1
Kuten jokainen jatkuvassa rahanpuutteessa elävä tietää, köyhyys ei ole mikään identiteetti. Se on päinvastoin eräänlaista minuuden puuttumista, tulemista ulossuljetuksi ”yhteiskuntaruumista” jäsentävän symbolisen vaihdon piiristä. Köyhyydestä kärsivä tuntee kroonisen rahanpuutteen ruumiissaan; se ohjaa hänen katsomisen tapaansa. Köyhyys ei ole vain pankkitilin saldo tiettynä ajankohtana, vaikka juuri rahan puuttuminen muodostaakin köyhyyden materiaalisen ehdon. Köyhyys on kaikessa: se on kokonainen mindset, suuri näköalattomuus, toivottomuus ja tieto siitä ettei mikään muutu paitsi huonompaan suuntaan. Ennen pitkää se lävistää jokaisen ajattelun kentän ja kehän ja alkaa määrittää niitä.
Rahanpuute on mielessä yöt ja päivät eikä tulevaisuutta ole, joten arjen suunnittelu ja ylipäätään kyky suunnitella arkea ylettyvät tuskin loppuviikkoa pidemmälle. Päiväkirjassani olen kuvaillut tätä mielenmaisemaa melko poeettisesti, mutta varsin konkreettisesti:
vaatteet kuluvat, tarvikkeet rikkoutuvat. ei ole rahaa uusiin. elämä muuttuu kulahtaneen näköiseksi. köyhä on kaiken paitsi kontrollin ulkopuolella. jos kaveri kyselee keskustaan ”parille”, juhlafiilis menee jo kun tietää että kaksi olutta maksaa vähintään 12 euroa jotka täytyy vähentää seuraavan viikon ruokabudjetista (järjestään alle 60 euroa). keskustassa katselet hyvännäköisiä ihmisiä rientämässä kalliisiin baareihin täynnä kiimaista uteliaisuutta tiiviin ystävien blokin ympäröimänä. uusia drinkkejä Doggyssa (à 12 €), välitankkaus Burger Kingissä, puolen yön jälkeen Las Palmasiin (sisäänpääsy ja narikka yhteensä väh. 10 €). siinä sinä seisot ylläsi repaleinen 8 vuotta vanha takki jota et uskalla pestäkään sillä pelkäät hauraan kankaan hajoavan, kaikki vanhaa ja kulahtanutta ja pinttynyttä, odotat ystävääsi joka pyysi sinut ”parille”, et kehtaa pummata häneltä eikä hän tajua tilanteesi todellisuutta minkä vuoksi olut jää tarjoamatta sillä ne eivät tajua, ne eivät tajua ellei koko ajan muistuta ja jos muistuttaa ne kyllästyvät sillä kuka jaksaa kuunnella köyhän valitusta aina vain kun on tarkoitus vähän rentoutua irrotella pitää hauskaa lähteä parille vain. parille vain.
Kun viikkobudjettia joutuu miettimään jopa 50 sentin tarkkuudella ja muutaman kympin yllättävä meno voi syöstä taloudelliseen katastrofiin, kuulostaa valtavirtaisen median virittelemä ”puolueeton keskustelu” sosiaalituilla elämisen helppoudesta viheliäiseltä ja määrätietoiselta kiusanteolta, jonkinlaiselta pirulliselta kampanjalta, jossa ei ole mitään vähänkään tulkinnanvaraista. Niin kuin ei toden totta olekaan. Kun esimerkiksi kristillisdemokraattien ehdokas kertoo vaalivideollaan, ettei tuilla eläminen saa olla miellyttävää, ei tarvita kummoista tulkintaa sen tajuamiseksi, että tuilla elämisen on (mairea hymy) tarkoituskin olla vittumaista.
Tämän jälkeen ymmärtää, ettei päättäjien ongelmana ole hyvän- tai edes pahantahtoinen tietämättömyys köyhän pitkäaikaistyöttömän todellisesta tilanteesta: he kyllä tietävät mitä tekevät, ja tekevät niin siksi ja siitä huolimatta. Kuten Michel Foucaultia mukaillen voi huomauttaa, kapitalismin totuuden ymmärtämiseksi riittää, kun lukee jonkun yritysjohtajan tviitin, jossa todetaan tiettyjen riistotoimenpiteiden (kuten yleisistä työehtosopimuksista luopumisen ja sosiaaliturvan heikentämisen) olevan välttämättömiä, jotta yritykset voivat jatkossakin tuottaa voittoa osakkeenomistajille. Kyse ei ole sen enempää ideologiasta kuin filosofiastakaan: työväenluokka on olemassa omistavaa luokkaa palvellakseen, ja niin on ollut sen historian alusta saakka. Työmarkkinat eivät syntyneet spontaanisti ja luonnonlainomaisesti ”yhteiskunnallisen murroksen” myötä, vaan ne synnytettiin (ja niitä yhä synnytetään) luomalla omaisuudettomien, rodullistettujen ja – heteropatriarkaatin edellyttämän sukupuolijaon mukaisiin rooleihin jaettujen – kolonisoitujen ihmisten luokka.1 Omaisuudettomuutta puolestaan tuotetaan, kuten jokainen tietää, anastamalla.
Työväenluokkaa määritellään usein sulkeistavasti identiteetin, kasvatuksen, kulttuuristen tottumusten tai koulutuksen kautta, mikä paradoksaalisesti ja tyypillisesti hämärtää työväenluokan luokkana olemisen tapaa palvellen näin viime kädessä valtaapitävien intressejä. Kuten Beverley Skeggs (2014: 92) osoittaa, akateemisessa valtavirran sosiologiassa luokasta muodostuu tiedon tuottamisen ”paikallinen ja pysyvä kiintopiste”, jonka avulla liikkuvien suhteiden tunnistaminen edelleen mahdollistuu. Tämä tarkoittaa luokan muuttumista yhä vähemmän poliittisen kamppailun asiaksi ja yhä enemmän pelkäksi mittaamisen problematiikaksi (mp.).
Luokan määrittelyn on siten oltava, ehdottomasti, poliittista. Sen ei kuitenkaan pidä olla identiteettipoliittista, mikä tarkoittaa, ettei politiikan ylipäätään tule asettaa identiteettiä lähtökohdakseen – siitäkään huolimatta, että esimerkiksi tietyt vähemmistöidentifikaatiot tarjoavat kiistatta mahdollisuuksia poliittisen kentällä tarvittaviin strategisiin paikantumisiin ja valta-asetelmien purkuihin. (Tämä ei kuitenkaan vaadi identiteettipolitiikkaa, vaan pikemminkin identiteetin strategista hyödyntämistä.) Identiteettipolitiikalla viittaan tässä yhteydessä jo 1990-luvun feministien hahmottamaan perusongelmaan: jos politiikan lähtökohta on identiteetissä, juututaan helposti perustalliseen ajatteluun. Judith Butler (2015: 237) huomauttaakin, että ”[i]dentiteettipolitiikkaa perustahakuisesti järkeiltäessä ollaan taipuvaisia olettamaan, että on lähdettävä liikkeelle jostain identiteetistä, jotta voitaisiin muotoilla poliittisia intressejä ja ryhtyä poliittisiin tekoihin”. Butlerin mukaan tämäntyyppistä ”tekijälähtöisyyttä” ei kuitenkaan ole syytä mieltää miksikään itsestäänselvyydeksi, sillä tekijyyden rakentuminen on sidoksissa itse tekoon.
Työväenluokka ei ole kulttuuri tai ”alakulttuuri”, tulotason ja ammatin määräämä yhteiskunnallinen asema tai muu valtavirtaisen sosiologisen ja väestötieteellisen diskurssin keinoin hallinnoitava kategoria, vaan ennen muuta osallisuutta pääoman valtaa vastaan käytävään kamppailuun, ihmisryhmien ja vastarinnan käytäntöjen kokonaisuus, ”joka asettuu vastustamaan pääoman komentoa ja kehittämään riistoa pakenevia elämänmuotoja”. Työväenluokkaan kuulumisen määrittävät näin pikemminkin teot kuin tekijyys. Samalla vältetään myös joidenkin työläisyyden identiteettilähtöisten määritelmien ongelmallinen implikaatio siitä, että kuuluakseen työväenluokkaan (ja pysyäkseen siinä) on oltava köyhä, jolloin todellinen proletaari voi käytännöllisesti katsoen olla vain se, jolla ei de facto ole yhtään rahaa eikä minkäänlaista vaikutusvaltaa. Tämä ei tietenkään edellytä yhtymistä siihen yläluokkaiseen tavallisuuden (edelleen identiteetti- ja tekijälähtöiseen) teeskentelyyn, jossa finanssimiljonäärit koettavat tehdä henkilöbrändistään samastuttavia ja poliittisesti uskottavia turvatakseen pääomansa jatkuvan lisäarvontuotannon.
Työväenluokkaisuutta onkin siten ajateltava paitsi poliittisesti osallisuuden kautta, myös kriittisesti suhteessa valtavirtaisiin tiedon tuottamisen tapoihin, joiden avulla työväenluokka ylipäätään muodostetaan tiedon kohteena. Sikäli kuin luokka on olennaisesti poliittisen kamppailun aluetta, ei ole mitään tähdellistä syytä hyväksyä työväenluokkaa mittaamisen ongelmana kohtelevia diskursseja, olivatpa ne kuinka asiantuntevia ja akateemisia hyvänsä. Proletariaatille relevantti poliittinen kysymys ei ole, kuinka tunnistan työväenluokkaisen ihmisen. Paljon tärkeämpää on miettiä, kuinka mahdollistaa elämä, joka ei ole elämä toisen palveluksessa, tai yksinkertaisemmin: kuinka päästä eroon pomoista?
