomioistuin on käsitellyt koronarajoituksia.⁴

Raution mukaan Keski-Euroopassa ”[t]ulkinta oli, että nyt on kiire ja terveysturvallisuus on perusoikeus, joka tulee turvata ja joka voi ohittaa ainakin hetkeksi muutamia muita perusoikeuksia”. Tämä on oikeusnormien punnintaa, ja se on juuri nimenomaisesti sitä, mitä Raution pilkkaama perustuslakivaliokunta tekee. Raution peräänkuuluttamat suhteellisuudentaju ja priorisointikyky liittyvät tähän olennaisesti. Tähän (epäsuoraan) väitteeseen, jonka mukaan (Suomessa) perusoikeuksia kohdeltaisiin absoluuttisina ja punnintaa ei harjoitettaisi, tulee törmättyä aika ajoin eri yhteyksissä, usein esim. sananvapauteen liittyvien asioiden yhteydessä. Väite on joka kerta yhtä vaivaannuttava. Koko perus- ja ihmisoikeusjärjestelmä olisi täysin mahdoton, jos oikeuksia ei voitaisi punnita keskenään. Punninnan on ymmärrettävästi oltava tarkkaa ja äärimmäisen harkittua, sillä perus- ja ihmisoikeuksissa on kyse perustavanlaatuisimmasta elämää määrittävästä oikeudesta.

Rautio on huolissaan siitä, että ”yliherkkä legalismi — hukkaa normien tavoitteet”. Kun tavoitteena on tulkita lakia siten, mikä parhaiten vastaa lain tarkoitusta, puhutaan teleologisesta laintulkinnasta. Raution peräänkuuluttamat lopputuloksen tarkastelu ja normien yhteiskunnallisen yhteyden huomioiminen näkyvät mm. juurikin tässä. Väite siitä, että lakia ei tulkittaisi, on yleinen jupina. Toinen klassikko on se, että lakia voisi muka tulkita miten huvittaa. Jos perustuslakivaliokunnan tehtävänä olisi vain katsoa, mitä lakikirjassa lukee, sen työ olisikin varsin vaivatonta. Tästä ei – onneksi – ole kyse, toisin kuin minkä kuvan Raution kolumnista, ja edellisestäkin kolumnista, saa. Olkiukkoja vastaan taistellaan antaumuksella.

Vaivaannuttava väite siitä, että perustuslakitalebanit, kaiken maailman dosentit ja perusoikeusfundamentalistit eivät anna tehdä mitään, elää ja toistuu aika ajoin. Tosiasiassa perustuslakivaliokunnan lausunnot, joissa suoraan ehdotetaan lakialoitteiden hylkäämistä, ovat varsin harvinaisia suhteessa kokonaismäärään. Asian voi tarkistaa perustuslakivaliokunnan sivuilta.⁵

Näistä kolumneista tulee mieleen ”tolkun ihmisen” käsite. Nähdäkseni kyse on ”tolkun” suhtautumisesta siihen keskeiseen oikeuden osaan, joka pyrkii takaamaan mm. ihmisarvoista elämää, ja jota vasten uusia lakeja, lakimuutoksia ja lainkäyttöä varsin painavasta syystä tarkastellaan. Yleisemmin, ”tolkun” suhtautumista pakottavaan sääntelyyn, tai ”joustavuutta” – tarkoittaen vahvemman valtaa jyrätä, haluttaisiin varmastikin lisää vaikkapa työ- ja vero-oikeuden aloille.

Rautio mainitsee, että ”EU-päätännässä säännöt ja pykälät joustavat aina hieman, jos tavoite on tärkeä”. En tiedä, mitä Rautio tällä haluaa tarkalleen ottaen sanoa – ainakin hänen tekstissään käsittelemänsä asiat ovat tiukan oikeudellisen tarkastelun alaisia. Tästä kuitenkin mieleeni tulee kolumnin hengen ajankohtaisuus. Tämä on myös syy sille, miksi tästä asiasta kannatti kirjoittaa. ”Tolkun” suhtautumisesta perus- ja ihmisoikeuksiin on viime aikoina saatu surullisia esimerkkejä mm. ehdotuksissa unionin turvapaikkapolitiikkaa koskien. Unionin oikeutta ei noudateta, ja ihmisoikeuksiin suhtaudutaan väheksyvästi.⁶ Toisena esimerkkinä, Puolan ja Unkarin tilanteet oikeusvaltioperiaatteen suhteen ovat äärimmäisen huolestuttavat. ”Tolkku” on todellinen ongelma – siis se, että velvoitteita ei noudateta, eikä se, että niitä noudatettaisiin.

Jos oikeaa ”yliherkkää legalismia” haluaa Suomesta etsiä, sitä kyllä löytyy aivan muualta kuin mistä Rautio sitä löytää. Tästä on saatu esimerkkejä viime aikoina vaikkapa moralisoivassa suhtautumisessa kansalaistottelemattomuuteen: Elokapinan laiton autotiellä istuminen nähdään absoluuttisena vääryytenä. Toisaalta, samojen ihmisten mielestä laittomat rajakäännytykset nyt vaan ovat ”realistisesti” tarpeen ja hyväksyttäviä. Ehkä kyse onkin vain tekopyhästä valikoivuudesta ja yliherkästä legalismista keinona omien arvojen pönkittämiseen.

Simo Sairanen

¹SEU 5 artikla
²Periaate vakiinnutettiin Euroopan yhteisöjen tuomioistuimen tuomiossa Costa v ENEL (asia 6/64), jossa todettiin: ”Perustamalla — yhteisön, — joka perustuu jäsenvaltioiden toimivallan rajoittamiseen tai siirtämiseen yhteisölle, jäsenvaltiot ovat — luoneet säännöstön, jota sovelletaan niiden kansalaisiin sekä jäsenvaltioihin itseensä. — Mitään kansallisia säännöksiä ei voida asettaa tuomioistuimessa etusijalle perustamissopimukseen perustuvaan oikeuteen nähden, joka on itsenäinen oikeuslähde –, koska muuten perustamissopimuksen nojalla annettu lainsäädäntö menettää yhteisöluonteensa ja itse yhteisön oikeudellinen perusta saatetaan kyseenalaiseksi.”
³Decision no. 2021-824 DC of 5 August 2021
⁴HS 1.12.2021
⁵Pyytämällä saa halutessaan Excel-tiedoston PeV:n 2015-2021 lausunnoista ja mietinnöistä: hamaraprojekti ät gmail piste com.
⁶Mm. laittomat summaariset käännytykset (ns. pushbackit), ehdotukset turvapaikanhakuoikeuden eväämisestä Valko-Venäjän kautta saapuville… Ks. esim. ECRE:n ja muiden järjestöjen vetoomus.

Antakaa valkoisille jotain tekemistä

Viime kesäkuussa ympäri maailmaa puhkesi Black Lives Matter -protesteja, kun poliisi murhasi George Floydin. Silloin ei ollut pulaa artikkeleista, joissa valkoisia neuvottiin, kuinka osoittaa tukensa asialle.

Viime [vuoden] kesäkuussa ympäri maailmaa puhkesi Black Lives Matter -protesteja, kun poliisi murhasi George Floydin. Silloin ei ollut pulaa artikkeleista, joissa valkoisia neuvottiin, kuinka osoittaa tukensa asialle.

Artikkelit liittyivät lähinnä valkoihoisten käyttäytymiseen henkilökohtaisella tasolla ja mielenosoituksissa. Ohjeiden mukaan mielenosoitukseen osallistuttaessa dashikiin ei tulisi pukeutua, ja yleensäkin ärsyttävää käytöstä tulisi välttää mustien kanssa asioidessa. Mielenosoitusten ulkopuolella taas voitaisiin uhmata omia rasistikavereita tai perheenjäseniä. Tällaiset tekstit voidaan nähdä apuna hyvää tarkoittaville valkoisille heidän pyrkiessään huomaamaan ja vähentämään jatkuvia mikroaggressioita. Vähemmän hyväntahtoisesti nähtynä voidaan kenties esittää, että tässä puhutaan vain etikettiohjeista, jotka on puettu poliittisen kouluttamisen kaapuun.

