Itsestäänselvyyksiä ja tyhjää pätemistä

(Toim. huom. teksti on laadittu jo kuukausia sitten, mutta aihe on edelleen ajankohtainen.)

Jari Tervo kirjoittaa 4.8.2019 Helsingin sanomien kolumnissaan Kun luovuin haihattelemasta vallankumousta, helpotuin sellaisella otteella ja sellaisesta aiheesta, että se saa melko varmasti valtaosan suomalaisista nyökyttelemään päätään pieni ymmärtävän ivallinen hymy huulillaan. Tervon mukaan sosialistinen järjestelmä ajoi Venezuelan alas huolimatta kansalaisten kyvykkyydestä ja mittavista luonnonvaroista. Tervo ei kuitenkaan ainoastaan väitä, että historiallinen todistusaineisto osoittaa sosialistisen järjestelmän kehnouden, vaan otsikon mukaisesti selittää sen nykyistä kannatusta vankkumattomalla ideologisella uskolla siihen, että maailman vääryydet voitaisiin parantaa äkillisellä vallankumouksella. Tervo viittaa heti aluksi myös omaan nuoruuteensa, jossa hän piti Che Guevaraa Jimi Hendrixin kaltaisena sankarina – kunnes hän aikuistui ja ymmärsi lakata haihattelemasta vallankumousta.

Huolimatta sen tunnepohjaisesta vetovoimasta kolumnissa on oikeastaan täsmälleen yksi jollain lailla oikeaan osuva idea, ja sekin on niin triviaali, että Tervo olisi yhtä hyvin voinut tuhertaa syväluotaavan psykologisen analyysin siitä kuinka kylmät kelit täytyy hyväksyä kesähelteiden jälkeen, vaikkei se hyvältä tuntuisikaan. Nimittäin, on tietenkin olemassa Tervon kuvaama ”Che Guevara t-paitaan pukeutuva” ihmisryhmä, joka on aatteen palon sokaisema siinä määrin, että he sivuuttavat suoralta käsin minkä tahansa kritiikin. Kuten Tervo mielestään nokkelasti asian ilmaisee nykyajasta: ”T-paitaiselle miehelle comandante symboloi luultavasti samoja asioita, Hendrixiä lukuun ottamatta. Mutta koska aika on nyt toinen, argentiinalainen ammattisotilas lienee edistänyt paidankantajan mielestä myös pasifismia, veganismia ja intersektionaalista feminismiä. Kuolleet sankarit edustavat asioita, joita heidän elävät palvojansa käskevät.” Tässäkään kohta Tervo ei katso aiheelliseksi huomauttaa – tai ehkä hän ei ole tullut ajatelleeksi asiaa ylipäätään – että sama pätee mihin tahansa aatteeseen, ei ainoastaan sosialismiin.

Tästä päästäänkin ydinongelmaan Tervon kolumnin ja vastaavien kannanottojen taustalla: nykyinen kapitalistinen maailmanjärjestys ja talousliberaali politiikka nähdään ideologisesti neutraaleina siinä missä mikä tahansa niitä haastava voima nähdään ”ideologisena”. Puuttumatta edes siihen kuinka äärimmäinen yksinkertaistus on syyttää Venezuelan nykyistä tilannetta yksinomaan sosialistisesta ideologiasta, Tervo ei keskustele lainkaan siitä, mitä kapitalistinen järjestelmä on aiheuttanut maailmanlaajuisesti. Kourallinen ihmisiä omistaa yhtä paljon kuin koko maailman loput 6 miljardia ihmistä yhteensä ja luonnonvaroja käytetään kiihtyvällä tahdilla ilmastonmuutoksen edetessä koko ajan nopeammin. Kun Tervon kaltaisilta ihmisiltä kysytään kapitalismin ja kasvavan kulutuksen suhteesta, vastaus on tyypillisesti täsmälleen sama kuin mistä he syyttävät sosialismin kannattajia: realiteetit eivät aivan vielä ole kohdillaan, mutta idea on virheetön. Toisin sanoen, nykymuotoinen kapitalismi ymmärretään vielä puutteellisena, mutta tulevassa todellisessa muodossaan kapitalismi voi yhdistää jatkuvan talouskasvun, ihmisten ja eläinten hyvinvoinnin sekä ekologisen kestävyyden.