2
Tarinamuoto on yritysmaailman geneerinen diskurssityyppi ja keskeinen tuotannon tapa. Tarina luo tuotteensa, josta on kertovinaan; ei ole sattumaa, että Brecht aikanaan kyseenalaisti koko porvarillisen romaanin tradition ja vaati proletaariselta taiteelta uudistusta, joka ei kohdistu vain sisältöön vaan itse asiassa romahduttaa koko muoto–sisältö-jaottelun asettamalla proletaarisen muodon ensisijaiseksi. Tässä hän asettui avoimesti monia eurooppalaisia kommunisteja vastaan, niitä aatetovereitaan, jotka halusivat säilyttää porvarillisen taiteen ylevät kehykset ja ”uudistaa” pelkän sisällön.
Startupin maailmaa kannattelee hiukan vastaavanlainen kuvitelma uudenlaisen sisällön vallankumouksellisuudesta, ja eräässä mielessä juuri bisnesdiskurssissa kiteytyy luokkien välisen kompromissin perverssi yhteismitattomuus. Tahattomasti itseään parodioiva performanssi, jonka tarkoitus on vakuuttaa messuyleisö uuden ateriapalvelusovelluksen ”vallankumouksellisuudesta” on kuvaava, mutta pelkkää ironista pintavaahtoa. Se, missä nykyinen parlamentaarinen vasemmisto usein paljastaa jäykkyytensä, on kyvyttömyys ymmärtää esimerkiksi Slushin kaltaisissa äärimmäisen mediaseksikkäissä ja dynaamisissa tapahtumissa kuohuvaa halun virtaa, joka on todellinen – olipa se samanaikaisesti kuinka mahdoton tahansa. Startup pyrkii kaappaamaan ja kolonisoimaan sen halun uoman, jota vakiintunut vasemmisto ja sosialidemokraatit kuvittelevat lähinnä ideologiseksi sumutukseksi: ikään kuin pelkät riittävän kattavat ja totuudenmukaiset faktat ja niihin panostaminen hoitaisivat homman kotiin (ja vapauttaisivat massat väärästä tietoisuudestaan)… Olennaista on kuitenkin tajuta tuon uoman tai virran olemassaolo. Kyse ei missään tapauksessa ole kuvitelmasta tai sumutuksesta.
Kyse on halusta, kuten Deleuze & Guattari (2010: 124) kirjoittavat: on riittämätöntä sanoa ihmisten tulleen huijatuksi yksilöiden ja ryhmien toimiessa ”ilmiselvästi omia luokkaetujaan vastaan”. Massojen (halun) yhtyminen luokkaintresseihin, joita ”heidän pitäisi objektiivisen tilanteensa perusteella vastustaa” on liian tuttu nykyiselle vasemmistollemmekin, jonka kirvelevä vaalitappio on jo pakottanut huolellisiin itsetutkiskeluihin…
Jotain yhteiskunnallisen tuotannon ja uusintamisen muotoa taloudellisine tai finansiaalisine mekanismeineen, poliittisine muodostelmineen ja niin edelleen voidaan haluta sellaisenaan, kokonaan tai osittain, haluavan subjektin edusta riippumatta. Hitler kiihotti fasisteja, eikä tämä ole suinkaan metafora, ei edes isämetafora. Pankki- tai pörssioperaatio, otsikko, kuponki tai luotto kiihottaa muitakin kuin pankkiireita, eikä tämä tapahdu metaforisesti. (Mp.)
Taiteilijana kuulun niin sanottuun ”alkuperäiseen prekariaattiin”, jonka toimeentulo on sattuman, harvoille suotujen valtionavustusten ja onnekkaiden suhteiden varassa. Nykypäivän taiteilija työnnetään alusta saakka huomiotalouteen ja pakotetaan kiipijäksi, verenhimoiseen kilpailuun osallistuvaksi yksilötoimijaksi. Hänen odotetaan markkinoivan ideoitaan rahoittajille ja pyrkivän vakuuttamaan nämä kyvystään myös toteuttaa esittelemänsä ideat, joiden merkitystä ja vaikutusta taiteilija buustaa apurahahakemuksissa. Kulttuuriväki ei välttämättä tiedä, mitä pitch deck ja pitchaaminen tarkoittavat, mutta jokainen työskentelyapurahaa joskus hakenut tietää, mikä on työsuunnitelma. Se on hakemuslomakkeen keskiö, tila johon taiteilija vuodattaa apurahaproosansa ydinmehut: tiivistymä- ja laajentumapiste, paikka tuotteen esittelylle, vaikutus- ja budjettiarviolle, toteutumisaikataululle ja niin edelleen. Toisin sanoen pitch deck. Sekä tieteessä että taiteessa pitchataan. Näin kilpaillaan – ja pakotetaan kilpailemaan – rahoittajien huomiosta. Samalla rahoittajien valta määritellä relevantit tutkimusalat ja taiteelliset teemat kasvaa. Tiede ja taide muuttuvat yrittäjämäisiksi, niiden toiminnan logiikka yhtyy startupmaailman ekonomiaan, eikä se, millaisin käsittein nämä alat yhä jatkavat itsensä ymmärtämistä, muuta tätä asetelmaa miksikään. Renato Poggiolia seuraten voi havaita, kuinka markkinalogiikka ”tekee taiteilijasta loisen ja kuluttajan”, mutta ”toisaalta myös työläisen ja tuottajan”: taiteilijan sallitaan myydä teoksiaan, ja suhdanteiden mukaan hänet alistetaan vuoroin ylityöllistymisen, vuoroin työttömyyden riskille (Hautamäki 2003: 44).
Startup kolonisoi taidemaailmaa riistämällä sen diskurssia, pyrkimällä valtaamaan taiteeseen liittyvän vallankumouksellisuuden ja boheemiuden sfäärin. Selvimmin tämä ilmenee influensserin hahmossa, jota Veikka Lahtinen luonnehtii Instagram-postauksessaan ”oman elämänsä tapahtumia mainoksiksi paketoivaksi someammattilaiseksi” ja ”taloudellis-ammatilliseksi kategoriaksi”. Lahtisen mukaan influensserit, jotka ”ovat liukuneet kulttuurialan reunoille julkaistessaan kirjoja, valokuvia ja ääniteoksia”, haluavat nähdä itsensä kulttuurityöläisinä, vaikka näiden kahden kategorian välinen taloudellinen kuilu on käytännössä ylittämätön. Siinä missä kulttuurityöläinen on alkuperäinen prekaari ja hänen työnsä ”työelämän prekarisaation keskeinen malli” pätkätöineen, nollatuntisopimuksineen, pakkoyrittäjyyksineen ja matalapalkkaisuuksineen, edustaa influensserin hahmo ”määritelmällisesti oman elämän kokonaisvaltaista valjastamista kaupallisiin tarkoituksiin”. Kuten Lahtinen huomauttaa, kulttuurityöläisten valtaosan toimintaa ohjaa aivan toisenlainen logiikka, jossa ”[t]yötä tehdään rahan puutteesta piittaamatta”.
Kulttuurityöläisen perusristiriita muodostuu näiden kahden toiminnan vastakkaisista logiikoista: yhtäällä on taiteeseen olemuksellisesti liitetty kyky vastustaa haltuunottoja tai saattaa konteksteja liikkeeseen – pysähtymättömyys, monitulkintaisuus, tai kuten adornolaisittain voisi sanoa: taiteen kyky haastaa vastaanottaja muuttumaan kaltaisekseen pikemmin kuin toimia jonkinlaisen neuroottisen samastumisprosessin, porvarillisen minän rakentumisen, välittäjäaineena –, toisaalla pääoman pyrkimys alistaa piirissään olevan toimijat omalle kontekstilleen (lisäarvontuotanto). Kulttuurityöläisen toiminnasta puhuessaan Lahtinen viittaa ensin mainittuun, kun taas jälkimmäisessä on kyse siitä, kuinka kulttuuriala laajasti ottaen toimii pääoman hallitsemien instituutioiden (kuten rahoittajat, tietyt palkitsemis- ja kilpailusysteemit) puitteissa.
Kaavamaisuutta on kuitenkin syytä välttää. Taidetta ja myös vastarintaa tapahtuu kaikkialla, missä valta toimii. Systeemi vuotaa sisäänpäin, ja kukin kamppailu on analysoitava välittömässä kontekstissaan toimivien vastarinnan strategioiden kartoittamiseksi. On joka tapauksessa selvää, että kulttuurityöläisen prekaari hahmo on näiden kahden toimintalogiikan kamppailualusta. Erityisen hyvin taiteellisen työn ja lisäarvontuotannon logiikkojen ristiriita kiteytyy työskentelyapurahojen hakemisen karussa todellisuudessa, josta olen aiemminkin kirjoittanut (ja tyydyn tässä vain siteeraamaan itseäni):
Vaikka sanotaan, ettei apurahan saaminen tai saamattomuus mittaa arvoasi taiteilijana, juuri näin käytännössä tapahtuu. Myönteinen apurahapäätös on oman markkina-arvon tunnustus ja samalla edellytys pääsylle taiteellisen työskentelyn vaatimiin materiaalisiin resursseihin. Apurahaa taas saavat todennäköisimmin ne taiteilijat, jotka ovat jo saavuttaneet näkyvyyttä ja siten onnistuneet pääsemään niin sanotun huomiotalouden hyötyjiksi. Näkyvyys on symbolinen resurssi; sen saavuttaminen edellyttää tyypillisesti laajaa verkostoituneisuutta eli suhteita niihin toimijoihin, joilla on valtaa säädellä pääoman ja lisäarvon jakautumista kulttuurityön piirissä.
Mitä siis tehdä, kun jokin ”normaali omaan työhön kuuluva juttu” kuten apurahojen hakeminen tuottaa niin suurta ahdistusta, että se alkaa häiritä varsinaista työtä – sitä samaa, jolle koetetaan epätoivoisesti hakea rahoitusta ja siten turvata työn jatkuvuuden kannalta olennaiset olosuhteet?