Kuluneen muutaman vuoden tapahtumat (Brexit, Donald Trumpin presidenttiys ja Boris Johnsonin pääministeriys) ovat motivoineet uudenlaisen joukon sosiaalisesti tiedostavia valkoisia nuoria. Olen tästä toisessa tekstissä kirjoittanutkin. Sosiaalisen median ja kutakuinkin monipuolisen julkaisumaiseman yhdistelmä on tehnyt heille tutuiksi käsitteet intersektionaalisuudesta, mustiin kohdistuvasta syrjinnästä ja valkoisten etuoikeudesta. Toki jotkin näistä sosiaalisen tiedostamisen ilmentymistä ovat luonteeltaan lähinnä performatiivisia, tökeröitä ja hieman epämukavia (kuten esimerkiksi Instagramin mustat ruudut solidaarisuuden osoituksena BLM-liikehdinnälle tai liittolaiseksi, ”allyksi” julistautuminen Twitterissä). Mutta sellaistahan sosiaalisen tiedostamisen kasvun tuska on. Jokaista tarkoituksenmukaista solidaarisuustoimintaa varten on myös olemassa ärsyttävä ja historiaa yksinkertaistava TikTok.

Kenties vielä kiinnostavampi kysymys on: miten poliittisia sympatioita osoittavien valkoisten tulisi tukea mustia ja ruskeita antirasistisessa taistelussa? Kusipäisen käytöksen välttäminen on yksi tapa. Muita hyviä keinoja ovat protesteihin osallistuminen ja kukkaronnyörien avaaminen. Nämä ovat kaikki tärkeitä ja konkreettisia pyyntöjä. Yksinään ne ovat kenties kuitenkin riittämättömiä. Huomion kiinnittyessä lähinnä välittömiin toimiin ja keskinäiseen kanssakäymiseen ovat laajemmat solidaarisuuspyrkimykset toisaalta kärsineet konkretian puutteesta. Valkoisille sanotaan, että heidän tulisi pyrkiä luopumaan etuoikeuksistaan taisteltaessa rakenteellista rasismia vastaan. Se kuulostaa hyvältä, mutta mitä se tarkoittaa käytännössä? Minkälaisia etuoikeuksia sellaisella valkoisella, joka ei ole koskaan joutunut poliisin pysäyttämäksi tai tutkimaksi ja joka ei ole koskaan joutunut vaikeuksiin lentokentillä eikä ole koskaan joutunut syrjityksi työnhaussa nimensä perusteella, on? Puhuttaessa johtoasemassa olevista henkilöistä on hyödyllistä vedota heihin, jotta he palkkaisivat enemmän värillistä henkilökuntaa. Toisaalta tällaiset vetoamiset eivät juurikaan hyödytä tilapäisessä työsuhteessa olevaa tietotyöläistä.

Vieläkin yksityiskohtaisemmilla määräyksillä voidaan todellakin kiskoa ihmisiä vastakkaisiin suuntiin. Annetut ristiriitaiset signaalit ovat saaneet alkunsa verkkomaailman identiteettipolitiikan teollisuuskomplekseissa. Niihin liittyvissä käskymuodoissa käsketään pysyä ”omalla kaistalla” ja ne sopivat melko huonosti yhteen niiden vaatimusten kanssa, joissa valkoisia edellytetään tuomaan esille rasismia sitä nähdessään. ”Tehtäväni ei ole kouluttaa sinua” -tyyliset tiuskaisut tekevät tyhjiksi rohkaisevat kehotukset siitä, kuinka tärkeää olisi oppia värillisiltä ja kuunnella heitä. Arkipäivän rotuun liittyvään lukutaitoon kuuluu tietenkin arvostelukyky ja henkilökohtaisen vastuun ottaminen. Esimerkkeinä tästä se, ettei kutsu kenenkään ihonväriä ”jännäksi värisävyksi”, mikroaggressioiden välttäminen ja myötäeläminen. Nämä vaatimukset ja ristiriitaiset iskulauseet supistavat kuitenkin valkoisten solidaarisuuden oman itsensä kyttäilyyn. Tämä kaikki osoittaa sen, että nykyajan identiteettipolitiikkaan liittyvässä ymmärryksessä on aukkoja. Rajat tulevat vastaan, kun identiteettipolitiikkaa yritetään tosiasiallisesti käsitteellistää ja järjestäytyä sen ympärille.

Minkä tänään ymmärrämme identiteettipolitiikaksi, on tulosta käsitteen vieraantumisesta sen radikaaleista ja antikapitalistisista juurista, kuten Asad Haider esittää teoksessaan ”Mistaken Identity”. Vieraantuminen on kestänyt hänen mukaansa vuosikymmeniä. Termin vuonna 1977 keksinyt seksuaalista tasa-arvoa ajanut mustien feministinen ja sosialistinen Combahee River Collective piti identiteettipolitiikkaa vallankumouksellisena projektina. Siinä pyritään suoraan osoittamaan sortava tekijä. Kyseessä ei ole erillinen strategia. Tässä yritetään paremminkin osoittaa erilaiset sortojärjestelmät, joissa rotu, luokka, sukupuoli ja seksuaalisuus kytkeytyvät yhteen. Tämä juontaa juurensa periaatteesta, jonka mukaan identiteetti luo haavoittuvassa asemassa olevien kollektiivin. Ajan saatossa peittelemättömän vallankumouksellinen ja antikapitalistinen toiminta on muuttunut ”vahingolliseksi kiinnittymiseksi” (”wounded attachment”), kuten Haider asian ilmaisee. Tällöin marginalisoituneena oleminen näyttäytyy itsessään identiteettinä.

Vahingollisen kiinnittymisen näkökulmassa ei pyritä etsimään yhteistä taistelumaastoa, missä vapautuminen tulisi mahdolliseksi. Tässä pyritään ennemminkin pitämään itsepintaisesti kiinni kärsimyksen ikuisuudesta ja muuttumattomuudesta, jolloin muiden tehtävänä on vain sen huomaaminen. Reilun neljän vuosikymmenen aikana identiteettipolitiikasta on tullut yksilökeskeisempää. Sen sijaan, että traumasta yritettäisiin vapautua, nyt keskitytään kasvavassa määrin trauman kokemiseen. Muutaman viimeisen vuoden aikana olemme nähneet, että globaalin pohjoisen poliisiväkivaltaan ja mustien vastaiseen syrjintään liittyvän kollektiivisen tilinteon ja identiteettipoliittisten visioiden välillä vallitsee jännite. Identiteettivetoisessa, atomisoituneessa identiteettipolitiikassa sorron muodot risteävät vain yksilötasolla. Ei ole yllättävää, että on vain vähän mukaansa tempaavia ja ehdotuksellisia visioita, joissa pohditaan valkoisten osallistumista antirasistiseen kamppailuun. Mikäli poliittinen toiminta lähtee liikkeelle yksilön identiteetistä (joka on kiintopiste itsessään), kääntyy valkoisten osoittama “liittolaisuus” kysymykseksi siitä, kuinka heidän nähdään käyttäytyvän valkoisina. Tällöin osallistuminen yhteisten tilojen järjestämiseen näyttelee sivuosaa.