Jokainen ymmärtää, että suhteellisen läheisessä tulevaisuudessa tapahtuu väistämättä jyrkkiä muutoksia totuttuun maailmanjärjestykseen. Ei vaadi suuria älynlahjoja oivaltaa, että mitään helppoa vallankumouksellista patenttiratkaisua ei ole olemassa. Toisin kuin Tervo antaa ymmärtää, hyvin harva ihminen uskookaan näin. Sen sijaan siinä missä sosialisti sentään pitää yllä jonkinlaista toivon horisonttia tarvittavasta radikaalista muutoksesta, vakaumuksellisella natsillakin on tarjota enemmän kuin mitä Tervon mukanokkelalla setämiesmussutuksella.

Olli Pitkänen

Mistä Hamarassa on kyse?

Miksi perustaa jälleen uusi vasemmistohenkinen verkkolehti sen sijaan, että liittäisi voimansa jo vakiintuneisiin toimijoihin? Eri kirjoittajien motivaatio ja fokus Hamaraan osallistumisessa voivat vaihdella paljonkin, ja näin on suotavaakin olla. Päätoimittajana itselleni keskeisin syy löytyy kuitenkin tarpeesta vastata väitteeseen vasemmiston niin sanotusta kuplautumisesta, sekä siltä osin kuin kyse on tahallisista tai tahattomista virhetulkinnoista että siltä osin kuin väitteessä on mahdollisesti perää. Lähes miten tahansa arvioiden useimpien suomalaisten olisi jo pelkästään oman edun tavoittelun nimissä (puhumattakaan ilmastonmuutoksen kaltaisista valtavan suurista viime kädessä kaikkia koskettavista kysymyksistä) järkevintä äänestää vasemmistolaisen politiikan puolesta. Suomalainen puoluekenttä kokonaisuudessaan liikkuu kuitenkin kaiken aikaa oikealle. Osa syistä vasemmiston alamäkeen on vasemmistosta itsestään kohtuullisen riippumattomia: esimerkiksi suuret mediat ovat voittopuolisesti oikeistolaista agendaa ajavien tahojen hallussa ja vasemmistolaisilla toimijoilla on käytettävissään murto-osa rahaa oikeistolaisiin verrokkeihinsa nähden. Kaikesta huolimatta olisi todellisuuden kieltämistä väittää, että vasemmisto itse viestii parhaalla mahdollisella tavalla tavoittaakseen uusia ihmisiä.

Moni arvomaailmaltaan periaatteessa täysin vasemmistomielinen ihminen ei halua assosioida itseään vasemmistoon, mikä voi näkyä paitsi äänestyskäyttäytymisessä ehkä vielä olennaisemmin yleisemmällä kulttuurisella tasolla. Ei ole lainkaan yhdentekevää, millä nimikkeellä ihmiset haluavat kuvata toimintaansa ja tavoitteitaan. Käsitykset siitä, millainen todellisuus ylipäätään on, rakentuvat sosiaalisesti. Sosiaalisen vuorovaikutuksen keskeisin väline taas ovat sanat ja käsitteet. Ei ole olemassa yhtäkään sosiaalista liikettä, joka ei olisi aluksi määrittänyt tavoitteitaan ja usein myös identiteettiään sanallisesti. Itse koen, että ”vasemmisto” on edelleen paras käsite kuvaamaan sellaisia ihmisten ylivoimaisen enemmistön periaatteessa kannattamia ideoita kuin lopettaa kehityskulku jossa varallisuus maailmassa kertyy koko ajan pienemmälle joukolle, taata kaikkien ihmisten osallistumiskyvyn mukaiset mahdollisuudet mielekkääseen työhön tai sen puuttuessa riittävään sosiaaliturvaan, tehdä riittävän radikaaleja rakenteellisia toimia ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi ja pyrkiä siihen, että kukaan yksilö ei tule syrjityksi ikänsä, sukupuolensa, uskontonsa tai seksuaalisen suuntautumisensa perusteella. Huolimatta termin monenlaisista negatiivisista assosiaatioista, ei vasemmistolaisuutta parempaakaan käsitettä ole helppo löytää. ”Humanismi” kattaa huomattavasti positiivissävytteisemmin monia samoja teemoja mutta on käsitteenä liian yleinen; ei olisi rehellistä väittää, etteikö oikeistolaisia yhteiskunnallisesti tuhoisia kehityskulkuja ajava henkilö voisi kuitenkin olla humanisti jossain sanan olennaisessa merkityksessä.