3
Olisin ehkäpä voinut jatkaa toivotonta apurahasirkusta, etsiä osa-aikatyötä toimeentuloni helpottamiseksi ja tasapainoilla luovien projektieni ja rahatyön vaatiman ajan välillä (sikäli kuin minun tyhjyyttä ammottavalla CV:lläni mitään rahatyötä koskaan olisin löytänyt; hyviä osa-aikatöitä ei yksinkertaisesti ole). Vielä muutama vuosi takaperin tämä limbo olikin ainoa arkirealismin piiriin kuuluva tulevaisuudennäkymä: elämä ilman tulevaisuutta, jatkuvan odotuksen elämä, yhä uusien romaanien kirjoittaminen ja lähettäminen kustantajille luita kaluavassa kroonisessa rahapulassa, ainainen ja kapeneva toivo, että rahoituksen suhteen jossain vaiheessa tärppää. Mutta kuka jaksaa elää tällä tavalla?
Toivosta luopuminen voi ennen pitkää olla terapeuttista ja voimaannuttavaa, resursseja vapauttavaa. Minulla ei koskaan ole ollut pääsyä taideskenen verkostoihin, joissa taiteilijan ammatillinen arvonnousu tapahtuu, ja kuitenkin, kuten Louna-Tuuli Luukka kirjoittaa Voimassa, ”tällä täytyy olla vaikutusta apurahamyöntöihin, tilaustöiden saamiseen, kirjoittajakutsuihin esseekokoelmiin, kuraattoreiden suopeuteen tai siihen, halutaanko Zodiakin aulassa tervehtiä tai suorastaan tulla juttelemaan”. Taiteilijan arkeni on tyypillisesti yksinäistä, jonkinlaisen sopeutumattomuuden ja katveeseen jäämisen tunteen värittämää.
Vuoden 2023 alkaessa ajattelin haistattavani jatkossa paskat apurahahakemusten täyttelylle. Tunsin aitoa vapautumisen iloa. Olinhan aina kokenut apurahan hakemiseen kuuluvan itsemarkkinoinnin ahdistavana teeskentelynä ja lamauttavana resurssikilpailuna, yrittäjyytenä, joka oli jumittunut rakentamiinsa myytteihin omasta autonomiastaan: henkisestä tilasta, jonka se kuitenkin saattoi tarjota vain harvoille onnekkaille (tyypillisesti niille, joilla oli kulttuurialan kontakteja, verkostoja ja/tai medianäkyvyyttä). Tässä kohtaa voi tietenkin kysyä, millä tavoin suora luovan alan yrittäjäksi ryhtyminen sitten eroaa apurahasirkuksen ahdistavista kehyksistä: eikö startuptodellisuus ole aivan yhtä pääoman etuihin sidottua kuin huomiotalouden ehdoilla toimiva kulttuurityökin? Olen kirjoittanut aiheesta täällä, mutta vastaus ei ole aivan yksinkertainen (enkä ole varma, olenko tyytyväinen tuolloiseen lähestymistapaani), minkä lisäksi kysymystä voi tässä kohtaa pitää hiukan väärin suunnattuna (tietenkin startup on sidoksissa pääoman etuihin).
Apurahahakemuksessaan taiteilijan on vakuutettava pääoma lisäarvontuotannon kyvystään eli viime kädessä kyvystään sopeutua systeemiin ja tuottaa sille mitattavaa arvoa. Systeemin kannalta hän on eräänlainen alihankkija, joka sitten ammatillista omanarvontuntoaan ja luovan työn henkistä tilaa ylläpitääkseen saattaa tukeutua modernismin ajoilta periytyvään taiteen kulttiin, porvariston ja bohemian vastakkainasetteluun, olipa tämä ajattelutapa kuinka vanhentunut ja taantumuksellinen tahansa. Samalla taiteilijan hahmo muuttuu konservatiiviseksi, taiteen auraa vaalivaksi jäännökseksi, joka tukeutuu kulttimaiseen taidekäsitykseen säilyttääkseen identiteettinsä maailmassa, joka pakottaa hänet toimimaan markkinalogiikan kehyksissä. Taiteen kultista onkin jo tullut yksi lisäarvontuotannon tapa muiden joukossa, osa populaarikulttuurin eklektistä ja kaiken hyväksyvää kuvastoa. Startupyrittäjänä luova tekijä on puolestaan avoimesti kaupallinen, kapitalistisen systeemin sisäinen toimija, mikä vaikuttaa olevan myös huomiotalouteen kytkeytyvän apurahajärjestelmän logiikan loppuunviety johtopäätös.
Konformistisessa, taiteen kulttia ja auraa ylläpitävässä diskurssissa taiteilijan ja pääoman suhde pyrkii vielä kätkeytymään panoksenaan subjektin narsistisen (taiteilija)egon eheys (mikä auttaa ymmärtämään apurahajärjestelmän ympärillä kuohuvaa hiljaisuutta, vaikka salaisuus on julkinen ja kaikkien tiedossa). Startupin rivous on tämän suhteen paljastamisessa, mikä samalla tarkoittaa romanttisen ja kapinallisen taiteilijayksilön katoamista, porvarin ja boheemin välisen modernin ristiriidan muuntumista taiteilijasubjektin sisäiseksi halkeamaksi, synapsien ja hermoratojen kapitalismiksi. Palaan tähän taiteilija-yrittäjän hahmoon vielä esseeni epilogissa ja pohdin sen luonnetta vähän toisenlaisesta näkökulmasta.
Vuoden 2019 lokakuussa perustimme ystäväni – jota tässä kutsun HT:ksi – kanssa pelinkehitystiimin, jonka myötä sinetöimme alun perin lähes hupiprojektina alkaneen harrastelun muuttumisen ”vakavaksi pelinkehitystyöksi”. Olin ystävystynyt HT:n kanssa nelisen vuotta aiemmin ja soitellut hänelle illanistujaisissa vanhoja sävellyksiäni. Musiikkihommat olivat masennuksen myötä jääneet pahasti kesannolle, mutta HT:n mielestä tähän oli korkea aika saada muutos – ja olin samaa mieltä, vaikka säveltämiseen ryhtyminen pelottikin ihan helvetisti (eikä vähiten siksi, että olen aika neuroottinen ihminen). Alkutaival oli tosin muutenkin melkoista säätämistä:
Markus säveltää suuria elokuvallisia kappaleita pelin soundtrackia varten. Yhteinen pelinkehittely on vielä aika lapsenkengissään, molemmat visioivat omalla tahollaan ja inspiroituvat toisen tekemisistä. Kännisiä sävellyssessioita kaamoksen pimeydessä. (”Symptom Digitalin aikajana”, M:n julkaisemattomat muistiinpanot)
Parina seuraavana vuonna ”[k]okemus yhteisyydestä ja tiimimeiningistä tiivistyy ja konkretisoituu” pelin käydessä ”läpi jatkuvia muutoksia”, joissa ”jokainen elementti elää ja liikkuu” (mp). Ajatus firman perustamisesta tulee puheeksi: yritys ja yrittäminen jonkin tulevaisuuteen sijoittuvan skenaarion abstraktina elementtinä, epämääräisenä asiaankuuluvuutena. Emme erityisesti keskity näihin keloihin, mutta muutaman keskustelun jälkeen päätämme kuitenkin hakea TE-keskuksen kautta Valmennusmajakan neliviikkoiselle etäkurssille saadaksemme alustavan käsityksen siitä, mitä yrittäjäksi ryhtyminen käytännössä tarkoittaa. Kurssin tehtäviin kuuluu muun muassa liiketoimintasuunnitelman laatiminen. Parhaaksi anniksi osoittautuu kuitenkin vetäjän kautta saatu Business Joensuun -kontakti, joka laukaisee alkuun jonkinlaisen hitaan ja kankean verkostoitumisprosessin.
Tässä vaiheessa alamme tajuta asetelman pirullisen limbomaisuuden, jonka voi tiivistää kysymykseksi siitä, kuinka työtön voi perustaa yrityksen.
Koska työttömällä on äärimmäisen harvoin minkäänlaista yrityksen perustamisen edellyttämää pääomaa, hänen on ylitettävä kahdesta keskenään riitelevästä elementistä muodostuva kuilu:
- Työtön työnhakija ei periaatteessa saa käyttää aikaansa mihinkään, minkä voi katsoa vievän resursseja työmarkkinoiden käytettävissä olemiselta (oli töitä tai ei). Esimerkiksi peliprojektit, bändihommat ja kirjojen kirjoittaminen voidaan pahimmassa tapauksessa katsoa tällaiseksi ajankäytöksi, jolloin työttömän tuet katkaistaan siitä huolimatta, ettei mikään näistä puuhista ole koskaan tuonut hänelle minkäänlaista toimeentuloa.
- Käytännössä minkä tahansa yrityksen perustaminen ilman edeltävää valmistelutyötä (ja sen vaatimaa runsasta ajankäyttöä) on mahdotonta.
Annan konkreettisen esimerkin.
Edes pientä indiepelifirmaa ei tietenkään voi perustaa aloittamalla gameplay-demon suunnittelemisen vasta myönteisen starttirahapäätöksen jälkeen: jo starttirahaa haettaessa maksajataho on kyettävä vakuuttamaan paitsi liikeidean toimivuudesta, myös sen realistisesta toteuttamisen mahdollisuudesta. Koska gameplay-demo on yhtä kuin proof of concept, on sen jo starttirahaa haettaessa oltava reilusti varhaista ideointi- ja prototyyppivaihetta pidemmällä. Starttirahaa myönnetään enintään vuodeksi, mutta ensimmäisen pelin kehittäminen vaatii tyypillisesti useiden vuosien työstämisen pelkän onnistuneen core loopin ja pelimekaniikkojen luomiseksi; iteraatioita riittää loputtomasti. Puhumattakaan animoimisen, ympäristö- ja äänisuunnittelun, grafiikoiden ja musiikin vaatimista aikamääristä. Myönteisen starttirahapäätöksen perusedellytyksiin kuuluu – sen lisäksi, että hakijan liiketoimintasuunnitelma on arvioitu riittävän realistiseksi –, että maksatuksen tapahtuessa tuen nauttija on ryhtynyt päätoimiseksi yrittäjäksi. Liikeidean on sisällettävä toteutumisensa vaatima konkretia, mikä tarkoittaa, että firmaa perustettaessa on ainakin periaatteessa tiedettävä, millä tavoin toiminta rahoitetaan. Rahoituksen saaminen edellyttää proof of conceptia. Mikään tästä ei toteudu ilman työtä ja sen vaatimaa ajankäyttöä.