Miltä yhteinen järjestäytyminen sitten voisi näyttää? Haiderin tapaan pidän historian tarkastelua ja Mustien panttereiden (Black Panther Party) politiikan opiskelua valaisevana. Rotuasiassa Mustien panttereiden itseorganisoituminen ja johtajuus ei edellyttänyt valkoisten ja muiden ei-mustien liittolaisten passiivisuutta. Kesäkuussa 1969 Chicagon Mustat pantterit muodostivat Sateenkaariliittouman yhdessä Young Lords -järjestön ja Young Patriots -ryhmän kanssa. Puertoricolainen Young Lords -järjestö vaikutti aluksi katujenginä, joka sittemmin politisoitui ja alkoi ajaa naapuruston vaikutusmahdollisuuden lisäämistä ja kansallista itsemääräämisoikeutta Puerto Ricolle. Young Patriots Organization koostui Chicagoon USA:n eteläosista muuttaneista työväenluokkaisista valkoisista. Sateenkaariliittoumasta tuli kansallinen esikuva. Mustat pantterit aloittivat sittemmin paikallistoiminnan myös New Yorkissa ja Oaklandissa sitoutuen peittelemättömästi antikapitalismiin rotujen väliset jakolinjat ylittäen. Kuten eräs New Yorkissa asunut Mustien panttereiden johtaja asian ilmaisi: “Näemme, että rasismi syntyy luokkataistelusta. Tarjotessamme ilmaista aamupalaa köyhille lapsille, tarjoamme sitä sekä köyhille valkoisille että köyhille mustille.

Mustat pantterit eivät pitäneet sorron käsitettä ainoana luokka-analyysin lähtökohtana koalitioita rakennettaessa. Huey Newton (joka oli yksi Mustien panttereiden perustajista Bobby Sealen rinnalla) osoitti myös solidaarisuutta uusvasemmiston (1960- ja 1970-luvun “New Left”) tavoitteille, vaikka hän pitikin valkoisten keskiluokkaisten vallankumouksellisten käsitystä sorrosta “jonkin verran abstraktina”. Mustien panttereiden ja uusvasemmistolaisten anti-imperialistinen kamppailu yhdistyi Vietnamin sodan vastustamisessa ja maailmanlaajuisen kolonialistisen järjestelmän purkamisen vaatimisessa. Newton kertoi huomioitaan vankilasta käsin antamassaan haastattelussa Movement-lehdelle:

“On olemassa useita vallankumouksellisia valkoisia, jotka ovat aitoja pyrkimyksissään ryhmittyä uudelleen ihmiskunnan kanssa. Jotta heidän isiensä ja esi-isiensä ilmaisemista tavoitteista tulisi todellisuutta. — Nuoret valkoiset kumoukselliset pitivät meteliä Vietnamista, vaativat Latinalaisen Amerikan imperialistisen painostuksen lopettamista, vaatien vetäytymisiä Dominikaanisesta tasavallasta ja Afrikan siirtomaista. Tässä tilanteessa kumoukselliset valkoiset siis yrittävät liittyä sorrettujen puolelle sortajia ja valloittajia vastaan.”

Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että nykyajan antirasistisen liikkeen tulisi vain matkia Mustien panttereiden estetiikkaa, retoriikkaa ja poliittisia näkemyksiä. Mustia panttereita tukeneet poliittiset yhteisöt ovat kuluneiden vuosien aikana pirstoutuneet erilaisten poliittisten uudelleenjärjestelyjen ja ryhmittelyjen kautta ja tukahduttamistoimenpiteiden sekä atomisaation takia. Panttereiden lähestymistapa liittoumien rakentamisissa osoittaa kuitenkin, kun puhutaan mustien ja ruskeiden itseorganisoitumisesta, ettei valkoisten vaihtoehdon tarvitse rajoittua vain protesteihin osallistumisiin, mulkkumaisen käytöksen välttämiseen, tai loputtomiin valalupauksiin, joissa sitoudutaan epämääräisesti luopumaan omista etuoikeuksista. Kyseessä on vastavuoroinen liittoutuneisuus, joka pohjautuu luokkaan ja anti-imperialismiin. Viimeisten viiden vuoden aikana valkoisten politisoituminen on toistaiseksi rajoittunut ihmisten ajattelun muutokseen. Nyt olisi aika muuttaa myös tekoja.

Kirjoittanut Ash Sarkar, Novara Media, 3.2.2021

Kääntänyt Heikki Ekman

Alkuperäinen teksti:

Give White People Something to Do

Ash Sarkar on brittiläinen vasemmistolaisaktivisti, toimittaja ja luennoitsija. Sarkar vaikuttaa vasemmistolaisella Novara Medialla, jonne hän kirjoittaa tekstejä ja julkaisee videoita (“OMFG Sarkar”-avainsanoilla) ajankohtaisista poliittisista aiheista liittyen muiden muassa talouskurin vastaiseen, rasisminvastaiseen ja feministiseen aktivismiin. Hän luennoi poliittisesta teoriasta Sandberg-Instituutissa.

Ash Sarkariin liittyen:

https://novaramedia.com/category/video/omfgsarkar/

https://sandberg.nl/ash-sarkar/staff

https://www.theguardian.com/profile/ash-sarkar

Aiheeseen liittyen:

https://theconversation.com/chicago-1969-when-black-panthers-aligned-with-confederate-flag-wielding-working-class-whites-68961

Jari Ehrnrooth ja taiteen politiikka

Kun Ehrnrooth vaatii taidetta luopumaan poliittisuudesta, hänen todellinen viestinsä ei ole, että taiteen tulisi luopua establishmentin valtataisteluja myötäilevästä näennäisvallankumouksellisuudestaan. Pikemminkin taiteilijoiden toivotaan jättävän politiikka ammattilaisille, sillä tunnetustihan oppimaton sählääminen vain sotkee kitkattoman digikapitalismin voittokulkua.

”Sivistysporvarien” suosikkinarratiivi länsimaiden moraalikadosta ja ajattelun, arvojen ja taiteen rappiosta pääsee jälleen ääneen – tällä kertaa Ylellä, jonka verkkosivuilla Jari Ehrnrooth julistaa inhoavansa sitä, ”mihin tämä kehitys johtaa”. Kauneuden, totuuden ja hyvyyden kumoamisen jälkeen on koittanut rumuuden aika, eikä länsimainen kulttuurievoluutiokaan auta enää taidetta huippusuorituksiin:

”Itseisarvojen vaativan tavoittelun tilalle postmodernit uudistajat tuovat löysän arvorelativismin ja kiivaan identiteettipolitiikan. Näin kulttuuri lahoaa ja jalostavat erottelut häviävät, kun taistelu vallasta täyttää arvotyhjiön.”

Ehrnroothin saarna tiukkuu ja pullistelee ”totuusinstituution” ja ”universaalin moraalilain” kaltaisia liberaalin herra-ajattelun kiteytymiä (vain liberalismissa totuus voi olla instituution etuliite ja universaali moraali tulla representoiduksi Lain kirkkautena). Tämä on silti epäkiinnostavaa, kuten muutenkin liberaalien porvarien puhe abstraktioina leijuvien itseisarvojen ”vaativasta tavoittelusta” yleensä.¹ Aivan, jos näille arvoille on olemassa omat totuus- ja taideinstituutionsa,niiden tavoittelussa ei ole mitään muuta vaativaa kuin kysymys ostovoiman tai kulttuurisen statuksen riittävyydestä…

Pari sanaa voisi sanoa siitäkin, että taidehistoriaa valikoivasti kertaavalta Ehrnroothilta jää ikään kuin huomaamatta, kuinka suuri osa hänen ihannoimastaan museotaiteesta joutui muinoin aikalais-Ehrnroothien hampaisiin. Esimerkiksi kristinuskon tematiikan inspiroimia kuvanveistäjiä moitittiin varhaiskeskiajalla muun muassa siitä, etteivät he jaksaneet työstää marmoria kunnolla ja muutoinkin tyytyivät varsin rumiin ja epäilyttäviin lopputuotteisiin. Homeerisen kerskailun sijaan heitä kiinnosti kristinuskon peruskertomusten ulkoisen karuuden esiin marssittama sisäisyys.