Hamaraa voi siis pitää hengeltään nimenomaan vasemmistolaisena julkaisuna, mutta ei erityisen ahtaassa mielessä. Sivuston artikkeleista vähemmistö tulee olemaan varsinaisesti poliittisia. Kyse on enemmänkin metapolitiikasta, poliittisiin kysymyksiin suoremmin tai epäsuoremmin liittyvistä psykologisista, sosiaalisista ja kulttuurisista ilmiöistä, joita valtaosa ihmisisistä ei osaa usein mieltää lainkaan ”poliittisiksi”. Olen henkilökohtaisesti vakuuttunut siitä, että olennaisimmat poliittisen ilmapiirin muutokset aikaansaadaan usein nimenomaan tällaisella harmaalla alueella, josta puoluetunnukset ja poliittiset palopuheet ovat melko kaukana. Uskoakseni juuri tähän liittyy yksi olennainen osasyy siitä, miksi vasemmisto ei kykene kasvattamaan kannatustaan. Varsinaisten virallisten vasemmistotoimijoiden tai muuten leimallisesti vasemmistoon assosioituvien porukoiden sekä yleishengeltään melko vasemmistolaisten mutta ”politiikkaa” vieroksuvien kansalaisten välillä on vähänlaisesti toimivia yhteyksiä. Joissain tapauksissa vasemmistotoimijoiden luontevina kokemat symbolit, sosiaaliset konventiot ja perehtyneisyyttä sekä joskus sympatiaakin vaativat tavat esittää argumentteja voivat olla omiaan jopa karkottamaan potentiaalisia liittolaisia. Tähän ongelmaan Hamara pyrkii vastaamaan esittämällä vasemmiston piirissä harvemmin kuultuja tulokulmia ja paneutumalla vasemmistolaisen ihmiskuvan perustavimpiin oletuksiin esittäen joskus myös kriittisiä huomioita.

Useimmat kirjoittajista ovat sitoutumattomia mihinkään järjestöön ja heillä on keskivertovasemmistolaiseen nähden (jos sellaisesta nyt voidaan ylipäätään puhua) epätyypillistä, jopa vasemmistovastaista taustaa. Kirjoittajat ymmärtävät hyvin erilaisia syitä, miksi moni itsenäiseen ajatteluun pyrkivä ihminen ei koe luontevaksi samaistua vasemmistoon tai jopa kääntyy nimenomaisesti sitä vastaan. Tavoitteenamme on paitsi avata faktapohjaisesti vasemmiston peruslähtökohtia koskevia yleisiä väärinkäsityksiä myös operoida sillä hämärämmällä mielikuvien ja tunteiden kentällä, joka on usein täsmällisiä asiapohjaisia argumentteja vaikutusvaltaisempi tekijä (meta)poliittisten näkemysten ja identiteettien muodostumisessa. Hamaran erikoisuus on marginaalisiin ja vastakulttuurisiin ilmiöihin paneutuminen. Eri alakulttuurien metapoliittinen vaikutus voi usein olla merkittävämpää kuin valtakulttuuriselta tasolta katsoen äkkiseltään vaikuttaa. Nähdäksemme tällainen kulttuurielämän ja ihmisyyden nurjaa puolta kavahtamaton foorumi on toistaiseksi puuttunut suomalaisen vasemmiston kentältä.

Olli Pitkänen