Perustilanne on siten aika skitsofreninen: työttömän työnhakijan on oltava yrittäjähenkinen ja aktiivinen, mutta samaan aikaan kontrollikoneisto virallisesti vaatii, ettei hän käytä aikaa mihinkään muuhun kuin työnhakuun. Systeemin viesti on suorastaan perverssi: ”Mikäli haluat toimia otollisesti, kuseta meitä, sillä mehän haluamme vain kontrolloida ja riistää sinua mahdottomilla vaatimuksilla!” Vain sokeasti puolueohjelmiinsa uskova oikeistolainen näkee tässä ”valuvian muuten toimivassa järjestelmässä”: kuka tahansa Marxinsa lukenut vasemmistolainen tajuaa, ettei tällaisessa limboilussa ole mitään sattumanvaraista. Kyse on systeemin toiminnan edellyttämästä toimintahäiriöstä, työn ja pääoman ristiriidasta.
Lisäksi näitä kuilumaisia esteitä ei tosiasiallisesti ole vain kahta, vaan kolme:
- Siinä tapauksessa, että työtön onnistuu jotenkin selviämään kohtien 1) ja 2) avaamasta limbosta, on muistettava, että yrityksen perustaminen vaatii joka tapauksessa satoja euroja rahaa, kontakteja ja jos jonkinmoista juridista asiantuntemusta.
Joten kesällä 2022 alkoi ilmassa olla lieviä epätoivon merkkejä. Vaikka talven aikana olimme solmineet yhden hyvän kontaktin ja myöhemmin onnistuneesti pitchanneet itsemme henkilökohtaista valmennusta tarjoavaan Draft-ohjelmaan, optimistiset tilannearviot tuntuivat itsepetokselta. Rahoituspuoli oli hämärän peitossa, passivoivan byrokratian ja käsittämättömien vaatimusten outojen loukkujen laskoksissa. Pelkkä relevantti rahoituksen etsiminen käytännössä edellytti yhtiön (tai vähintään jonkinlaisen yrittäjästatuksen) olemassaoloa. Se ei tietenkään tullut kysymykseenkään, olimmehan päätoimisia työttömiä työnhakijoita, joiden toimeentulo oli täysin riippuvainen Kelan maksamista tuista.
Loppukeväällä olin aivan toisessa asiayhteydessä viestitellyt parin lapsuudenaikaisen ystäväni kanssa ja suunnitellut yhteistä tapaamista. Viime kerrasta oli ehtinyt vierähtää kuutisen vuotta. Totta puhuen pelkäsin tapaamisen jäävän varsin kylmäksi ja etäiseksi. Suurin osa 2010-luvustani oli mennyt ahdistuksen ja masennuksen kourissa. Rantakylän hyhmäiset raitit ja alkoholi olivat tulleet tutuiksi; kristilliskonservatiivinen maailmankuvani oli hajonnut ja vaihtunut jonkinlaiseen tietoisen työväenluokkaiseen, poliittisesti valveutuneeseen käytännön ateismiin. Koetin olla vertailematta elämiämme, mutta kaikesta huolimatta olin varautunut uusiin pettymyksiin. Luokkahissin vaikutukset ahdistivat, tiesin ettemme enää asuttaneet samaa yhteiskunnallista todellisuutta. Ystäväni olivat menestyneet ja rikastuneet, tarttuneet tilaisuuksiin ja luoneet uraa. Minä olin lähinnä suoltanut läjän myyntikelvotonta proosaa ja vältellyt palkkatöitä (enimmäkseen onnistuneesti). Ennakkoluuloisuuttani ei vähentänyt sen tosiasian tietäminen, että menestyksen tuoma vallan tunne tutkitusti heikentää empatian tuntemisen kykyä. Mitä puhuttavaa meillä enää mahtoi olla keskenämme: kroonistuneen rahapulan kanssa avioituneella kirjailijalla ja kovapalkkaisilla etelän tyypeillä, joilla oli suhteita yritysmaailmaan ja pääomapiireihin?
Näiden mietteiden kohottama vaikea fiilis suli nopeasti. Luokkaero kelpasi vitsailun aiheeksi eikä mitään tarvinnut teeskennellä. Sekin auttoi, että olin huomattavasti paremmassa jamassa kuin kuusi vuotta takaperin: vähemmän itseeni sulkeutunut ja fatalistinen, lukeneempi ja kokeneempi, mahdollisesti avartuneempi (enkä lainkaan niin toksinen). Firmanperustamisviritelmämme tuli puheeksi sivumennen kuulumisia vaihtaessa. Tämä oli klassinen lucky break: sattumanvaraisten tapahtumakulkujen (joista osa haaroi kauas huuruiseen menneisyyteen) yksiin osumista ennustamattomalla hetkellä. Työttömän yrittäjän limbosta kiemurteli sittenkin ulospääsy, kapea mutta valaistu reitti, joka oli mahdollinen, koska minulla näköjään sattui olemaan auttamishaluinen ja -kykyinen ystävä, jolla oli paitsi tutkinto oikeustieteellisestä, myös laajaa kansainvälistä yrityskauppa-, konsultti- ja bisnesosaamista. Sekin auttoi, että systeemikriittiset näkemyksemme lankesivat monilta osin yksiin: kapitalismi on perseestä. Mikrotason vastarintaan liittyvät näkemykseni kiinnostivat, ja puhuttavaa riitti laajoista tilanneanalyyseistä rahaeliitin tylsyyteen saakka. (”Ne vaan vertailee purjeveneitä keskenään. Uskomattoman tylsää porukkaa.”) Syvään päätyyn sukeltaminen tuntui luontevalta ja kävi niin äkkiä, että vielä loppukesästä olo tuntui täysin epätodelliselta.
Yrityksen perustaminen vaatii tietenkin monenlaista valmistelua. Syksyllä 2022 asiat olivat vielä pahasti levällään ja gameplay-demon deadlinet paukkuivat kerta toisensa jälkeen. Twitter-videon perusteella touhuistamme kiinnostunut brittiläinen julkaisijakin joutui tyytymään ”yhteydessä olemisen” lupaukseen (palaisimme asiaan, kun olisi jotain konkreettista näytettävää). Tulevaisuus näytti aika epämääräiseltä, mutta uskalsin jo alkaa ajatella, että se olisi mahdollinen.
4
Tällä hetkellä, tätä lausetta kirjoittaessa, olen kahden epävarmuuden välisellä kynnyksellä: yksi epävarmuus on vaihtumassa toiseen. Juridisesti en ole enää työttömän kirjoilla, mutta yrittämisen tulonlähteistä ei ole tiedossa kuin se, mistä suunnasta niitä kannattaa etsiä. Aamun palaverissa olemme todenneet saatavilla olevan julkisen rahoituksen nihkeyden, eikä sijoituseurojen rynnäkköä ole näkyvissä muillakaan suunnin. Ajatus säällisestä toimeentulosta tuntuu yhä varsin kaukaiselta.
Myöhemmin saamme vielä HT:n kanssa ikäviä uutisia. Starttirahan ensimmäinen maksatus viivästyy kolmella viikolla, mikä tarkoittaa, että elämiseen tarvittavat rahat on ehkä lainattava jostain, sillä yhtiön vähäinen likviditeetti ei kestä liiallista kajoamista. Rahoituksen kanssa on muutenkin kiire, sillä YEL-maksut alkavat erääntyä kesän lopussa. Suljen koko asian mielestäni, sillä arkinen rahanpuute ja akuutti huoli toimeentulosta tuntuu juuri nyt riittävältä stressitekijältä. Pelin käsikirjoitustakin olisi ideoitava eteenpäin, mutta sitä ennen on keksittävä jostain luovuuden vaatimaa hiljaisuutta ja vapautta. Luovutan pian ja siirrän työt huomiselle. Tämä päivä on jo menetetty. Vituttaa sakeasti, neuroottiset kelat pyörivät, rauhallisesta illasta ei ole tietoakaan.
Kaikesta huolimatta yrittäjyys merkitsee minulle ennen muuta hyppäämistä hullun pakohaaveen kelkkaan, kirjaimellisesti: paon yritystä. Kyse on myös selviytymisestä, tarrautumisesta sattumalta auenneisiin mahdollisuuksiin. Eetu Virenin ja Jussi Vähämäen mukaan ”yrittäjäksi ryhtyminen” onkin ”nyt vastarintaa vanhoja työn alistamisen keinoja vastaan”, jolloin siitä tulee
jokapäiväinen, näkymätön työväen vastarinnan ja itsenäisyyden muoto, joka pakottaa pääoman muuttamaan työn organisaatiotapoja – tosin vielä ankarammiksi ja henkilökohtaisemmiksi. Jos pääoma haluaa ottaa haltuun ihmisen sielun, niin yrittäjäksi muuttuva palkkatyöläinen haluaa muuttua eräänlaiseksi virukseksi pääoman sisällä, kokeilla rahoituksen ja toimintakentän rajoja omasta henkilökohtaisesta kohtalostaan välittämättä.
Kapitalistisen tuotantotavan määrittämissä (eli niin kutsutuissa teollisissa ja jälkiteollisissa) yhteiskunnissa yritys on pääomalle alistetun työn ja tuotannon keskeinen ilmenemisen muoto – ja yrittäjä tämän työn alkeismuoto. Virenin ja Vähämäen mukaan itsenäisistä hoiva- ja elämysyrittäjistä koostuvat pienyritykset ja startupit ovat ”nykyisin ainoita tuotannon muotoja, jotka antavat kapitalismille jonkinlaisen ’sivilisoivan’ lumeen” onnistuessaan (enemmän tai vähemmän) yhdistämään elämän intohimot ja arjen käytännöt itsenäistymisen pyrkimyksiin, sillä varsinaiset uutuudet, innovaatiot, syntyvät nykyään juuri niiden piirissä. Yrittämisen sfääri on siten samalla ulottuvuus, jossa syntyvät myös uudet työn alistamisen muodot.