Nykyporvarillehan tämä aiempi, kriitikkojen tuomitsema ulkonainen rumuus näyttäytyy sinä värähtelevän sielun syvyyksiin työntyvänä mystisyytenä, jonka oletetulla katoamisella rappionarratiivin evankelistat tukevat modernin taiteen vastaisia aksioomiaan. Mutta tämäkin on tylsää jaarittelua ja viisastelua, pelkkä simppeli havainto siitä, ettei Ehrnrooth tunnista muutosta ja taiteen mahdollistumisen ehtoja tyypillistä kulttuurikonservatiivia fiksummin, vaan jakelee ajattelemattomia dogmeja taiteen muuttumattomasta lajiolemuksesta siinä kuin nationalistit kansasta ja identiteetistä.

Se, mikä Ehrnroothin tekstissä on kiinnostavaa, liittyy hänen suorasukaiseen vaatimukseensa taiteen epäpoliittisuudesta:

”Kun kulttuurin kattauksena on antikapitalismia, uhripääomaa ja luontouskontoa, minä nostan kytkintä. Haluan taiteen taiteena, politiikan politiikkana ja itse elämän vapaana elämänä. Pandemian jälkeen pakenen Wienin taidemuseoihin, joiden mestariteokset eivät koskaan petä.”

Kiinnostavaa ei tässäkään ole se, että Ehrnrooth tuo mieleen Igor Stravinskin ja Robert Craftin kirjeenvaihdossa vilahtaneen viheliäisen arkkiporvarihahmon – sen, joka pyytää taiteilijaa soittamaan pianolla malliksi kappaleitaan, jotta tietäisi, ovatko ne hänen rahojensa arvoisia – vaan Ehrnroothin diskurssiin kätkeytynyt mahdollisuus lukea häntä erityisellä tavalla vastakarvaan.

Ehrnrooth nimittäin vaatii yhtäältä taiteelta, että sen on oltava epäpoliittista ja toisaalta, että sen yhdeksi ehdottomaksi lähtökohdaksi asetetaan – toki ”asiantuntijoiden” anonyymin klaanin määrittelemien esteettisten arvokokoelmien ja kriteeristöjen kunnioittamisen ohella – ihmissielun värähdykset, joiden kautta ”kirkkaasti näkevät” voivat pujotella luotilankojaan aina ”mystisiin syvyyksiin” saakka. Taiteen ideaan siis kuuluu, että se tuo näkyville jotain, millä ei aiemmin ole ollut osaa nähdyn kokonaisuudessa.

Tässä taidekäsityksessä – käsillä olevan vastakarvaisen ja kiistattoman interventionistisen luennan valossa – kiinnostavaa on ennen muuta sen edellyttämä suhde aistittavaan tai, rancièrelaisittain ilmaisten, aistisen jakoon eli estetiikkaan termin laajassa mielessä.

Mennään kuitenkin ensiksi politiikkaan, jonka tietoisen puolueellisesti ja antagonistisesti määrittelen kamppailuksi aistittavan rajoista.

Politiikka on olennaisesti osattomien muodostaman ylimäärän tunkeutumista ”julkisen keskustelun” tilaan, tuon tilan ja siihen liittyvän puheen uudelleen asemoitumista ja määrittelyä. Osattomilla viittaan yhteiskunnan representoituun ja laskettuun ”kokonaisuuteen”, sen määriteltyyn ja tilastoituun ”väestöön” lukeutumattomaan luokkaan, jonka olemassaolo on reaalista, muttei statistista. Antiikin Rooman ajoilta esimerkiksi tällaisista osattomista käyvät plebeijit, nyky-yhteiskunnassa vaikkapa monenlaiset vähemmistöt romaneista maahanmuuttajiin. Molempien olemassaolo muodosti ja muodostaa välttämättömän palvelevan reservin ja eräänlaisen tuotannon lähteen yläluokalle, joka ei kuitenkaan halua tietää siitä mitään, sillä tämä edellyttäisi palvelevan luokan kohtelemista vähintään implisiittisesti tasa-arvoisena, eräänlaisena ymmärrettävää kieltä puhuvana keskustelukumppanina. (Ristiriita muodostuu kuitenkin jo siitä, että yläluokankin on oletettava, että palvelijat ymmärtävät sen käskyt. Niinpä kiista on läsnä jo vasallisuhteen näennäisen yksipuolisessa käskyttämisasetelmassa ja odottaa vain puhkeamistaan esiin milloin mistäkin.)

Poliittinen tapahtuma on yksinkertaistetusti sellainen, jossa alempi (osattomien) luokka ilmaantuu julkisen keskustelun tilaan vaatimaan tunnustamista, lähtökohtaisen mutta siihen saakka kiistetyn tasa-arvonsa affirmaatiota. Poliittinen tapahtuma toisin sanoen paljastaa yhteiskunnan näennäisen eheyden hintana vaalittavan keinotekoisen epätasa-arvon, joka nyt asetetaan vastakkain reaalisen ja radikaalin tasa-arvon toteutumisen vaatimusten kanssa. Osaton tavallaan samastuu ”skandaalimaisesti” yhteiskunnan kokonaisuuteen ja esittää vaatimuksensa ”todellisen kansan” nimissä. (Tällä ei ole varsinaisesti mitään positiivista tekemistä tietynlaisen ”elitismiä vastustavan” oikeistopopulismin kanssa:² oikeistopopulismi voidaan tässä ajatella reaktionääriseksi ja jopa ”yläluokkaiseksi” projektiksi, kyyniseksi tavaksi hyödyntää joidenkin osattomiksi jäävien ja statuksensa puolesta pelkäävien kaunan ekonomiaa.)

Kun Ehrnrooth vaatii taidetta luopumaan poliittisuudesta, hänen todellinen viestinsä ei ole, että taiteen tulisi luopua establishmentin valtataisteluja myötäilevästä näennäisvallankumouksellisuudestaan – joka ilmiönä on todellinen ja ilmentää lähinnä taidemaailman tekopyhää, institutionalisoitunutta liberaalia elitismiä, jota ”porvarillisen yksilön” hajottaminen ei enää vähääkään kiinnosta. Sen sijaan viesti kuuluu: taiteilijat, lopettakaa kapitalismin kritiikki ja uppoutukaa mieluummin vaikka vanhan maailman mystiikkaan, sillä ihminen on henki. (Siksi tuotannon taso ei ole kiinnostava: siinä ei ole mitään mystiikkaa, ei sielun värähtelyä, vain tylsää jauhavaa elinvoimaa.) Ja ennen kaikkea: jättäkää politiikka ammattilaisille. Tunnetustihan oppimaton sählääminen vain sotkee digikapitalismin kitkatonta voittokulkua.

Tapani määritellä politiikka poikennee Ehrnroothin määrittelyn tavasta, joka tosin jää tekstissä rivien väliin. Sieltä taas on luettavissa tyypillinen liberaali linja, jolle politiikka ei totisesti ole aistisen jakoihin kiinnittyvää elämän ja kuoleman kamppailua, vaan asiantuntijavetoista rationaalista intressipiirien sovittelua, ”julkisessa tilassa tapahtuvaa dialogia, viestintää ja yhteisymmärrystä”. (Tuotannon taso – kysymys siitä, kuka määrittelee kulloisenkin julkisen tilan ja siinä tapahtuvan dialogin parametrit – ei tässäkään ole kiinnostava.) Siksi Ehrnrooth voisi kyllä väittää, ettei tuottamani ristiriitainen luenta ole todenmukainen.

Siltikin, ja kaiken ”todenmukaisuuden” asettuessa tämän yhteiskunnallisen puhetilanteemme panokseksi, jatkan.