Fordistinen palkkatyösysteemi on hajoamassa (tai jo hajonnut) prekaariksi ”oman elämänsä yrittäjien” todellisuudeksi. Siksi nykyisenlainen yrittäjä-työläinen ”eroaa arvostuksiltaan ja haluiltaan tayloristis-fordistisesta massatyöläisestä”. Viren ja Vähämäki huomauttavatkin yrittäjyyden toimineen monille palkkatyöläisille ”paon tai vapauden horisonttina”, jolle keskeistä on työväenluokan halu itsenäiseen, omaan tulevaisuuteen:
Enää kurjista maatyöläisistä, joilta on viety pääsy viljelysmaille, ei tule palkkatyöläisiä, vaan palkkatyöläisistä, joilta viedään tulon jatkumisen varmuus ja jotka kokevat itsensä kykenemättömäksi vaikuttamaan palkkatyössä omaan kohtaloonsa, tulee yrittäjiä.
Työväenluokan heterogeenisuus korostuu yrittäjätyöläisen hahmossa, joka joutuu mukauttamaan toimintansa ”huomiotalouden” ehtoihin ja sääntöihin erottautumisen, omien kykyjen, ajattelutapojen ja persoonallisuuden asettuessa näin ”liki tragikoomisesti” etualalle. Luokan näkeminen etupäässä sosiologisena kategoriana onkin ”poliittisen ajattelun ja organisoitumisen kannalta” ongelmallista. Kun niin sanotussa ”luokkapuheessa” luokan käsite viittaa tyypillisesti pikemminkin ”alempiin sosiaaliryhmiin eikä edes asemaan tuotantoprosessissa”, voi helposti nähdä, kenen tai keiden kannalta tällainen luokan käsitteen hämärtyminen on edullista.
Virenin ja Vähämäen mukaan näyttääkin siltä, että palkkatyön akselille jäsentynyt yhteiskunta on ”saavuttanut saturaatiopisteensä”. Palkkatyöläinen, vailla muuta myytävää kuin työvoimansa, muuttuu nyt (halusipa sitä tai ei) yrittäjäksi, jonka vapaa-aika sulautuu työaikaan koko elämänajan muuttuessa työlle alisteiseksi tai suoranaiseksi työn muodoksi. Tulon jatkuvuutta on mahdoton turvata ilman velkaperusteista rahoitusta, ja työläinen
joutuu seuraamaan yhä tarkemmin, mitä (työ)markkinoilla tapahtuu, kartoittamaan vahvuuksiaan ja miettimään (liiketoiminta)strategiaansa. Muutoksen kauhistelu ja haikailu vanhoihin hyviin aikoihin tuskin muuttavat sitä tosiasiaa, että yrittäjyydessä on kyse työvoiman tehokkaasta käytöstä, työvoiman, jota ei nyt ymmärretä yksilöllisenä työntekijänä, vaan pikemminkin sosiaalisten suhteidensa, sidostensa ja yhteisöresurssiensa verkostona, siis eräänlaisena ympäristönä, tai Marxia lainaten todellisena ”yhteiskuntayksilönä”.
Vanha vasemmistolainen antagonismi työläisen ja yrittäjän välillä on menettänyt pätevyytensä: tyypillinen nyky-yrittäjä ei missään relevantissa mielessä ole kapitalisti, porvari tai rahanomistaja, sillä nykyään yrittäjän hahmo lankeaa yksiin rahattoman opiskelijan, kotiäidin ja työttömän kanssa. On tultu kauas ajoista, jolloin yrittäjää saattoi, pahasti harhaan osumatta, kuvitella sikari suussaan työväkeä riistäväksi isännäksi. (Ks. mp.)
Yrittäjyyden alueella syntyy nykyään uudenlaisia vastarinnan muotoja, jotka eivät ilmene vanhoissa poliittisissa tai ay-liikkeen kaltaisissa instituutioissa. Yrittäjäksi ryhdytään paitsi toimeentulon etsimisen vuoksi, myös halusta päättää itse omasta työskentelyn tavastaan, työn tilasta ja ajasta. Siten kyse on työn järjestämisen tapoihin kohdistuvasta vastarinnasta. Tämän autonomian halun vuoksi, paradoksaalisesti, yrittäjiä voidaan myös riistää – usein tavallista palkkatyöläistä ankarammilla tavoilla. (Mp.)
Yrittäjyyden näyttäytyessä yhtäältä ”eksistentiaalisena vapauden mahdollisuutena” on pääoman näkökulmasta loogista, ettei yrittäjäksi ryhtymistä tehdä liian helpoksi tai riskittömäksi. Mistä suuret yritykset (eli globaali pääoma) muuten saisivat riistettävän työvoimansa, palvelukseensa alistettavan elävän työn? Niinpä yrittäjän
on maksettava enemmän veroja, oltava ankaramman sääntelyn kohteena ja ennen kaikkea menetettävä kaikki jaetun, turvatun toimeentulon mahdollisuudet. Nykyisin jo pelkkä Y-tunnuksen olemassaolo voi esimerkiksi johtaa täydelliseen sosiaaliturvan menettämiseen. Jos yrittäjä on rohjennut asettaa kyseenalaiseksi palkkatyön, yhteisöllisen työn sosiaalisen normin ja koettanut jollain tavoin tuoda esiin itsensä omassa työssään, hän ansaitsee tulla kiinnitetyksi jalkapuuhun. (Mp.)
Yllä siteerattu katkelma Vireniltä ja Vähämäeltä voi myös auttaa ymmärtämään vasemmiston nykyistä kriisiä niiltä osin kuin juuri pienyrittäjien äänet valuvat nykyisin oikeiston suuntaan. Kyse ei taaskaan ole ideologisesta sumutuksesta: saattaa vain olla, että uusliberaali oikeisto on tajunnut vasemmistoa paremmin ”jotakin keskeistä luokkakokoonpanon ja työväen subjektiivisuuden muutoksista”, kuten Viren ja Vähämäki provokatiivisesti vihjaavat.
Tätä asetelmaa, sen merkitystä, ei kannata vähätellä. Sikäli kuin palkkatyön ulkopuolelle siirtyneet yrittäjät joka tapauksessa ”joutuvat eräänlaiselle harmaalle alueelle”, heitä on mahdollista ”riistää kaikkein häikäilemättömimmin”, kuten Viren ja Vähämäki huomauttavat: ”Kaikkialla, myös Suomessa molemmat ’työmarkkinaosapuolet’, niin EK kuin SAK, vihaavat yhtäläisesti pienyrittäjiä ja tekevät kaikkensa todellisten yrittäjien aseman heikentämiseksi.” Paljosta yrittäjämyönteisestä puheesta huolimatta ei juurikaan tuhlata energiaa in concreto sen ajattelemiseen, kenen intressejä nykyiset uus- ja ordoliberaalin systeemin luomat säätelyn muodot varsinaisesti ajavat.
Hyvin harvoin kukaan on edes miettinyt, millä tavoin esimerkiksi verotus, verotuksen konkreettiset muodot, työnantajan sivukulut ja työntekijän palkkaamiseen liittyvä ”byrokratia” tai erilainen taloudellisen toiminnan säätely vaikuttaa pienyrittäjien asemaan ja edesauttaa taloudellisen toiminnan keskittymistä kapitalistisille suuryrityksille. (Mp.)
Kuten Viren ja Vähämäki huomauttavat, suuryritykset kykenevät isojen resurssiensa (lakimies- ja kirjanpitäjäarmeijoidensa) turvin huolehtimaan verojen maksamisesta – ja kiertämisestä – sekä muista säätelyn aiheuttamista kuluista keskitetysti samalla kun yksilöyrittäjän on joko huolehdittava kaikesta itse tai maksettava ”suhteettoman kalliita kirjanpitokuluja”. Tämän ”[l]isäksi yrittäjä joutuu itse huolehtimaan sairasvakuutuksista, vanhempainlomista ja eläkkeistä, eikä hänellä ole edes oikeutta sosiaaliturvaan”. Myös velkajärjestelyyn pääseminen on yrittäjälle huomattavasti hankalampaa kuin ”kulutusluottoja tai asuntolainaa ottaneen palkansaajan”.
Vasemmistopuolueiden rasitteena on tunnetusti paitsi fordismiin kuuluva ay-keskeisyys ja tarrautuminen palkkatyöhön työn pääasiallisena järjestämisen tapana, myös teollisen kapitalismin ajoilta periytyvä yrittäjyyden ja työläisyyden antagonismi. Tässä vanhan marxismin suosimassa vastakkainasettelussa pienyrittäjä näyttäytyy helposti porvarillista systeemiä hännystelevänä väliinputoajana, jota työläiset vihaavat ja porvarit halveksivat. Sinänsä kysymys oikeiston nousevasta kannatuksesta on toki tätä huomattavasti laajempi ja liittyy Deleuzen ja Guattarin hahmottelemaan, esseen alkupäässä viitattuun halun horisonttiin.
Huolimatta kriittisistä äänenpainoista esimerkiksi ay-keskeisyyden ja palkkatyön etusijaistamisen suhteen pyrkimykseni ei ole vähätellä palkkatyösysteemissä toimivan massatyöläisen kamppailuja, vaan ainoastaan tuoda esiin, kuinka nykyinen työn murros ja prekarisaatio pakottavat hahmottelemaan yhteisen kamppailun olennaisen kentän uudelleen. Yksinomaan palkkatyöläisyyteen keskittyminen ei missään suhteessa ole työväenluokan kokonaisedun mukaista, minkä lisäksi ammattiyhdistysliike pahimmillaan, valtaapitävänä instituutiona, voi nykytilanteessa toimia suoraan työväenluokkaa vastaan jarruttamalla hankkeita (kuten perustulo), jotka kasvattavat työläisen autonomiaa, mutta saattavat heikentää ay-liikkeen valtaa. Toisaalta on selvää, ettei ay-liike nykyisellään kykene suuriin uudistuksia pakottaviin ja työväenluokan itsenäisyyttä kasvattaviin vastarinnan muotoihin, vaikka olisikin liioiteltua väittää esimerkiksi lakkoaseen menettäneen yhteiskunnallisen merkityksensä.