Jos nimittäin taide on – kuten Ehrnrooth luonnehtii – ”näkymättömän tekemistä näkyväksi” eli teoreettisemmin ilmaisten eräänlaista aistisen jaon uusintamista ja problematisoimista tai olennaisesti siihen liittyvä projekti, on politiikka suoraan kirjautunut taiteen olemisen tapaan, eikä mitään sellaista taidetta, joka ei olisi ”yhteiskunnallista” (riippumatta siitä, onko se ”kantaaottavaa” eli tunnistaako liberaali establishment siinä kielen, jonka sovittaa määrittelemänsä julkisen tilan vuoropuheluun) ole olemassakaan. Toisaalta: jos politiikka on vain asiantuntijoiden johtamaa, tuottamaa ja toteuttamaa laskemista, mitään ristiriitaa ei ole. Tällöin Ehrnrooth näyttää vain haluavan, että taiteilijat lopettaisivat epäilyttävältä vaikuttavan olemattomuuksien laskemisensa ja keskittyisivät mystiikkaan.

Kirjailijana mystiikka ei kuulu etusijaistettuimpiin tutkimuskohteisiini. Muutenkin minulla on ikävä tapa vieroksua tällaisia sanattomia diskursseja niiden tiuhaan toistuvan ylimielisyyden vuoksi, vaikka saatankin näin tulla viskanneeksi lapsen pesuvadin mukana.

Toki enemmän kuin mystiikkaa vieroksun vaatimusta taiteen oikeamielisyydestä – tätä, mitä Ehrnroothkin omalla karikatyyrimäisellä tavallaan kuvittelee ”sivistyneenä ihmisenä” vastustavansa. Jos taide kuuluukin aistisen jaon uusintamisen sfääriin sikäli kuin taide ”olemuksellisesti” sisältää toteutumisensa mahdollisuuksissa taipumuksen lävistää yhteiskuntaa kannatteleva ”kokonaisuuden” fantasia osattomuuden ja ylimäärän jäsentävillä hajottavilla tendensseillään, sille ei voi langettaa mitään ulkoa annettua tehtävää ilman, ettei se ajan mittaan hysterisoisi ja suistaisi paikaltaan tuota tehtävää asettanutta herraa.

Jos siis Ehrnrooth on oikeassa siinä, että rumuus on nykytaiteen herra (mikä minusta vaikuttaa rappionarratiiviin uskovan sokealta liioittelulta), hänellä tuskin on syytä olla kovinkaan huolissaan – ellei taide sitten todella ala toimia hänen vaatimustensa mukaisesti. Se vasta rumaa olisi.

Markus Niemi

¹Abstraktiot kuten ”oikeudenmukaisuus” voivat tosiaan näyttäytyä jopa mahdottomina saavutettavina sikäli kuin ne ylennetään omaan mahdottomuuteensa liberalismin vaatimassa yleisyydessä. Toisaalta tällainen ylentäminen tekee ne samalla, tyhjyydessään, äärimmäisen helpoiksi saavutettaviksi, ja Ehrnroothin paheksuma ”löysä arvorelativismi” onkin vain tämän helpon saavutettavuuden liberaali tosiasia. Kun nyt vaikkapa oikeudenmukaisuuden irrottaa kulloisestakin situaatiostaan ja paikallisesta kamppailustaan, siitä tulee samanaikaisesti lähes mahdotonta ja lähes äärettömän helppoa. Mahdotonta, koska universaalisuudessaan ja tyhjyydessään se kieltää periaatteessa minkä tahansa sisällön patologisena ja ”lokaalina”; helppoa, koska ”kaikesta” tulee totaliteetti, joka itseään puhkovan vastakkainasettelun (konkreettisen kamppailun todellisuuden) torjuessaan muuttuu hegemoniseksi itsestäänselvyydeksi vailla vaadetta saattaa itseään tilille kyvyttömyydestään lävistää fantasiaa.

²Tämä ei tietenkään tarkoita, etteivätkö oikeistopopulismi ja -radikalismi liittyisi olennaisella tavalla liberaalin yhteiskunnan ja ideologian tuottamiin ongelmiin ja osattomuuteen sinänsä.

Tolkun ihminen ja hänen varjonsa

Tolkun ihmisessä näemme itseään onnittelevan liberaalin, joka hämmästelee maailman menoa tajuamatta, että tuijottaa omaa varjoaan.

Vastine Sean Ricksin kolumniin ”Tämän vuoksi tarvitsemme taas tolkun ihmistä” (Yle 18.11.2020)

Aina löytyy niitäkin, jotka kaikesta kritiikistä huolimatta jaksavat puolustaa Tolkun ihmistä. Käsitteen teki tunnetuksi kirjailija Jyri Paretskoi Iisalmen sanomien mielipidekirjoituksessaan vuonna 2016. Samalla siitä muodostui hyvin nopeasti konformismiin ja konflikteja kammoavaan laumasieluisuuteen viittaava meemi. Sean Ricks onnistuu Ylen kolumnissaan rakentamaan Tolkun ihmiselle harvinaisen naiivin ja typerän puolustuksen.

Ricks esimerkiksi huomauttaa Tolkun ihmisen ymmärtävän, ”että Suomi on meidän kaikkien maa ja joudumme kohtaamaan toisiamme päivittäin kadulla, ruokakaupassa, muovinkeräysastialla tai lenkillä”. Lisäksi Tolkun ihminen tietää elämän olevan ”useammin sekä–että” kuin ”joko–tai”.

Yleisen Tolkun politiikan lausumattomien edellytysten mukaisesti tällaiset latteudet jätetään sopivasti täsmentämättä. Ricksin kolumnia lukiessa onkin hankala välttyä vaikutelmalta, että koko Tolkun ihmisen puolustus tuotetaan oudosti kaiken kattavan trivialisoimisen kautta. Tekstin liberaalin alentuvan ja teoreettisen metapositionsa kätkevän puheen yleistykset ja mutkien oikomiset ovat sitä luokkaa, että relevantit poliittiset jakolinjatkin näyttäytyvät jonkinlaisina porvarillisen individualismin mukaisina kuluttajavalintoina. Toinen tykkää riisimuroista ja toinen maissihiutaleista, Tolkun ihminen kenties hiukan molemmista – tai ainakin hän jos kuka ymmärtää, ettei muropaketin valitseminen voi olla este vaikkapa yhdessä saunomiselle!

Ricksiä on jopa kiusaus lukea freudilaisesti vastakarvaan. Hän huomauttaa painokkaasti: ”Tolkun ihminen voi tuijottaa syvään peilikuvaansa ja kysyä: Olenko varmasti oikeassa? Puhunko sellaisen tiedon varassa, mikä [sic] miellyttää minua eniten?” Kuitenkin juuri (liberaalin) peilikuvansa tuijottaminen voi tässä kohdin muodostaa Tolkun ihmisen suurimman ymmärryksen esteen. Mistä muustakaan koko luomuksessa olisi kyse kuin liberaalin subjektin triviaalista itseonnittelusta, joka eleessään kätkee sen poliittisen todellisuuden, että asioiden tahdotaan olevan kuten aina ennenkin, koska ne ovat aivan riittävän hyvin?

Arkisessa kielenkäytössä ”peiliin katsominen” ymmärretään toki usein osoitukseksi kriittisestä itsetuntemuksesta. Toisaalta peilaaminen muodostaa jo varhaislapsuudesta lähtien yhden keskeisistä keinoistamme eheän egon rakentamiseen ja siten uhkaavalta toiseudelta suojautumiseen. Peilikuvan tuijottaminen voi merkitä rehellisyyttä, mutta myös pyrkimystä hallita todellisuutta ruumiinkuvan kautta. Lacanilaisesti voineekin todeta, että ei ole mitenkään sattumaa, että yksi ja sama ele – peiliin katsominen – on osoitus paitsi itsetuntemuksesta, myös sen persoonallisuushäiriönä ilmenevästä puutteesta ja kieltämisestä. Tämä imaginaarinen vastakohtien vuorottelun logiikka pätee julkisessa poliittisessa puheessakin, jossa ”kaikki” näyttäytyy hallinnoitavana totaliteettina, minää vastapäätä olevana kohteena, johon minä vuoroin sisällyttää ja vuoroin on sisällyttämättä itseään.

Poliittisena puheenvuorona Ricksin kirjoitus päätyykin lähinnä uusintamaan kirjailija Jyri Paretskoin tunnetun avauksen vuodelta 2016 sisältämiä naiivisti artikuloituja ongelmallisuuksia. Paretskoin mukaan esimerkiksi ”Tolkun ihminen haluaa, että yhteiskuntaamme sopeutumattomat käännytetään takaisin, mutta osaa myös antaa arvoa niille, jotka kotoutuvat ja osallistuvat yhteiskuntaamme sen täysivaltaisina jäseninä”. ”Yhteiskuntaamme sopeutumattomat” on tässä (epäilemättä) kirjoittajan intentioiden vastaisesti, mutta liberaalin eetoksen julkilausumattoman ideologian mukaisesti, ymmärrettävä kaikessa antagonistisuudessaan: ne, jotka eivät suostu tulemaan tolkullisiksi eli hyväksymään liberaaleja arvoja ja kapitalismia.

Lauri Snellmanin kontekstualisoinnissa Tolkun ihminen näyttäytyy esivalta-autoritaristisena luomuksena, joka ”on valitettavan tuttu suomalaisille”:

”Valtaapitävät väittävät edustavansa ’kansan kokonaisetua’ eli konsensusta. Rationaalista kokonaisetua eli ’tolkkua’ kannattava ’tolkun ihminen’ taas alistuu ylhäältä tehtyihin valtaapitävien päätöksiin eikä kyseenalaista niitä. Moniarvoinen kansalaismielipide on taas joukko ’kuplia’, ja vallan riitauttaminen nähdään vaarallisena anarkismina.”

Snellmannin mukaan ”kolmipuoluejärjestelmän progressivismi / uusliberalismi / äärioikeisto muodostuminen” ja ”globaalien kansalaisliikkeiden leviäminen” työn ja pääoman ristiriitojen kärjistymisen ohella kuitenkin ”lisäävät moniarvoisuutta ja nakertavat konsensuksen pohjaa”. Tolkun ihminen alkaa vääjäämättä vaikuttaa vanhojen huonojen aikojen pahalta muistolta.

Tolkun ihminen onkin ennen muuta liberaalin ja uusliberaalin, teknokraattisen asiantuntijavallan symboli. Ricksin kaltaisten puolustajien puheenvuoroissa näemme sen ihmettelemässä maailman menoa ja ennen kaikkea omaa kääntöpuoltaan: rationaliteettinsa luomusta, rasistista ja populistista trollaajaa, joka vain hyödyntää yhden ja saman Tolkun ideologista potentiaalia, mutta tekee sen läpeensä kyynisesti.

Siinä missä Tolkun ihminen on konformistinen, auktoriteettiuskoinen ja salaa ylimielinen – onhan hän aina kiihkoilevien ”ääripäiden” ulkopuolella ja siksi järkevä –, yhdistyvät nämä piirteet häntä vastapäätä asettuvan trollin hahmossa eräänlaiseksi liberaalin järjen kriisioireeksi. Tolkun ihminen on trollin edessä lopulta aina aseeton, sillä kyse on hänen omasta varjostaan. Marko Ampujan ja Mikko Poutasen mukaan

”[t]rollauksen yhteiskunnallisen taustan muodostava auktoriteetin kriisi on kehittynyt keskellä sosiaalista ja taloudellista eriarvoistumista, aiempaa kilpailullisempia työmarkkinoita, tiukentuneita sosiaaliturvaehtoja ja pelkoja kokonaisten toimialojen työpaikkojen katoamisesta kapitalistisessa globalisaatiossa ja ilmastonmuutoksen aiheuttamassa tuotantorakenteen muutoksessa. Länsimaiden hallitsevat eliitit ovat vastanneet näiden kehityskulkujen aiheuttamaan sosiaaliseen tyytymättömyyteen lähinnä vetoamalla tarpeeseen tehdä kilpailukykyä vahvistavia rakenneuudistuksia, jotka kuitenkin lupaavat markkinamenestystä vain harvoille”.

Kun valtiollinen politiikka sidotaan talousohjelmiin erilaisin poliittista liikkumatilaa rajoittavin budjettikurivelvoittein ja välitetään ylhäältä alaspäin eliitin muotoilemana vaihtoehdottomuutena ja pakkoina, ”joiden toteutumista maailmanlaajuiset finanssimarkkinat ylimpänä auktoriteettina edellyttävät”, näyttäytyy Tolkun ihmisen vaalima ”yhteisen asian” konsensuspolitiikkakin pelkkänä valmiiksi käsikirjoitettuna teatterina, mikä edelleen luo otollista maaperää ”poliittiselle trollaukselle yleensä ja oikeistopopulistisille viestintästrategioille erityisesti”.

Näin Tolkun ongelmana on, että pyrkiessään ”ääripäitä” hallinnoivaan synteesiin se itse asiassa yhä uudelleen edellyttää, uusintaa ja affirmoi yhteiskunnallista jakautumista kiihdyttävän järjestyksen. Tolkkuun vetoaminen käy sitä epäuskottavammaksi, mitä selvemmäksi käy nykyisten eliittien kyvyttömyys vanhan vallan ja konsensuksen ylläpitämisessä.

Tässä mielessä Tolkku on osa uusliberaalin vallan harjoittamaa julkista diskurssia, jossa eliitin etu saadaan näyttämään kaikkien yhteiseltä edulta. Kun tämä diskurssi nyt murenee, olemme varsinaisen orgaanisen kriisin kynnyksellä: yläluokan impotenssi osoittautuu paljaaksi tosiasiaksi oikeistoradikalismin meemejä ja trolleja suoltavan halukoneen elinvoiman edessä. Tolkun ihmisen osa on toimia idioottina, joka ”ääripäiden” kritiikissään pelaa itsensä politiikan ulkopuolelle, mistä hän ei kuitenkaan löydä kaipaamaansa konsensusta, vaan pelkän atomisaation ja ”vapaiden yksilöiden” välisen loputtoman kilpailun paljaat ja raa’at realiteetit. Peiliin katsomisesta ei ole apua, sillä näky on kurja ja vieras.

Konsensusvallan symbolisen auktoriteetin katoaminen on seurausta vallan säilymisen edellytykset turvaavasta yhteiskunnallisesta kehityksestä, jossa Tolkku on vähitellen muuttumassa Tokkuraksi. Eipä ihme, että yleisen järjen puolesta saarnaaminen on paitsi epäilyttävää, myös jossain määrin epätoivoista, sillä Tolkun myötäilemisestä ei suinkaan seuraa liberaalien arvojen paratiisi, vaan systeemistä kriisiä kuumentava tervahauta, joka yhteiskuntaa jakavana voimana tuottaa Tolkkua kaihtavaa vierautta, sotaa ja regressiota.

Orgaanista kriisiä ei ratkaista annostelemalla eri tavoin farmakonia, joka sen on synnyttänyt. Tolkun muovaama järkeily ruokkii enenevissä määrin oikeistoradikalismin suosimia kyynisiä poliittisia strategioita ja sortuu toiveajatteluun, jolta puuttuvat kaikki edellytykset uudistaa länsimaiden poliittista ja taloudellista kehitystä ohjaavia rakenteita.

Markus Niemi

Kommentti: ISIS-vankileireillä kasvaa kärsimys

YLE Areenassa katsottavissa oleva dokumentti Terroristin ihmisoikeudet muistuttaa siitä, että rangaistus ilman oikeudenkäyntiä on paitsi ihmisoikeusloukkaus, myös kasvualusta uusille tragedioille.