Viren ja Vähämäki jatkavat: ”Riippumatta taloudellisen alistussuhteen juridisesta muodosta – työläinen, yrittäjä, työtön – aikamme prekaarit ovat kaikki ’itsensä yrittäjiä’”. Erilaiset hallinnan tekniikat pyrkivät tilanteeseen, jossa jokainen meistä hahmottaa elämänsä yrittäjämäisen hallinnan kohteena. Velvollisuutemme on maksimoida tuotot elämällemme, joka tulee ymmärtää ”ihmis-pääomaksi”. Siten jokainen on ”oman itsensä kapitalisti” – pääomasuhteen tunkeutuessa ”jokaisen aivojen ja ruumiin sisään”. Tämä oman-itsensä-yrittäjä-kapitalisti
piiskaa itseään raatamaan yhä enemmän oman ihmispääomansa arvon lisäämiseksi, ja samalla tosiasiassa ennen kaikkea hänen työvoimaansa joko suoraan tai epäsuorasti riistävän finanssivetoistuneen pääoman arvon lisäämiseksi. … Nimenomaan siinä historiallisessa tilanteessa, jossa yhtäältä työläiset ovat kieltäytyneet työpäivän pidentämisestä ja työtehon kiihdyttämisestä tehtaassa, mutta toisaalta myös naiset ilmaisesta työstä kotona, ainoa keino vastata näihin lisätyöstä kieltäytymisen muotoihin on pääoman näkökulmasta ollut yrittäjyyden kasvattaminen itsenäisyyden ja vapauden halun haltuunottona. (Mp.)
Yrittäjyys on yhtäältä, työläisen näkökulmasta, pyrkimystä ja halua vapauteen ja itsenäisyyteen; toisaalta se, pääoman näkökulmasta, on tämän pyrkimyksen ja halun haltuunottoa. Tämän yrittämisen kahtalaisen luonteen ymmärtäminen – ja kyky hyödyntää sitä strategisesti – voi olla yksi parlamentaarisen nykyvasemmiston kohtalonkysymyksistä tai ainakin osa tuon kysymyksen muodostamaa laajempaa rakennetta sikäli kuin on olennaista selvitä eteenpäin vanhasta sosialidemokraattisesta, palkkatyön keskeistävästä eetoksesta, josta käsin on mahdoton hahmottaa uusia vasemmistolaisia ja prekaareja virtauksia (kuten luksuskommunismia ja työstä kieltäytymistä). Juuri näitä virtauksia seuraamalla saattaisi olla mahdollista luoda haluttavia maisemia, kääntää vallitseva oikeistolainen, niin sanotusti omaa (työläisen) etua vastaan äänestävä haluekonomia, joksikin muuksi.
Hankkeena tämä olisi kuitenkin nykyvasemmistolle kiistatta riskaabeli, sillä se edellyttäisi kansanliikkeeksi tulemista, luopumista viestintälähtöisyydestä kasvokkaisen ruohonjuuritason demokratian hyväksi.
5
Tämä essee on (muun muassa) ollut yritys analysoida ja hahmottaa prekaarin työläisen, yrittäjän ja pääoman harjoittaman kontrollin risteyskohdassa muodostuvaa outoa horisonttia. Kysymys kiinnostaa minua jo siksikin, että aloittavana yrittäjänä kohtaan nämä rinnakkaiset, päällekkäiset ja toisiinsa törmäävät elementit omassa elämässäni. Ja jos elämäni on yhtäältä vapauden tila ja toisaalta ihmispääomaa, mitä vastarinta käytännössä tarkoittaa?
Vasemmistolaisena en usko yksilöön minkäänlaisen relevantin vastarinnan perusmomenttina. Yksilöön pitäytyvä näkökulma harhauttaa parhaimmillaankin viihdyttäviin, mutta hedelmättömiin symbolisen tason kapinoihin. Kollektiivinen järjestäytyminen sen sijaan voi tuottaa aitoa politisoitumista. Tämä tarkoittaa, että kysymys on ajateltava keskeisesti halun, ei niinkään tiedon alueella. Tai paremmin: tiedon on yhdistyttävä haluun, muututtava virtaavaksi. Nykyvasemmiston ”tiedon politiikka” on muutettava ”halun politiikaksi”, sillä vain jälkimmäisellä vallataan julkisen diskurssin areenoita ja raivataan todellista pelitilaa. Juuri tästä on kyse perussuomalaisten menestyksessä, ja vasemmiston olisi kyettävä tekemään jotain vastaavanlaista omalle politiikalleen: onnistuttava luomaan kehykset, joissa käytävän keskustelun rajatolpat määräytyvät vasemmistolaisesti, eivät oikeistolaisesti (kuten nykyään).
Raimo Pesosen mukaan ehdokkaat ja äänestäjät eivät koskaan tee valintojaan vain ideologian, asialistojen ja argumenttien perusteella. Janne Seppänen puolestaan toteaa kuluneiden vaalienkin osoittaneen, etteivät ihmiset ”ole hyvää tavoittelevia rationaalisia toimijoita, jotka huolellisen harkinnan jälkeen päätyvät äänestyspäätökseen”, vaan pikemminkin päinvastoin:
Olemme kaikki enemmän tai vähemmän idiootteja, tunteiden ja eritoten pelkojen vietävissä. Kokoomus (velka) ja perussuomalaiset (maahanmuutto) osaavat erinomaisesti kyynisen, pelkoihin perustuvan poliittisen viestinnän. Monet heitä äänestäneet eivät edes tajunneet tulleensa puhutelluiksi pelkojensa kautta.
Seppäsen näkemys on toki kärjistetty ja ideologiakriittisesti yksiulotteinen typistäessään ihmiset sumutettavaksi, halujensa ohjaamaksi laumaksi, joka omaksuu julkisen diskurssin ja iltapäivälehtien otsikkojen väitteet sellaisenaan, mutta osoittaa joka tapauksessa vasemmiston piirissä heränneeseen pyrkimykseen liukua naiivista faktapohjaisuudesta kohti halun politiikkaa. Seppänen päätyykin kysymään, olisiko vihreiden ja vasemmiston alettava suhtautua ihmisten pelkoihin tosissaan ja ryhdyttävä politikoimaan niillä ”häikäilemättömästi ja taitavasti” – yhtyen näin erilaisten ”vaihtoehtoisten vasemmistojen” piirissä esitettyyn kritiikkiin, jonka voi tiivistää ajatukseen valtavirtavasemmistolaisuuden naiivista elämänmyönteisyydestä siihen tyypillisesti liittyvine valkoisen, porvarillisen feminismin pimeine puolineen.
En ole mikään kyynisen reaalipolitiikan kannattaja. Kauna ja pelot eivät kuitenkaan lakkaa vaikuttamasta yhteiskunnallisen halun kentässä, ja niiden todellisuus kulttuurisina voimavirtauksina on hyvä tunnistaa. Omasta puolestani kaipaisin vasemmistolta jonkinlaista pahatapaista röyhkeyttä: ärtyisyyttä ja rohkeutta luokkataistelun kiihdyttämiseen, pyrkimystä sitoa abstraktioiksi jäävät ”rakenteet” ja niihin liittyvät faktat ihmisten tosiasialliseen vapauden ja itsenäisyyden haluun, produktiiviseen mielikuvitukseen – pikemmin kuin oikeistolle tyypilliseen pyrkimykseen rajata ”poliittisen annetun” alue reaalisiin tuhovoimiin ja uhkiin vetoamalla. Tämän haluvirran onnistunut ”koodaaminen” tarkoittaisi poliittisen keskustelun todellista haltuunottoa, sen reunaehtojen määrittymistä uudelleen ja vasemmistolaisesti. Sosialidemokraattiset uudistukset kun jäävät pakostakin vaatimattomiksi, kyynisen pelkovetoisen ja vahvoilla tunnemielikuvilla operoivan politiikan jylläämiksi, kuten eduskuntavaalit osoittivat. Marinin hallituksen suhteellisetkin saavutukset työllisyydenhoidossa ja oppivelvollisuuden uudistamisessa muuttuivat suoranaisiksi epäonnistumisiksi, kun ”lähes jokainen hallitusohjelman täytetty lupaus muuntui poliittisesta saavutuksesta velan ottamiseksi” (mp.).
Oikeistolainen politiikka liittyy viettitaloutensa (eli hyödyntämänsä halun) kautta myös niin sanottuihin kristillisiin omantunnon tekniikkoihin: velkaan syntinä ja syyllisyytenä, rangaistuksi tulemiseen ja haluun tulla rangaistuksi. Sadismiin viittaava puhe ”kipeistä leikkauksista” ja talouskuripolitiikan vaihtoehdottomuudesta ei toimi ilman yhteiskunnallisen kentän viettienergian varausta, joka on tyypillisesti tiedostumatonta (ks. Deleuze & Guattari 2010: 124) ja saa ”subjektit, yksilöt ja ryhmät” toimimaan ”ilmiselvästi omia luokkaetujaan vastaan” ja yhtymään vastaavasti hallitsevan luokan ihanteisiin (mp.). Kyse on näin ennen muuta halun ongelmasta, ”[j]a halu on osa infrastruktuuria”, kuten Deleuze & Guattari (mp.) toteavat. Halun ongelmaa ei tule sotkea intressien ongelmaan, sillä halun asemia seuraavat tiedostumattomat viettivaraukset
eroavat hyvin paljon haluavan subjektin intresseistä, on subjekti sitten yksilöllinen tai kollektiivinen. Ne voivat varmistaa yleisen hallitsevalle luokalle alistumisen siirtämällä leikkaukset ja syrjinnät yhteiskunnalliselle kentälle sikäli kuin juuri halu, eivätkä enää intressit, on varannut sen viettienergialla.