Keskustelu Al-Holin suomalaisten mahdollisesta palauttamisesta Suomeen on alusta alkaen ollut varsin tuskallista seurattavaa. Ihmisoikeussopimusten ja perustuslain noudattamisesta tehtiin jo varhain poliittinen kysymys ja asiasta keskusteltiin kuin Suomella olisi harkintavaltaa asiassa. Kulmunin Instagram-kysely oli hyvä havainnollistus siitä, miten asiasta, joka ei ole mielipidekysymys, tehtiin tällainen.

Julkinen keskustelu on keskittynyt – toki syystä – leirillä oleviin lapsiin. On puhuttu siitä, voidaanko lapset erottaa väkisin vanhemmistaan ja tuoda turvaan. Tähän ei Suomen lastensuojeluviranomaisilla toki ole toimivaltaa. Siksi jo lasten suojelemisenkin vuoksi kaikki (siihen suostuvat) äidit, jotka ovat Suomen kansalaisia, on lapsineen tuotava Suomeen. Olot Al-Holissa eivät sovi kenellekään.

Valitettavan yleinen näkemys on, että avustamisesta pitäisi luopua ikään kuin rangaistuksena, siis sillä ajatuksella, että sitä saa, mitä tilaa. Kuten maan johtavien oikeustieteilijöiden kirjoituksessa perusteluineen todettiin, avustamisesta ei saa luopua rangaistuksena. Lisäksi valitettavan moni tuntuu hyväksyvän tällaisen kollektiivisen rangaistuksen idean, olipa kukin yksilö vankileireillä syyllinen tai ei, ja olipa mahdollinen rikos mikä tahansa. Perus- ja ihmisoikeussääntelyn keskeisenä tavoitteena onkin turvata ihmistä myös vaikeissa tilanteissa, jollainen tämä eittämättä on. Näkemys, jonka mukaan lapsia tulisi käytännössä rangaista vanhempiensa virheistä jättämällä äidit lapsineen leireille, on epäinhimillinen. Tämän näkemyksen hyväksyy hiljaisesti myös ”tolkun ihminen”.

Se, mitä harva haluaa ajatella, on, että lasten ja äitien lisäksi myös Isisin riveihin lähteneet miehet tulisi huomioida. YLE Areenassa katsottavissa oleva dokumentti Terroristin ihmisoikeudet (ohjaus Christophe Cotteret, tuotanto Wrong Men / Belgia, Veilleur de nuit / Ranska, 2020) muistuttaa siitä, että rangaistus ilman oikeudenkäyntiä on paitsi ihmisoikeusloukkaus, myös kasvualusta uusille tragedioille. Dokumenttia voikin suositella kaikille aiheesta vähääkään kiinnostuneille. Pitämällä ihmisiä epäinhimillisissä oloissa Eurooppa kylvää tragedian siemeniä tarjoten radikalisoivan ympäristön niin aikuisille kuin lapsille. Dokumentissa esitetään ajatus siitä, että Isis-vankileirit ovat Euroopan Guantanamo, ja tämä lieneekin järkevä vertaus.

On toivottava, ettei koronatilanne hidasta suomalaisten palautustoimia liikaa.

Simo Sairanen

Kansainvälisyydestä ja vasemmiston EU-kriittisyydestä

Suurvallat ja isommat globaalit toimijat yhä edelleen toimivat kuten haluavat näkemättä yhteistä etua. Tästä huolimatta kansainvälisten sopimusten ja EU:n sekä YK:n kaltaisten yhteistyöelinten merkitystä ei tule vähätellä.

”Vihdoinkin maailma muuttuu” ajattelivat monet ilmastonmuutoksesta jo pitkään puhuneet koronapandemian iskiessä yhteiskuntaan. ”Tällaista tämä tulee olemaan, joten muutammeko suuntaamme kohti kestävämpää tulevaisuutta?”

Todellisuudessa mikään ei kuitenkaan näytä muuttuvan, kunnes on aivan polvia pakottava kuolemanpakko, ellei silloinkin ratkaisun hetkellä ole vaihtoehtona lentää Elon Muskin SpaceX-avaruusaluksilla Marsiin perustamaan uutta järjestelmää hyödynnettäväksi ja riistettäväksi.

Väärässä oli Alan Moore kirjoittaessaan Watchmen-sarjakuvassaan, että valtava ulkoinen uhka (kuten vaikkapa maailmanjärjestystä uhkaava jättimäinen mustekala) yhtenäistäisi kylmän sodan suurvallat yhdeksi liitoksi, taistelemaan maapallon yhteisen tulevaisuuden puolesta. Sen sijaan suurvallat ja isommat globaalit toimijat yhä edelleen toimivat kuten haluavat näkemättä yhteistä etua. Tästä huolimatta kansainvälisten sopimusten ja EU:n sekä YK:n kaltaisten yhteistyöelinten merkitystä ei tule vähätellä. Vahvaa nationalismia ajavat tahot tuntuvat aliarvioivan sitä, kuinka vaikeaa laajamittaisen, kaikkia osapuolia edes jokseenkin hyödyttävien sopimusten ja toimintatapojen sopiminen onkaan. Mitä voimakkaampaa kansallismielisyyttä valtio edustaa, sen vähemmän sillä on tahtoa sitoutua muuhun kuin omaan itsekkääseen kansalliseen etuunsa. Mikäli kansainvälinen järjestelmä siirtyy yhä kansallismielisempään suuntaan, niin se hyödyttää ainoastaan suurvaltoja, minkä takia Venäjän, Yhdysvaltojen ja Kiinan kaltaiset maat jättävät usein joko sitoutumatta ICC:n (kansainvälinen rikostuomioistuin) tapaisiin kansainvälisiin elimiin, tai ne pyrkivät painostamaan niitä oman tahtonsa mukaisiksi. Suomen kaltaisille pienille maille on kuitenkin elintärkeää sitoutua kansainvälisiin sopimuksiin, yhteistyöelimiin ja järjestöihin, joiden kautta ne voivat joukkovoiman kautta painostaa voimakkaampia valtioita suostumaan kompromisseihin. Ilman EU:n ja kansainvälisten yhteistyöelinten tukea Suomen olisi merkittävästi vaikeampaa vastustaa vaikkapa Venäjän ja Kiinan vaikutuspyrkimyksiä.

Pohjois- ja Itä-Euroopan maat ovat historiallisesti jääneet jatkuvasti voimakkaampien naapurimaidensa jalkoihin. Kansainvälisiä järjestöjä ja EU:a kohtaan tuntemastaan kriittisyydestä huolimatta myös äärioikeiston edustajat ovat yleensä ymmärtäneet kansainvälisen yhteistyön elintärkeän merkityksen erityisesti pienille valtioille. Pohjoismaisen ja itä-eurooppalaisen äärioikeiston keskuudessa onkin pitkälti tästä syystä kehitelty uudelleen alun perin maailmansotien väliseltä ajalta peräisin olevaa ajatusta jonkinlaisesta itsenäisten ja suvereenien, äärikansallismielisten valtioiden liitosta, joka vastustaisi niin Venäjän, Yhdysvaltojen kuin länsieurooppalaisten suurvaltojenkin vaikutusta. Intermarium-nimellä tunnettu liike ei ole toistaiseksi saavuttanut äärioikeiston keskuudessa kovinkaan laajaa suosiota, mutta ei liene mahdotonta, että kiinnostus sitä kohtaan voisi kasvaa.