Rangaistuksi tulemisen halu voi näin toimia oikeistolaisen talouskuripolitiikan ja hallitsevan luokan edun varmistajana. Valtionvelka syntinä ja syyllisyytenä on osa yhteiskunnallista fantasiaa, jossa rangaistuksi tulemisen halu voi ajaa vapauden ja itsenäisyyden edelle. Siksi politiikan suunnanmuutos ei ole tiedon tai tiedostavan rationaliteetin asia, vaan liittyy suoraan haluamisen tapojen muuttamiseen.
Tiedon roolia kuitenkaan pidä vähätellä, sillä tiedolla ja halulla on liittymäkohtansa, ja tieto voi muuttaa halun asetelmia hysterisoimalla (eli saattamalla liikkeeseen) vallan tuottamia itsestäänselvyyksiä. Lauri Finér antaa verotusaiheisessa kirjoituksessaan esimerkin siitä, kuinka varakkaimpiin kohdistuvan progressiivisen verotuksen kannatus kasvoi dramaattisesti ihmisten saatua varallisuuden jakautumiseen ja sosiaalisen liikkuvuuden todennäköisyyteen liittyvää tilastotietoa. Tämä ymmärretään vasemmalla nähdäkseni hyvin. Halun horisontti näyttää kuitenkin jääneen vähälle huomiolle, ja pelikentällä mellastavat oikeistolaiset ja oikeistopopulistiset, protofasistiset voimat. Näin esimerkiksi talouskeskustelun kehykset määrittyvät velasta (ja syyllisyydestä) käsin, maahanmuuttopolitiikan ongelmat nimeää rasistinen valkoisen ylivallan diskurssi ja sananvapauden rajoittamisen suurimpina uhreina esiintyvät äänekkään häpeilemättömästi varakkaat ja etuoikeutetut kristilliskonservatiivit, joiden mielestä heteropatriarkaatin mukainen ydinperhe on osa luomisjärjestystä eikä kolonialismin väkivaltaista perintöä.
Proletaarinen halu on vapautumisen halua: halua päästä eroon pomoista ja patriarkaatista, halua selvitä pois palkkatyön kuluttavasta pakosta, halua elää luovaa ja mielikuvitukselle avartuvaa elämää. Tämä halu on todellista ja olemassa olevaa. Sille on yhteiskunnallinen tilaus, vaikka se vallitsevan poliittisen mielikuvituksen ahtaissa puitteissa onkin toistaiseksi jotain, mitä ei osata ajatella. Omassa elämässäni olen kohdannut sen taiteilijana olemisen ja yrittäjäksi ryhtymisen risteyskohdassa, raahautuessani tukiviidakoissa, limbotessani masennuksen halki, samoillessani symbolisten resurssien jättömailla ja katvealueilla, keskustellessani paikallisten ystävieni kanssa aamuyön tunneilla ja opetellessani näkemään, ettei yksilöni ole niinkään valloittamaton saari kuin avattavissa oleva solmu: yllättävän hauras ideologinen linnake, joka salaa toivoo hajoamistaan, koska yhdessä on mukavampaa.
Epilogi: jälkimodernin taiteilijan hahmo (eli pitäisikö tehdä andywarholit?)
Vaikka teknisen reproduktion voi katsoa uudistaneen taiteen kentän jo 1900-luvun alkupuolella ja heikentäneen taideteoksen auraa, osoittaneen alkuperän kysymyksen moninaisen keinotekoisuuden ja nakertaneen merkittävästi perinteisen, kulttiin nojaavan taiteilijakuvan perustaa, myytti boheemista taiteilijayksilöstä elää ja voi hyvin – siitäkin huolimatta, että tämän taiteilijatyypin olemassaolo on kaikin tavoin ”epäaitoa” ja nostalgista, jopa banaalia.
Taiteilijakultti pysyy yllä karkeasti ottaen ainakin kahdesta syystä: 1) se on kulttuuripiirien taloudelliselle eliitille merkittävä lisäarvon lähde (vaikuttaen suoraan teosten näkyvyyteen, yleisömääriin ja myyntiin) ja 2) tuotantokoneiston alihankkijaksi pakotettu apurahataiteilija voi nostaa sen avulla sosiaalista statustaan. Kolmantena, laajana ja epäsuorana syynä voi nähdä vaikutusvaltaisen habermasilaisen käsityksen moderniteetista erikoistuneiden asiantuntijoiden tiedonaloina. Habermasilaiseen ajatteluun kuuluu tunnetusti idea jyrkästä erottelusta kaupallisen ja ei-kaupallisen, ei-ammattimaisen ja ammattimaisen taiteen välillä. Jälkimmäisen tulee säilyä autonomisena, kriitikoiden ja etabloituneiden taiteilijoiden valvomana ”korkean” kulttuurin alueena, jonka on annettava vapaasti vieraantua ja kehittyä yhä lähemmäs modernia ”puhtaan taiteen” ideaalia, joka välittyisi suurelle yleisölle julkisen sfäärin jaetussa, kommunikatiivisessa tilassa. Tämä käsitys – tai jokin muunnelma siitä – on hyödyllinen etenkin suurista apurahoista ja näkyvyydestä nauttivan taide-eliitin keskuudessa, minkä vuoksi kulttuuripiirien edistyksellisyys on usein salaa uuskonservatiivista. Uuskonservatiivisuus paljastuu Kirjailijaliiton ja taiteilijaseurojen kaltaisissa portinvartijajärjestelmissä, joilla eliitti säätelee uusien tekijöiden pääsyä sisäpiirin apuraha- ja näyttelyhakuihin.
Käytännössä eliitin näkyvyydestä ja rahoituksesta osattomaksi jäävä taiteen työläinen joutuu alihankkijana alistumaan ”taiteen ulkopuolisten tuottajien ehtoihin” (ks. Hautamäki 2003: 143) ja/tai tekemään lähes näkymätöntä ja yleisötöntä taidetta sosiaalitukien varassa työttömän kirjoilla, Kelan ja TE-keskuksen kontrollikoneiston armoilla. Toinen vaihtoehto on ryhtyä yrittäjäksi eli niin sanotusti tehdä ”andywarholit”.
Hautamäen (mts. 142) mukaan ”Warholin toiminta taiteilijana oli yhtä epäsovinnainen kuin hänen tapansa käyttää hyväkseen reproduktiota”: siirtyessään taiteilija-yrittäjäksi eli perustaessaan oman tuotantoyhtiön hän kieltäytyi perinteisen taiteilijan alihankkijaroolista ja meni suoraan mukaan tuotannolliseen prosessiin. Tämä teki mahdollisti hänelle todellisen autonomian taiteilijana:
Hänen ei tarvinnut välittää taiteen rajojen määrittelijöistä, hän oli heistä riippumaton. Warhol-tuotannosta alkoikin ilmestyä kokeellisia elokuvia, taiteilijakirjoja ja kokonaistaidetapahtumia kuten Velvet Undergroundin konsertteja. Tällainen ei olisi ollut mahdollista vain taiteilijoille aina suositellun henkisen uudistumisen kautta, vaan siinä tarvittiin nimenomaan teknistä uudistumista, tuotantokoneiston muuttamista, jota Benjamin painotti. (Hautamäki 2003: 145.)
Perinteinen taide-eliitti suhtautui Warholin teoksiin vihamielisesti, eikä hän kyennyt pitämään asemiaan vapaana taiteilijana. Sellaiseksi häntä ei hyväksytty. (Mp.) Tuotantoyhtiön perustaminen, ”bisnestaiteilijaksi” (kuten Warhol itse kuvailee) ryhtyminen, oli osittain pakon sanelemaa halua vapauteen.
Warholin aikaan valokuvaamisen ja reproduktion teknologia alkoi romahduttaa alkuperään ja taideteoksen auraan nojaavaa kulttimaista taidekäsitystä. Nykyään huimasti kehittynyt tekoäly haastaa kuvataiteen perinteisen ammattilainen/amatööri -asetelman ja pakottaa konservatiivisen eliitin puolustusasemiin samalla kun esimerkiksi taidemaailman reunamailla rouhiva peliteollisuus omaksuu uuden teknologian nopeasti ja ketterästi. Ei-vakavana populaarikulttuurina avoimen kaupallinen peliteollisuus kykenee hyödyntämään tekoälyä tradition painolastista piittaamatta siinä missä konservatiivinen eliitti on huolissaan siitä, kuka ”omistaa” tekoälyn tuottamat, yhteisistä kulttuurisista mielikuvitusvarannoista laskentateholla ja algoritmein generoidut teokset – ja romuttaa ”ammattitaiteilijan” arvovaltaa avaamalla kenelle tahansa satunnaiselle Midjourney-promptailijalle ainakin periaatteessa mahdollisuuden esiintyä ”taiteilijana”.
Symptom Digital -pelifirman toisena perustajana ja Liminal Symptom –pelin käsikirjoittajana ja säveltäjänä huomaan liikkuvani alueella, jonka rajatolpat ovat vielä monin tavoin määrittämättä. Rahoituksen järjestyminen tarkoittaisi käytännössä täydellistä riippumattomuutta taideinstituutioiden määrittely- ja portinvartijavallasta, pakoa taiteen alihankkijuudesta omillaan pärjäävän tuotantoyhtiön suojiin. Tämä onkin kiistatta ollut yksi keskeisiä, ellei keskeisin motiivi yrittäjäksi ryhtymistä pohtiessani: halu elää luovasti ja vapaasti pomoista välittämättä.