Kuvitelkaamme hetken, että tällaiseen äärinationalistiseen yhteistyöhön siirryttäisiin EU:n sijasta tai sen vaikutusvallan kustannuksella. Yhteiset viholliset eivät riitä ratkaisemaan valtioiden välisiä, voimakkaan nationalismin ympärille rakentuvia ongelmia. Miksi vaikkapa Puola ei jatkaisi Itämeren kalastuskiintiöiden ylittämistä tai Białowieżan metsän hakkuita, vaikka niiden seurauksena ympäristölle koituu ongelmia, jos puolalaiset kokevat ne kansallisen etunsa mukaiseksi toiminnaksi? Puolalaiset voisivat luottaa siihen, että Venäjän potentiaalinen sotilaallinen uhka ja Puolan oma asema sotilaallisesti vahvana alueellisena toimijana pakottaa esimerkiksi Baltian maat hyväksymään sen toimet. Ympäristöongelmiin ja ilmastonmuutokseen kohdistuvan välinpitämättömyyden ohella äärioikeiston vahvan eksklusiivinen käsitys siitä, ketkä kuuluvat ja ylipäänsä voivat kuulua osaksi kansakuntaa aiheuttaisi paljon inhimillistä kärsimystä etnisten, uskonnollisten ja seksuaalivähemmistöjen sekä erilaisten poliittisten vastustajien, tai sellaiseksi koettuen, vainoamisen johdosta, sillä äärinationalismiin on aina kuulunut käsitys kansallisen uudelleensyntymisen tarpeesta, joka edellyttää myös väkivaltaisia puhdistustoimia, jotta tavalla tai toisella kansakuntaan kuulumattomat saadaan hävitettyä. Siksi ei olekaan yllättävää, että myös Intermarium-liikkeen keskeisen edustajan, alkujaan Itä-Ukrainan sotaan osallistuneen Asovan-pataljoonan keskuudesta muodostuneen Kansalliset joukot-puolueen ( Ukr. Національний корпус) toimintaan ovat kuuluneet toistuvat väkivallanteot esimerkiksi Ukrainan seksuaali- ja romanivähemmistöjä vastaan.

Realiteetti on kuitenkin, että niin SDP kuin Vasemmistoliittokin ovat löysääkin löysempää keskustavasemmistolaisuutta, joille kapitalismi on ”ihan jees”, kunhan vaan saataisiin perustulo. EU:n nykyinen perusta, johon kietoutuu vaikutusvaltaisen Euroopan komission jäsenten valinta ilman kansanäänestyksiä sekä uusliberaalin markkinatalouden ideologia, on käytännössä kokonaan unohdettu haastaa. Tämä pallo on jätetty Suomessa lähes kokonaan perussuomalaisten harteille, joiden kritiikki perustuu pitkälti vaatimukseen ylikorostuneesta kansallisesta suvereniteetista, mikä toteutuessaan johtaisi nopeasti yhä vaikeampiin, ylläolevien esimerkkien kaltaisiin valtioiden välisiin ristiriitoihin ja pahimmillaan Suomen sekä Baltian maiden ajautumiseen autoritaarisen itänaapurin vaikutusvallan alle. Vasemmiston olisi niin Suomessa kuin myös muualla Euroopassa syytä jälleen muistaa, että EU:n kritisoinnin ei tarvitse lähteä äärinationalistisista lähtökohdista. Eurooppalaisen vasemmiston tulisi rohkeammin nostaa esille globalisaation ja uusliberaalin kapitalismin ongelmakohdat sekä tunnustaa se tosiasia, että EU nojaa viimekädessä juuri niihin. Vasemmistolaisen EU-kritiikin tulisikin yhdistää uusliberaalin kapitalismin vastustaminen ja vaatimus entistä paikallistasoisemman demokratian kehittämisestä, jossa alueellinen päätäntävalta nivoutuu sujuvasti yhteen internationalistisen yhteistoiminnan kanssa. Sopivan kritiikin avulla on mahdollista kehittää eurooppalaista ja kansainvälistä yhteistyötä kohti toimivampia rakenteita sekä varmistaa, ettei tulevaisuuden valtioiden välinen yhteistoiminta tule perustumaan Intermarium-liikkeen kaltaisten tahojen äärioikeistolaisiin lähtökohtiin nojaaviin toimimattomiin malleihin.

Toveri M ja A. Westman

Miljärdöörien hyväntekeväisyys on hurskastelua

Hyväntekeväisyydellään rikkaat signaloivat ansaitsevansa kaiken sen vallan, mikä heillä on; heillä on tarpeeksi resursseja auttaa muita, joten he ansaitsevat kaikki haalimansa resurssit, koska he auttavat myös muita.

Ikuisuus sitten eli helmikuussa 2020 miljardööri Jeff Bezos lupasi kanavoida 10 miljardia dollaria ilmastonmuutoksen vastaiseen taisteluun perustamansa Bezos Earth Fund -rahaston kautta. Summa on tähtitieteellisen suuri, mutta toisaalta Bezosin omaisuuteen suhteutettuna puhutaan käytännössä taskurahasta. Bezosin omaisuus on kasvanut pelkästään vuoden 2020 aikana 87 miljardilla dollarilla ollen tällä hetkellä arvioiden mukaan 202 miljardia.

Olkoon kymmenen miljardia miten pieni summa tahansa lahjoittajan omaisuuteen suhteutettuna, sellaisella rahasummalla voisi oikeasti saada aikaiseksi paljon hyvää. Summalla voisi rahoittaa tieteellisten yhteisöjen, kansalaisjärjestöjen ja aktivistien toimintaa. Ongelmana on kuitenkin se, että Bezos Earth Fund saa päättää, mille tahoille ja minkä suuruisia summia se jakaa.

Bezos Earth Fundilla ei ole kotisivuja eikä sen toiminnasta löydy mitään muuta infoa kuin perustajan antama ”lupaus” puolen vuoden takaa. Lupauksen yhteydessä Bezos totesi, että varoja ruvetaan jakamaan tänä kesänä, mutta kesä on jo ohi eikä kukaan edelleenkään tiedä, miten, mistä ja millä ehdoilla Bezos Earth Fundilta voi saada rahoitusta. Ei ole myöskään mitään tietoa, millä aikavälillä tuo 10 miljardia olisi tarkoitus laittaa kiertoon.

Bezosin luotsaama Amazon saastuttaa maapalloa noin 44,4 miljoonan hiilidioksiditonnin vuosivauhdilla. Vertailukohtana koko Suomen vuosittaiset hiilidioksidipäästöt ovat noin 60 miljoonan tonnin luokkaa. Amazon antoi myös keväällä potkut kahdelle työntekijälleen, jotka julkesivat arvostella julkisesti muun muassa työnantajansa ilmastotekojen puutteellisuutta. Kaiken kukkuraksi Bezos ei maksa käytännössä lainkaan veroja, mikä saa 10 miljardin ”lahjoituksen” kuulostamaan entistä enemmän pelkältä hurskastelulta ja oman kilven kiillottamiselta vailla substanssia.

Näiden faktojen valossa on hyvä miettiä, miksi kenenkään pitäisi luottaa Bezosin hyvätahtoisuuteen. Niin kauan kuin rikkaat saavat ohjata resursseja mielihalujensa mukaan, tarvittavan järeistä ilmastotoimenpiteistä on turha edes haaveilla. Tästä ei toki voi syyttää pelkästään miljardöörejä, vaan poliittista järjestelmää, joka mahdollistaa tällaisen toiminnan.

Loppujen lopuksi hyväntekeväisyys on rikkaan vähemmistön väline osoittaa, että he ovat ylimmän vallan pitäjiä kapitalistisessa maailmanjärjestyksessä. Hyväntekeväisyyden mahdollistajat ja toimeenpanijat eivät kuitenkaan voi tätä myöntää, koska sen ääneen sanominen paljastaisi suurelle yleisölle, miten mädästä järjestelmästä hyväntekeväisyydessä on kyse. Hyväntekeväisyydellään rikkaat signaloivat ansaitsevansa kaiken sen vallan, mikä heillä on; heillä on tarpeeksi resursseja auttaa muita, joten he ansaitsevat kaikki haalimansa resurssit, koska he auttavat myös muita. Kyseessä on jälleen yksi niistä loputtomista kehäpäätelmistä, mitä kapitalismin puolustamiseen tarvitaan.

Kalle Koskivirta