Taiteilijakäsitykseni on viimeisen 15 vuoden aikana käynyt läpi kohtalaisen metamorfoosin. 2010-luvun alkupuolella olin vähintään piilouuskonservatiivi, ammattilaisuudesta haaveileva habermasilainen. Taiteilijan ymmärsin olemuksellisesti jonkinlaiseksi poikkeusyksilöksi, joka menestyi, jos oli riittävän lahjakas. Aivan näin simppelisti en asetelmaa järkeillyt, mutta tähän tapaan luulen pohjimmiltani uskoneeni. Jos olisin menestynyt tuolloin, olisin pitänyt sitä todisteena lahjakkuudestani.
2010-luvun loppupuolella olin jo julkaissut useamman kaunokirjallisen teoksen ja joutunut hyväksymään ”taiteellisen epäonnistumiseni”. Menestys antoi odottaa itseään, suhteita ja verkostoja ei ollut – vain hyvä yhteisymmärrys paikallisen pienkustantajan kanssa, ei minkäänlaista näkyvyyttä tai skenetasolla leviävää kiinnostusta. Tässä mielessä pidän epäonnistumistani aitona: edes Kirjailijaliitto ei tunnusta teosteni taiteellista arvoa. Koinkin kuuluvani kulttuuriseen oppositioon hiukan Warholin tapaan:
Warhol oli vihainen ja epätoivoinen, ja hänellä oli puolustettavana koko uransa. … ”Oikean” taiteen määrittelijät eivät hyväksyneet häntä sen enempää abstraktin taiteen kuin pop-taiteenkaan leireissä. Warhol tunsi uhmaa, ylenkatsetta ja inhoa koko vallitsevaa kulttuuria kohtaan. … [Hän] oli epäilemättä antagonistinen taiteilija. (Hautamäki 2003: 147.)
”Bisnestaiteilijaksi” ryhtyminen on omalla kohdallani vähentänyt antagonistisia tuntemuksiani. Jos vielä 2010-luvun lopulla asennoiduin taidemaailmaan jokseenkin baudelairelaisittain, myrkyllisen ulkopuolisuuden ja epätoivon tuntemuksin, voisi nykyistä asennettani kuvata iloisen anarkistiseksi. Suhtautumalla taiteelliseen toimintaani tietoisesti avoimen kaupallisena ajattelen olevani mukana autonomiaprojektissa, joka laajassa mittakaavassa toteutuessaan dekonstruoisi ammattilainen/amatööri-jakolinjan ja rapauttaisi instituutioiden valtaa uudistaen taiteen kenttää.
Henkilökohtaisella tasolla haluan päästä keskittymään omiin projekteihini ulkopuolisten (kuten instituutioiden, apurahakilpailun ja taideskeneen liittyvän verkostoitumispakon) häiritsemättä. Toisin sanoen haluan tuotantovälineet itselleni, meille. Perinteinen modernistinen taidekäsitys haluaa suojella itseään viihteellisyydeltä ja kaupallisuudelta (siinä onnistumatta). Samalla se kadottaa strategisen haltuunoton mahdollisuuden, joka avoimeen kaupalliseksi toimijaksi tunnistautumiseen liittyy. Pelätessään kaupallisuuteen yhdistettyä velttoa ajattelua ja kuluttajahakuista hedonismia se hukkaa mahdollisuuden ymmärtää ristiriidassa kytevää luovuuttaan.
Ikävä kyllä ”andywarholien” tekeminen on sitä riskaabelimpi hanke, mitä vähävaraisempi sattuu olemaan. Sitä on siksi vaikea suositella kenellekään. Warhol itse nautti aikanaan suurta mediasuosiota, mutta ura kaupallisena taiteilijana nakersi hänen uskottavuuttaan kulttuuripiirien silmissä. Vaikka asetelmat ovat Warholin päivistä jonkin verran muuttuneet, on apurahatta ja institutionaalista tunnustusta vaille jäämistä vaikea pitää nykyisinkään minään ylpeilyn aiheena. Taideinstituutioilla on todellista määrittelyvaltaa. Kaunokirjallisuuden Finlandia on edelleen erinomaisen kadehdittava taiteellinen meriitti, järkälemäinen uskottavuustekijä. Voi miettiä, onko kellään ”vakavaksi” kirjailijaksi aikovalla varaa sivuuttaa mahdollisuutta päästä kilpailemaan näistä aurinkopaikoista.
Lopetan ”Proletaarin merkinnät” tähän: avoimeen tilanteeseen, jonka rakentumista ja mahdollisuuksia olen koettanut (aivan liian pitkästi ja rönsyilevästi) analysoida, pyrkien samalla ymmärtämään sitä, mihin todella olen ryhtymässä ja miksi. Jos tämä auttaa jotakuta muutakin ymmärtämään proletaarista haluaan ja jäsentämään sitä produktiiviseksi toiminnaksi myrkyllisen vetäytymisen sijaan, olen jo enemmän kuin onnistunut tavoitteessani.
Markus Niemi
1 Kuten Alison Phipps (2022: 16) kirjoittaa, ”[k]apitalistinen patriarkaatti on heteropatriarkaatti”, joka ”nojaa heteroseksuaaliseen ydinperheeseen taloudellisena ja lisääntymisen yksikkönä”. 1600-luvulta lähtien eurooppalainen kolonialismi ”universalisoi” (väkivaltaisesti) tämän yhteiskunnallisen järjestämisen mallin: ”Yhteismaat jaettiin perhetiloiksi; kolonisoidut kansat määriteltiin ’ihmistä alemmiksi’, koska ne eivät sopineet porvarillisen ydinperheen ja sukupuolitetun roolijaon malleihin. Kapitalismi oli ja on edelleen rodullista kapitalismia. Se perustuu alkuperäiskansojen maiden valtaamiseen, ihmisjoukkojen orjuuttamiseen ja jatkuvaan rodullistettujen ihmisten (erityisesti naisten) riistoon ’uhrattavissa olevina’ tuotantoyksikköinä ja biologisina ja sosiaalisina uusintamisyksikköinä.” (Mts. 15–16.)
Viitatut tekstit
BUTLER, JUDITH 2015: Hankala sukupuoli. (Gender Trouble. Feminism, and the Subversion of Identity, 1990.) Helsinki: Gaudeamus.
DELEUZE, GILLES & GUATTARI, FÉLIX 2010: Anti-Oidipus. (L’anti-Œdipe, 1972.) Helsinki: Tutkijaliitto.
FINÉR, LAURI 2023: ”Veroilla voi lisätä tasa-arvoa. Mutta suurituloisimpien edunvalvojat hallitsevat verokeskustelua”. Artikkeli osoitteessa https://voima.fi/artikkeli/2023/veroilla-voi-lisata-tasa-arvoa-mutta-suurituloisimpien-edunvalvojat-hallitsevat-verokeskustelua/?_view=1682431639
HAUTAMÄKI, IRMELI 2003: Avantgarden alkuperä. Modernin estetiikka Baudelairesta Warholiin. Helsinki: Gaudeamus.
KILPI, JOEL 2018: ”Lisää luokkaeroa!” Artikkeli osoitteessa http://kumu.info/lisaa-luokkaeroa/, tulostettu 13.1.2023.
LAHTINEN, VEIKKA 2023: ”Politiikkaa kaupataan kuin tiskiainetta”. Artikkeli osoitteessa https://www.ku.fi/artikkeli/4856894-sunnuntaivieras-politiikkaa-kaupataan-kuin-tiskiainetta
LOHTAJA, ALEKSI 2019: ”Luksuskommunismi: uusi hyvinvointivaltio?”. Artikkeli osoitteessa http://kumu.info/luksuskommunismi-uusi-hyvinvointivaltio/, tulostettu 13.1.2023.
LUUKKA, LOUNA-TUULI 2023: ”Uuskohteliaisuutta ja vaarattomia tilanteita taidemaailmassa”. Artikkeli osoitteessa https://voima.fi/taiteen-paikka/uuskohteliaisuutta-ja-vaarattomia-tilanteita-taidemaailmassa/
NIEMI, MARKUS 2023: ”Kulttuurityö on paskatyötä”. Artikkeli osoitteessa https://hamaraprojekti.org/2022/12/31/kulttuurityo-on-paskatyota/
NIEMI, MARKUS 2020: ”Oikeistoradikalismi, liberaalin umpikuja”. Artikkeli osoitteessa https://hamaraprojekti.org/2020/10/24/oikeistoradikalismi-liberaalin-umpikuja/
PARECON FINLAND 2013: ”Vallan tunne heikentää empatiakykyä”. Blogikirjoitus osoitteessa http://www.osallisuustalous.fi/pareconfinland/2013/10/vallan-tunne-heikentaa-empatiakykya.html
PESONEN, RAIMO 2017: ”Sadismista ja markkinapuheesta”. Blogikirjoitus osoitteessa https://voima.fi/blogit/mita-voi-sanoa/2017/sadismista-ja-markkinapuheesta/
PHIPPS, ALISON 2022: Minä, et sinä. Me too ja valtavirtafeminismin ongelmat. (Me, not you. The trouble with the mainstream feminism, 2020.) Tampere: Niin & näin.
SEPPÄNEN, JANNE 2023: ”Vasemmiston ja vihreiden mahdoton tehtävä”. Blogikirjoitus osoitteessa https://voima.fi/blogit/pihtiputaan-vaari/2023/vasemmiston-ja-vihreiden-mahdoton-tehtava/
SKEGGS, BEVERLEY 2014: Elävä luokka. (Class, Self, Culture, 2004.) Tampere: Vastapaino.
TUORI, ANNA JA SALUSJÄRVI, ALEKSIS 2017: ”Aikamme estetiikka: kapitalistinen realismi”. Artikkeli osoitteessa https://nuorivoima.fi/lue/essee/aikamme-estetiikka-kapitalistinen-realismi
VIREN, EETU JA VÄHÄMÄKI, JUSSI 2017: ”Yrittäjyys pakona ja uuden työn alkeismuotona”. Artikkeli osoitteessa http://kumu.info/yrittajyys-pakona-ja-uuden-tyon-alkeismuotona/, tulostettu 13.1.2023.
Hamara 